21.3.2014

Erilainen äiti

Minä: Mitä kuuluu?
Äiti: Hyvää.

hiljaisuus

Minä: Oletko menossa kesällä leirille?
Äiti: Joo.

hiljaisuus

Minä: Onko sinne tulossa muitakin?
Äiti: On.

hiljaisuus

Minä: Mitäs muuta olet puuhaillut?
Äiti: Olin työsalilla.

hiljaisuus

Minä: Mitäs teit siellä?
Äiti:-

hiljaisuus

Minä: Äiti, mitä teit siellä?
Äiti: Lajittelin lehtiä.

hiljaisuus

Minä: Oletko ollut ruuanlaittovuorossa?
Äiti:-

Minä: Äiti, oletko ollut ruuanlaittovuorossa?
Äiti: Olen.

hiljaisuus

Minä: Mitä ruokaa teit?
Äiti: Lihapullia.

hiljaisuus



Meillä kaikilla on äiti. Toiset heistä ovat erilaisia. Minä en ole koskaan oppinut kunnolla tuntemaan äitiäni. Äiti vietiin pois, hoitoon, kun olin alle vuoden vanha. Äiti sairastaa skitsofreniaa.

Aihe on monista kiusallinen ja pelottavakin. Juuripa siksi se ansaitsee tämän kirjoituksen, vaikka mietin kirjoittamista pitkään, koska aihe on niin henkilökohtainen. Skitsofreniasta kuitenkin saa ja täytyy puhua avoimesti vain sitä kautta pelkoja ja kiusallisuutta asiaa kohtaan voi vähentää.

Äiti on ollut elämässäni aina läsnä niin hyvin kuin on sairaudeltaan kyennyt. Tapasin häntä lapsena aina kesäisin, enkä muista yhtään joulua tai syntymäpäivää ettei äitini olisi niitä jotenkin muistanut. Päinvastoin. Lapsena postissa vyöryi iso laatikollinen lahjoja jouluisin. Kirjeetkin vaihtuivat tiuhaan, vaikka äidin käsiala on sellaista, että siitä on hyvin vaikea kenenkään muun kuin minun saada selvää. Kun postikortti tipahtaa luukusta, siinä on osoitteen kohdalla armottomasti joka kerran punakynä viuhunut. Silti ne aina jotenkin löytävät perille.

Äidillä on kuitenkin minun lisäkseni toinen maailma, jonne minä en kuulu, enkä pääse sisään, vaikka haluaisin. Hän kuulee, tuntee, haistaa ja kokee maailman eri tavalla kuin minä. Hän uskoo vahvasti asioihin, joita ei ole olemassa. En ole koskaan nähnyt äitini nauravan, innostuvan tai näyttävän minkäänlaisia sen suurempia tunteina. Keskustelua käymme yleensä yllä nähdyn kaltaisesti. Minä kyselen ja äiti vastaa hyvin lyhyesti. Välillä hän uppoutuu omaan maailmaansa ja joudun toistamaan kysymyksen. Hänen on vaikea keskittyä keskusteluun, eikä hän oikeastaan koskaan aloita sitä.

Näin on ollut aina. En silti ole koskaan kokenut äitiäni pelottavana. Muistan lapsenakin ajatelleeni, että hän on vain erilainen kuin me muut. Minulle hän on silti ollut aina äiti, niin hyvä kuin on pystynyt. Enempää ei kukaan voi vaatia.

Skitsofreniaan ei tunneta yhtä tiettyä syytä. Perinnöllisillä ja ympäristötekijöillä tai syntymävaiheessa saadulla aivovauriolla voi olla merkitystä. Oireet voivat puhjeta elämän erilaisissa tilanteissa erityisesti varhaisaikuisuudessa ja ne johtuvat ongelmista siirtää ja käsitellä tietoja aivoissa.

Skitsofrenian on todettu olevan perinnöllistä, joka kymmenes lapsi sairastuu elinaikanaan, jos jompikumpi hänen vanhemmistaan sairastaa skitsofreniaa. Ainoastaan kerran, silloin, kun itse sairastuin vakavaan masennukseen tuli sairauden perinnöllisyyttä pohdittua enemmänkin. Pelottiko? Ei oikeastaan, sillä en voi vaikuttaa itse asiaan, muuten kuin tekemällä itselleni elinolot mahdollisimman hyviksi. Sekään ei aina riitä, silti arpa voisi heittää minulle sairauden. Äitini ei ole ikinä ollut pelottava, joten miksi pelkäisin hänen kantamaa sairauttakaan. On tiedossa, että traumaattiset kokemukset lapsuudessa saattavat lisätä riskiä sairastua. Tämän varjolla onkin melkoinen ihme, että olen itse niiden yhdeksän joukossa, jotka eivät ole sairastuneet. Ehkä olen osaksi saanut ja osaksi osannut luoda ympärilleni ilmapiirin, jossa sairastumisen riskit ovat mahdollisimman pienet.

Sairaudestaan huolimatta äitini on opettanut minulle yhden elämäni tärkeimmistä asioista. Erilaisuutta ei tarvitse pelätä, se on rikkautta.

Tuleva kesä on äidille (minullekin) jännittävää aikaa, sillä vihdoin 36 vuoden jälkeen äitini muuttaa yksin asumaan uuteen tukiasuntoon. Tiedän, että hän pärjää. 

Pitäkää huolta äideistänne!

Edit: NAFHA-arvonta on suoritettu random.orgin avulla ja voittajille on ilmoitettu asiasta sähköpostitse. Kiitos kaikille osallistujille!

62 kommenttia:

  1. Kiitos, että jaoit tämän postauksen lukijoillesi. Ihailen suuresti avointa ja positiivista katsomustasi. Hienoa, ettet ole katkera tai pelokas, se huonontaisi elämänlaatua koko ajan. Voimia sinulle ja onnea äidillesi uuteen kotiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Elämä on liian lyhyt aika katkeroitua, varsinkin asioille joihin ei itse voi vaikuttaa mitään.

      Poista
  2. Hieno postaus - ja tärkeästä asiasta. Mielenterveyden sairaudet ovat edelleenkin ne vaietut asiat tässä yhteiskunnassa - ja silti melkein jokaisen lähipiiriin kuuluu joku mieleltään sairastunut. Niin minunkin. Olet rohkea nuori nainen! Toivon, että äitisi on onnellinen uudessa kodissaan♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, varmasti melkein jokaisin lähipiiristä löytyy joku. Aihe ei ole vain sellainen, mikä koskaan tulee kovin helposti esiin, vaikka siitä riittäisi varmasti paljon enemmän avartavaa juteltavaa kuin siitä kuuluisasta säästä. ;)

      Poista
  3. Hiljainen lukijasi kommentoi... Todella rohkea postaus! Avoinna, paljaana mutta silti selvästi vahvana ja positiivisena. Elämäsi ei ole ollut helppoa. Ihailen elämänasennettasi, valoa ja iloa tulevaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei hiljainen ja kiitos kommentistasi. Oma elämäni ei todellakaan ole sieltä helpoimmasta päästä, joskus olen tosi paljon kyseenalaistanut sitä, että meille ei anneta enemmän kuin pystytään kantamaan, joskus tuntuu, että itselle on sitä kannettavaa kertynyt monen edestä.

      Poista
  4. Luettuani tämän minulla ei vain ole sanoja. Olet rohkea nainen, ei mulla muuta. <3

    VastaaPoista
  5. Kiitos, kun olet jakanut tarinasi niin masennuksesta kuin äiti skitsofreniasta. Mielestäni on tärkeää puhua näistä vaikeistakin asioista!

    Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minustakin! Vaikka blogin pääaihe onkin kevyt ja mukava aihe: kosmetiikka, joka onkin hyvää tasapainoa muulle elämälle, niin silti haluan aina välillä täälläkin kertoa näistä vaikeimmista asioista.

      Poista
  6. Hieno kirjoitus, kiitos kun uskalsit julkaista sen. <3

    VastaaPoista
  7. Mulle tuli pala kurkkuun tuota teidän välistänne keskustelua lukiessa. Siitä kävi tosi hyvin ilmi, no kaikki. Tiedän itsekin skitsofreniasta sitä kautta, että minunkin sukulaisellani on (ollut, hän on jo kuollut) kyseinen tauti. Ja niin kuin sanoit, se ei ole sen ihmisen syy, hänellä on sairaus. Hän on sellainen kuin on, ei enempää tai vähempää.

    Kiitos tästä postauksesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla mä mietin todella kauan, miten pystyisin kuvaamaan tuota äidin ja minun suhdetta jollekin ulkopuoliselle, sitä ei ole helppo selittää. Sitten tulin ajatelleeksi, millaisia meidän tapaamiset ovat. Ihan niinkuin sanoit tuossa keskustelussa on kaikki.

      Äiti on kuitenkin vuosien saatossa tullut niin hyvään kuntoon, että pystyy toimimaan itsenäisesti ja suorittamaan tiettyjä rutiineja, mikä on hyvä juttu, vaikka skitsofrenian takia syvällistä henkistä yhteyttä häneen ei ole mahdollista saada. :)

      Poista
  8. Hieno ja rohkea postaus Jonna. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ulpu! Kaikesta huolimatta, äiti on ollut niin hyvä äiti kuin on pystynyt ja ansaitsee oman postauksensa. Edesmenneestä mummosta olenkin paljon puhunut. Hänelle oli äitini sairauteen mahtava suhtautuminen ja ehkä siksi, en ole koskaan pelännyt. :)

      Poista
  9. Vastaukset
    1. Kiitos! :) Enpä ole hirveästi nähnyt blogeissa skitsofrenia aiheisia postauksia, koska asia koskettaa niin läheltä halusin siitä kirjoittaa, mutta positiivisessa hengessä.

      Poista
  10. Itku tuli. Elän sellaista elämäntilannetta, että tällaiset jutut liippaavat läheltä ja pruukaavat koskettamaan melkein liikaakin. Varsinkin, kun ne ovat taidokkaasti kirjoitettuja. Kiitos Jonna. Juuri Sinun kaltaistesi ihmisten takia uskon, että mielenterveydellisten sairauksien stigma voi joskus vielä kadota. Ihminen ei vaan aina pärjää, ja siitä pitää voida puhua. Kiitos rohkeudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenterveyssairauksiin suhdaudutaan usein niin kuin se olisi tappava tarttuva tauti, toivottavasti kirjoitukseni auttaa jotain pelkäämään edes pikkuisen vähemmän. :)

      Poista
  11. Susta voisi moni ottaa mallia siihen miten elämään ja asioihin kannattaa suhtautua, minä mukaan lukien. <3

    VastaaPoista
  12. Onnittelen myös rohkeasta postauksesta. Mielen sairaudet ovat ihan samanlaisia kuin ruumiinkin, toivon ihmisten ymmärtävän sen ja luopuvan turhasta häpeästä.

    Kun sairastuin työuupumukseen ja masennukseen viisi vuotta sitten, sanoin töissä, että kaikille saa kertoa suoraan, mikä minua vaivaa. En voi sietää vaikenemista työpaikoilla, kun kyse on mielen sairauksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan loistavaa, että sanoit suoraan. <3 Niin sanoinkin minäkin aikoinaan syyn työntekijöilleni, kun sairastuin. Itse koen niin, että salailu olisi kuluttavampaa kuin avoimuus.

      Poista
  13. Hieno ja rohkea kirjoitus. Emme voi valita sairauksiamme, täytyy vain sopeutua ja elää eteenpäin. Erilaisuus on rikkautta.

    VastaaPoista
  14. Blogisi on noussut yhdeksi suosikeistani juuri sen vuoksi, että kirjoitat myös vaikeista aiheista. Teksteistäsi huokuu aitous ja tunteet. Kiitos näistä kirjoituksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi!

      Välillä mietin, että onko liian rankkaa, kun pääaiheena on kuitenkin kevyt kosmetiikka ja monet siitä kiinnostuneet eivät välttämättä halua sitten lukea näistä raskaammista jutuista.

      Poista
    2. Aina voi skrollata ohi. Enemmän uskon löytyvän niitä, jotka juurikin haluavat lukea seassa muutakin sopivassa määrin.

      Poista
  15. Hieno, rohkea aihe postaukseen. Tätä oli miellyttävä lukea, vaikka aihe onkin rankka.

    <3<3 halauksia <3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että oli miellyttävä lukea, vaikka aihe oli rankka! Halusin tehdä positiivisuutta pilkottavan postauksen, vaikka aihe on vaikea, koen itse asian itse vain niin luonnollisena.

      Poista
  16. Olen harmillisen laiska kommentoija, mutta kerrankin tajusin tulla kertomaan, kuinka rohkea ja ihailtava nainen olet! Koskettava kirjoitus <3 Mielenteveydelliset sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin, valitettavasti olen huomannut tämän olevan joillekin lähipiiriini kuuluville todella vaikea asia ymmärtää. Kiitos, että olet yksi niistä rohkeista, jotka tuovat asian pimennosta sinne minne se kuuluu: arjen keskelle, ihan kaikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että pelko on yksi suurimmista syistä siihen, että näitä asioita ei kaikki pysty ymmärtämään. Tosin esim. masennuksen monet valitettavasti nykyään kokee ns. "muotisairautena" ja sen jotkut liittävät laiskuuteen, mikä tuntuu ihan kamalalta! Itsekin olen törmännyt tähän masentunut=laiska. Skitsofrenia on sitten monille taas niin pelottava, että sellaista ei haluta edes ajatella, saatika sitten puhua.

      Poista
  17. Todella ihanasti tehty kirjoitus, vaikka aihe onkin varmasti arka. Kiitos tästä postauksesta! Mielenterveysongelmat ovat itselleni täysin outoja, sillä lähipiirissäni (eikä kaukaisemmassakaan) sellaisia löydy.
    Ihailen taitoasi kirjoittaa asiasta mistä tahansa, oli se sitten uutuustuoksu tai vakava sairaus. Ihan mahtavaa :) Isoja internethalauksia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisa!

      Asioista jotka kiinnostavat tai ovat lähellä on helppo kirjoittaa, vaikka ne olisivat vaikeitakin. :)

      Poista
  18. Koskettava kirjoitus, kiitos tästä. Skitsofrenia tosiaan herättää ihmisissä usein pelkoa, ja sairauden yllä leijuu vahvasti "hullun" leima. Kuten sanoit, pitäisi jokaisen muistaa, että kuka vain voisi siihenkin tautiin sairastua. Tiedän sairastuneita, jotka pystyvät elämään melko normaalia elämää, kunhan lääkitys ja muu hoito on kunnossa. Kuten moni luulee, ei skitsofrenia ole pelkkää psykoosia. Ei ole tarkoitus luennoida sinulle (!), mutta nämä asiat tulivat ekana mieleen. Komppaan monia muita siinä, että olet ihailtavan rohkea kirjoittamaan vaikeistakin asioista. Toivotaan, että äitisi pärjää! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Skitsofreniaa on tosiaan eri tasoista! Äidilläni tosiaan se on sieltä hankalimmasta päästä, lääkkeet pitävät psykoosin poissa, mutta ylläolevan kuvaillun kaltaisesti hän ei pysty lähellekään normi elämään, vaikka pystyy tietyistä rutiineista selviämään. Tunnepuoli ja keskusteluyhteyden puuttuminen ovat tietenkin asioita joidenka puuttuminen on pahinta.

      Poista
  19. Voi Jonna, kirjoitit todella rohkean postauksen ja valitsit sanasi täydellisesti. Tunnut jotenkin sellaiselta ihmiseltä, että meillä kyllä riittäisi juteltavaa. Ehkä vielä tavataan jossain blogimiitingeissä joskus! Halaus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ei olla ikinä taidettukaan törmätä missään. Eiköhän sellainen tilaisuus vielä tule! :)

      Poista
  20. Upea postaus,todella kosketti. Ihminen on ennen kaikkea ihminen erilaisuudesta huolimatta,on se sitten väri,sairaus,näkö,koko,luonne... Jokaisella ihmisellä on sydän,tunteet,halu olla tärkeä jollekin,saada arvostavaa kohtelua... Anne

    VastaaPoista
  21. Voit uskoa, että mulle oli tärkeä saada lukea tämä. Olet rohkea ja yhä vain enemmän haluaisin tutustua suhun. Pitäisi useammin ottaa puheeksi aiheita, jotka ovat vielä nykyäänkin tabuja. Vaikka niiden ei pitäisi olla. <3

    VastaaPoista
  22. Hieno ja avoin kirjoitus :) Halaukset!

    VastaaPoista
  23. Täällä on kohtalotoverisi, tosin sillä erotuksella että oma äitini, rumasti sanottuna, sekosi pahaksi päässeen keuhkokuumeen takia kun olin yläasteikäinen, se oli vaikeaa aikaa kun itse oli murrosikäinen kaikkine sen tuomine vaikeuksineen ja ei ollutkaan sitä äitiä kertomassa asioista koska tämä kyseinen äiti oli suljettu vaikeimmanpään psykiatrian osastolle kahden itsemurhayrityksen jälkeen. Sieltä kotiuduttaan piiiitkien hoitojen jälkeen äiti jossain vaiheessa vajosi psykoosiin ja taas oltiin suljetullaosastolla. Pitkien ja vaikeiden lääkekokeilujen jälkeen löytyi oikeat lääkeyhdistelmät ja äiti pääsi lopullisesti takaisin kotiin.

    Näin 10v. jälkeen tapahtumista asiat on kaiketi ihan hyvin; vanhempani erosivat pian sen jälkeen kun äiti pääsi osastolta pois(isäni ei kestänyt skitsofrenian äidille tuomaa ruokatarvikkeiden/käyttötavaran hamstraamispakkomiellettä ja sitä et jotkin asiat piti tapahtua tiettyyn kellon aikaan ja siitä ei saanut poiketa, ja pakko myöntää että olihan se ihan hirveää kun jääkaapissa saatto viisihenkiselle perheelle olla viikoksi 20 litraa maitoa, jota ei oikesti edes mennyt niin paljon, tai että siivouskomerossa saatto olla 5 litraa tolua ja että vaatekaapissa oli 10 paria lenkkareita varuiksi) ja äiti muutti omaan asuntoon jossa on nyt asunut viimeiset 7v. hyvällä menestyksellä.

    Ja on suht järjissään ja maailman asioista perillä, tosin tuo alun keskustelu on hyvin samantapaista mitä oman äitini kanssa, tosin oma äitini vastaa vähän pitemmästi, mutta vain omia asioita koskeviin juttuihin että jos minä itse yrittää kertoa juttuja niin vastaukset on yleensä luokkaa niin, jaa, aijaa. Itse en enää muista minkälainen äiti oli ennen kun sairastu ja muistan vain tämän nykyjärjellä toimivan, vähän erikoisen äidin. Enkä minäkään ole koskaan äitiäni pelännyt vaikka hän vähän erinlainen onki, oma äiti se kuitenki on <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti ollut murrosiässä aivan kamala tilanne. Silloin kuitenkin olet itsekin tajunnut mitä on tapahtumassa ja se äidin tuki loppui. :/ Isällesikin varmasti tosi hankala tilanne, ihminen jonka on oppinut tuntemaan, sitä ei enää ole. Henkisen yhteyden tuo skitsofrenia auttamatta vie, varsinkin jos se on yhtään pahempi.

      Poista
  24. Kiitos koskettavasta, avoimesta kirjoituksestasi. En ole hoitoalan ammattilainen, mutta olen ollut töissä paikassa, jossa jouduin kosketuksiin hyvin läheisesti mielen sairauksien kanssa. Elämä ei ole reilua, eikä sitä voi valita. Kuulin juuri ystävältäni, että hänen tyttärensä on sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Sinulla on tyttären näkökulma, hänellä äidin. Muuta en osaa sanoa, kuin, että pyrkikää rakastamaan ja pitämään huolta itsestänne, niin jaksatte tukea sitä, joka ei välttämättä jaksa tehdä aina samaa itselleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti osaat suhtautua avoimesti näihin mielen sairauksiin, kun työssäsi olet sairastuneita kohdannut. Tukemista tarvitaan aina, yllättävän harvoista siihen on, koska se on niin rankkaa. Kun itse sairastuin vakavaan masennukseen sain huomata, että sairauteni oli monille hyvinäkin ystävinä pitämille ihmisille liikaa. He eivät ymmärtäneet, eikä heiltä sellaista voinut vaatiakaan, joten elämät veivät eri suuntiin. Onneksi niistä ystävistä jäi vuosienkin jälkeen sentään jotain jäljellä.

      Poista
  25. Niin, hädän tullen ystävyys mitataan.

    VastaaPoista
  26. Kaunis postaus Jonna. Todellakin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3

      Vai pitäiskö sanoo torellakin, torellakin, torellakin... ;D

      Poista
  27. Kaunis kirjoitus. Vähän aiheen vierestä: Kaunis mieli on muuten ehkä vaikeimpia leffoja mulle, oon nähnyt sen monta kertaa mutta alan itkemään suunnilleen pelkästään tiettyjen kohtausten muistelemisesta. Viimeksi kun se tuli telkkarista, aloin itkemään vaikken katsellut kuin hetken. Mutta kun siinä tuli se kamalan vaikea kohtaus, jossa se vaimo ei usko miehensä jutelleen roskakuskeille, vaikka se oikeasti olikin sitten totta. Mä pelkään ihan hirvittävästi, että jonain päivänä herään vaan tajuamaan, ettei juuri mikään mun todeksi kuvittelemani olekaan totta. Mulla ei ole suvussa skitsofreniaa, mutta pelkään sitä ehkä jopa luonnottoman paljon. Ja kuinka vaikea se onkaan suhtautua toiseen, jolla sellainen on! Miten tasapainoillaan sen välillä, ettei ruoki toisen harhoja, muttei myöskään kyseenalaista asioita, jotka voivat olla tottakin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan mieletön leffa! Tosi hyvänä ajatuksena heitit tuon, että miten pystyisi olemaan kyseinalaistamatta asioita, jotka ovatkin totta. Oman äidin kanssa se on helppoa, koska hän ei ole puhelias ja tiedän, että kysymyksiini joita kysyn, hän vastaa totuudenmukaisesti. Entä jos hän puhuisikin enemmän oma-aloitteisesti, mitä on tehnyt ja mitä hänelle on tapahtunut. Mitä niistä puheista sitten uskoisi ja mitä ei, puhuja itse kun ei valehtele vaan ne kaikki ovat hänelle totuutta, eikä skitsofreenikkojen kehonkieltä pysty lukemaan sillä tavalla kuin meidän terveiden, että keksikö se sen jutun vai ei.

      Poista
  28. Ihanasti kirjoitit äidistäsi, äiti on aina äiti vaikka olisikin hiukan erilainen kuin muut ♥

    VastaaPoista
  29. Todella hieno kirjoitus. Myös mulla on omassa perheessä vaikeita psyyken sairauksia. On ollut raskasta seurata vierestä, kun mulle tärkeä ihminen nujertuu pikkuhiljaa sairautensa alla. Vaikeita asioita nämä...

    VastaaPoista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown