19.10.2013

Painajainen

Toukokuu 1990. Kappelin penkillä istuu 13-vuotias tyttö ja tuijottaa sumein silmin uutta hamettaan, jossa on kuvioituna mustia samettisia ruusuja. Hän ei halua nostaa katsettaan ylös, sillä edessä on valkoinen arkku, jonka sisällä makaa kuollut ihminen. Ihminen, joka oli hänelle rakas. Tyttöä ahdistaa, itkettää ja jopa pelottaa. Kaksi viikkoa sitten hän oli tiennyt, että tähän tilaisuuteen hän ei haluaisi tulla, mutta täällä hän silti on. Sillä 13-vuotiaalla ei hirveästi ole sanottavaa näihin asioihin. Hän on ollut hautajaisissa pari kertaa ennenkin, mutta niistä hän ei muista paljoakaan.

Urkumusiikki lähtee pauhaamaan ja sitten tulee itku. Se kestää koko ahdistavan seremonian ajan. Itkun keskeyttää ainoastaan serkku, joka ojentaa uusia paperinenäliinoja sitä mukaa, kun entinen kastuu läpimäräksi. Onneksi päivä loppuu aikanaan, sen päätteeksi tyttö ilmoitta mummolleen, että hän ei koskaan halua itselleen hautajaisia, eikä hän tule koskaan enää menemään hautajaisiin.

Aikaa on kulunut yli 20 vuotta ja tyttö on asiasta edelleen samaa mieltä. Tuon päivän jälkeen tyttö ei ole ollut yksissäkään hautajaisissa, ei siksi, ettei niitä olisi ollut vaan siksi ettei hän ole niihin enää mennyt.

Sillä tuon päivän jälkeen tyttö alkoi nähdä painajaisia ruumiista. Pelottavia ja ahdistavia unia, jotka eivät ole jättäneet häntä vuosien saatossa rauhaan. Välillä sama kamala uni katoaa pitkäksi aikaa, sitten se taas muistuttaa olemassa olostaan.


"Ole itsesi puolellasi. Teet niinkuin sinusta parhaalta tuntuu.", sanoi terapeutti, kun puhuin hänelle jo kesällä mahdollisesti tulevaisuudessa häämöttävistä hautajaisista. Jotka sitten tulivatkin hieman nopeammin kuin olin ajatellut.

Viikon päästä on mummoni hautajaiset. Minä en ole paikalla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mummo ei olisi sydämessäni, sitä hän on aina. Meillä jokaisella on oma tapamme surra. Minun tapani on hieman erilainen. Hautajaispäivänä minä skoolaan lasillisen mummon upealle elämälle.

Mummo, tiedän, että ymmärrät.



20 kommenttia:

  1. Ympäristön odotukset ohjaavat usein hyvin pitkälle käyttäytymistämme ja varsinkin tällaisessa tilanteessa vaatii rohkeutta tehdä asiat "normaalista" kaavasta poikkeavalla tavalla. Herkästi paheksutaan ja arvostellaan vaikka jokaiselle suru on henkilökohtainen kokemus. Äitini halusi, että hänen tuhkansa sirotellaan mereen eikä tule varsinaista hautapaikkaa. Puoli sukua vastusti, mutta minulle oli tärkeää kunnioittaa äidin toivetta vaikka sainkin vähän väkisin viedä toteutuksen läpi.

    Äiti oli oikeassa. Ei tarvita hautapaikkaa, johon viedään jouluna kynttilä ja kesällä manataan, kuka käy kastelemassa kukat. Jokainen voi muistella häntä mielessään ihan siellä missä parhaaksi katsoo.

    Voimaa ja valoa päiviisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana äitisi! <3 Ajatellut eläessään selkeästi asioista aika samalla tavalla kuin minä. Kiitos kauniista sanoista. <3

      Poista
  2. Jokainen tuntee, kokee ja toimii tavallaan. Ja kaikki tavat ovat yhtä hyviä ja sallittuja. Mummo tuntuu sinut ja sinun tapasi. <3

    Tämä postaus sai kyynelee silmiin ja sydämen läikähtämään. Minun isäni kuoli viikko sitten, sain olla isän vieressä viime hetket, sain pukea isän ja saattaa viimeiselle matkalle. Se oli ehdottoman tärkeää minulle. Ajatus tulevista hautajaisista tuntuu hieman ahdistavalta, ymmärrän hyvin Jonna, minäkin voisin jättää ne väliin. Minä olen jo hyvästellyt isän. Mutta mä koen, että mun täytyy antaa mahdollisuus isän sisaruksille tulla myös hyvästelemään ja koska minä olen se, joka järjestää isän asiat loppuun asti niin täytyy minun myös isän hautajaisiin mennä. Pienet ne tulevat olemaan ja uurna lasketaan sitten lähimpien kesken.

    Halaus sinne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulpu, osanotot. <3 Tämä syksy tuntuu olevan hyvästien aikaa.

      Poista
  3. Jotenkin sait taas minut muistelemaan isääni ja hänen kuolemaansa. Isäni kuolemasta on siis jo yli 10 vuotta aikaa. Hän kuoli eri kaupungissa kuin missä oli elänyt suurimman osan elämästään. Kun hänen ruumiinsa tuotiin takaisin tänne hänen kotikaupunkiinsa oli äitini paikalla. Olin vähän pahoilla mielin, kun kuulin äitini olleen paikalla ja ettei hän ollut kertonut siitä etukäteen vaikka oli siis tiennyt. Olisin halunnut tietää koska olisin ehkä halunnut olla siellä myös. Jostain syystä se tuntui tärkeältä. Tärkeämmältä kuin isäni hautajaiset.

    Hautajaiset ovat mielestäni aina niille, jotka jäävät tänne elämään. Sinänsä tavallaan turha riitti, koska ihminen on jo kuollut, ollut kuolleena jo jonkin aikaa. Sitähän ei mikään enää voi muuksi muuttaa eikä se miten häntä "juhlitaan" millään lailla häntä enää tavoita. Kaikki mitä ihmisen kuoleman jälkeen tapahtuu tai miten häntä suremaan jäävät sitä muistavat/kunnioittavat on sen ihmisen tavoittamattomissa ja kaikki tapahtuu tosiaan vain ja ainoastaan niille, jotka vielä häntä muistelevat.

    Isäni syntyi aikoinaan keskellä kesää. Hän kuoli päivää ennen syntymäpäiväänsä. Voimakkaimmin on mieleeni hänen hautajaisistaan jäänyt ikkunasta lankeava auringon valo. Ei niinkään se yhteiskunnallisesti tärkeä itse hautajaistilaisuus, ei kappeli eikä arkku, ei pappi eivätkä hänen sanansa tai osallistujien osanotto (mitä toki arvostan). Minulle isän muisto elää auringon valossa ja keskikesän vehreydessä, erityisesti juuri sateen jäkeisessä raikkaudessa.

    Älä Jonna turhaan selittele mitään. Sinä suret tavallasi ja sinä muistelet ja kunnioitat tavallasi. Se ei välttämättä ole se tapa jonka yhteiskunta yleisesti parhaaksi/sopivaksi tavaksi tunnustaa, mutta entäs sitten!? Sinä rakastit ja rakastat edelleen omalla tavallasi, mikset saisi myös surra samalla tavalla; niin kuin itsellesi parhaaksi katsot.

    Jaksamista suruusi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mohn todella koskettavasta kirjoituksesta!

      Poista
  4. Voimia vielä sinulle raskaaseen aikaan! Minun mielestä kanssa teet ihan hyvällä omalla tunnolla, miltä sinusta tuntuu, tärkeintä on kuitenkin että saat omalla tavallasi jättää hyvästit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Itseasiassa taisin jättää hyvästit mummolle jo pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa, kun näin hänet viimeisen kerran. Juuri sellaisena minä haluan hänet muistaa. En arkussa makaavaana kuolleena, vaan iloisena, vitsikkäänä ja hauskana mummona.

      Poista
  5. Tekisi mieli sanoa niin paljon, mutta mitkään sanat ei tunnu oikeilta. Olen kuitenkin terapeuttisi ja mummosi kanssa samaa mieltä, teet juuri niin kuin itsestäsi parhaalta tuntuu. Ja niin kuin yllä kommentoitkin, sinähän sait jo hyvästellä hänet. Tuhat halausta. <3

    VastaaPoista
  6. Tänään tulee 23 vuotta siitä, kun isäni, kaksi veljeäni ja siskoni hukkuivat. Sukulaiseni pitävät muistotilaisuuksia, mutta minä en niihin osallistu, ajattelivat ihmiset mitä tahansa. Aihe on minulle edelleen niin kipeä, etten pysty sitä käsittelemään toisten ihmisten läsnäollessa. Joten ymmärrän sinua enemmän kuin hyvin. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivi... ei tuohon ole sanoja... Paljon haleja!

      Poista
  7. Minulle oli tärkeää olla isäni hautajaisissa, mutta ymmärrän kyllä jos joku ei halua mennä läheisensä hautajaisiin. Mummosi on sydämessäsi aina ja se on tärkeintä, muiden ajatuksista viis ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, monille se on tärkeää, ne ovat ikäänkuin viimeiset jäähyväiset. Itselleni vaan on jäänyt ikuiset traumat, ainakin toistaiseksi, joten hautajaiset eivät ole se minun juttuni.

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown