12.11.2014

Katkeransuloinen isänpäivä


Lukijoilleni hieman erilaisemmat perhesuhteeni ovat tuttuja. Olen kirjoittanut teille äidistäni ja edesmenneestä mummostani. Monet varmaan ovat miettineet, että entäs se isä sitten. Isästäni en ole blogissani kirjoittanut, koska aihe on edelleen tietyllä tapaa arka ja koko isäsuhteeni vaikuttaa edelleen vahvasti elämääni niin hyvässä kuin pahassa. Mennyt isänpäivä nosti taas asian pintaan ja mietin, että miksi en sittenkin voisi asiasta blogiini kirjoittaa. Toisilla isä on kuollut, toisilla ei ole ollut koskaan isää, toisten isä voi olla alkoholisti, mahdollisuuksia on monia. Minä kuulun siihen ryhmään, joiden isä on lähtenyt.

Kun äitini sairastui ollessani ihan pieni, minun hoitoni jäi tietenkin isäni vastuulle. Yksinhuoltajaisänä toimiminen ei 70-luvun lopussa ollut varmastikaan kovinkaan yleistä ja pienessä kaupungissa kaikki tiesivät tilanteemme. Kaikkien kertoman mukaan olin pienenä oikea isän tyttö, teimme varmasti kaiken yhdessä ja meistä hitsautuikin tiivis tiimi. Itse muistan lapsuuteni viiteen ikävuoteen asti onnellisena. Isä kiikutti minut tarhaan tai hoitoon, jos tulin sairaaksi, meille kutsuttiin kotiin kodinhoitaja pitämään silmällä siksi aikaa, kunnes isä tuli töistä. Jo tuolloin melkein kaikki viikonloput kuluivat mummon luona. Meillä oli kerrostalossa erittäin tiivis yhteisö ja talon muiden lasten kanssa tuli leikittyä aamusta iltaan ulkona. Se oli vielä sitä aikaa, kun naapurit tunsivat läheisesti toisensa ja kerrostalon rappukäytävässä sanottiin muutakin kuin pikaiset moikat. Välillä sitä löysi itsensä syömästä milloin kenenkin ruokapöydästä, jos tarve vaati.

Sitten tapahtui mullistavaa, meidän kahden tiimistä tuli viisi. Sain uusioperheen, johon kuului isä, äitipuoli, äitipuolen poika edellisestä suhteesta ja vielä myöhemmin perheeseemme syntyi siskopuoli. Muistan tuolta ajalta vain turvattomuuden ja ahdistuneisuuden, joka oli päivittäin elämässäni. Tuossa yksikössä minä olin koko ajan se ulkopuolinen. Olin tottunut kahden ihmisen tiimiin ja yhtäkkiä niitä ihmisiä oli enemmän ja syystä tai toisesta, minä en päässyt siihen tiimiin mukaan. Tilannetta ei parantanut se, että minä ja äitipuoli emme liiemmin pitäneet toisistamme tai niin minä asian lapsen mielellä koin. Mitä pidemmälle aikaa kului, tilanne vaan kiristyi kiristymistään. Lopulta tilanne meni siihen pisteeseen, että söin ennen kouluun lähtöä isäni jääkaappiin tekemiä voileipiä keittiönpöydän ääressä, äitipuoleni istuessa eri huoneessa suljetun oven takana. Tilanne sai alkunsa siitä, kun en suostunut eräs aamu syömään äitipuoleni keittämää kaurapuuroa, joka maistui mielestäni pohjaanpalaneelta. Muistan vieläkin, kuinka istuin itkukurkussa pöydässä ja pyörittelin jäykkää puuroa lautasellani ja mietin, miten pääsisin tilanteesta pois. Puuro oli kuitenkin maistunut hänen pojalleen, joten sen oli maistuttava minullekin. En vaan saanut tuona aamuna puuroa alas kurkustani. Tästä äitipuoleni otti itseensä ja sain kiittämättömän leiman otsaani. Tämän jälkeen isä alkoi tehdä aamupalan minulle valmiiksi jääkaappiin. Perjantait olivat päiviä joita odotin, silloin pääsisin mummon luokse viikonlopuksi. Viikonloppujen vuoksi taisin jaksaa niin kauan kuin jaksoin. Mummo ei meinannut sunnuntai-iltaisin saada minua lähtemään kotiin. Monesti asia tapahtui pientä lahjontaa harjoittamalla ja lupauksen siitä, että voin tulla mummon luokse seuraavana perjantaina. Koko kevään kotona ilmassa oli pientä kitkaa milloin mistäkin asiasta, mitä en nyt tässä halua lähteä erittelemään.

Sitten tuli eräs keväinen iltapäivä, jolloin kamelin selkä vihdoin katkesi. Minua syytettiin vakavasta useita ihmisiä koskettavasta asiasta, jota en ollut tehnyt. Äitipuoleni poika oli puhkonut kaverinsa kanssa taloyhtiön pyörien kumeja kerhon jälkeen ja tämän oli myös osa kerrostalon asukkaista nähnyt. Poika kuitenkin kertoi puolustukseksi kotona, että minä olin puhkonut ne kumit. Sain asiasta yhteispäätöksellä syyt niskoilleni & selkäsaunan, vaikka kiistin asian ja sanoin, että sille on myös todistajia. Taisi tuohon juttuun eräs naapurin nainenkin tarttua kertomalla isälleni vihaisena asian oikean laidan. Minulta ei kukaan anteeksi väärinkäsitystä pyytänyt. Kahdeksan vuoden iästäni huolimatta, tuolla hetkellä tajusin, että vaikka tulisin tässä perheessä sanomaan mitä, se olisi aina minä vs. muut. Otin tapauksen jälkeen vihoissani ja pettyneenä pyörän pihalta telineestä. Viereisen talon pihalle seisova serkkuni ihmetteli, mihin olen menossa. Tokaisin hänelle: "Helvettiin." (muistan tuon hetken vuosienkin jälkeen aivan elävästi) No, sinne helvettiin en kuitenkaan ollut matkalla vaan mummon luokse, jonne oli matkaa neljä kilometriä hiekkaista tietä pitkin. Muistan, että minulla oli tuolloin niin paha olo, että viskasin kesken matkan pyörän ojaan ja kävin marjamättään päälle istumaan ja itkemään. En edes tiedä miten kauan siinä olin, mutta sen verran kauan, että mummolle saavuttani hän oli alkanut olla huolissaan. Sillä isäni oli hänelle tapahtuneesta soittanut ja oli oikein epäillyt, että olisin menossa mummon luokse. Matkalla oli syntynyt myös päätös, en enää koskaan palaisi kotiin. Mummon luokse saavuttuani ensimmäiset sanani olivat: "Kotiin en enää koskaan mene, jos en voi jäädä tänne menen vaikka lastenkotiin." Kotiin en enää koskaan palannut, vaikka muutaman viikon päästä ensimmäisen luokan kevätjuhlapäivänä isä kävi minua vielä koulun pihassa takaisin kotiin houkuttamassa. Tämän jälkeen isäni katosi täysin elämästäni kuudeksi vuodeksi.

Olen monesti miettinyt miten 8-vuotias voi tehdä tuollaisia päätöksiä, vaikka minun kannaltani se oli lopulta hyvä päätös. Olin aivan lapsi. Siihen terapeuttini sanoi oivasti: "Ei se ole 8-vuotiaan asia tehdä tuollaisia päätöksiä vaan vanhemman päätös ja vastuu." Ehkä tuon oman päätökseni korostaminen kaikki vuodet on ollut tapani kieltää totuus siitä, että isä minut lopulta jätti ja alkoi elää elämäänsä ilman minua. Minut jätettiin.

Isäni ei ole minulle tänä päivänä mitään muuta kuin biologinen isä. En pidä häneen mitään yhteyttä, enkä haluakaan. Se tuntuisi jotenkin teennäiseltä.

Miten tuo tapaus on sitten vaikuttanut minuun? Olen tietyissä tilanteissa arka ja minun on vaikea luottaa ihmisiin. Hyvin harvat ja valitut pääsevät lähelleni. Kaikissa suhteissani turvallisuus ja luottamus ovat aina ne kaksi tärkeintä asiaa. Minusta on tullut tarkkanäköinen, jos aistin ihmisessä piirteitä, joihin en voi luottaa, kierrän heidät kaukaa, niin kova on itsesuojeluvaistoni. Tämä on luonut minulle myös kovan kuoren, jonka alla on kuitenkin erittäin herkkä ihminen. Hylkäämisen pelossa minusta tuli myös erittäin miellyttämisen haluinen, ajattelin aina ensin muita ja sitten vasta itseäni. Tämä johtikin masennukseen työelämässä ja vasta siitä seurannut terapia opetti minut pistämään välillä itseni ensimmäiselle sijalle. Se, että joskus ajattelee omaa parastaan, ei ole itsekkyyttä. Hylkääminen on myös vahvistanut. Minä selvisin.

66 kommenttia:

  1. Sinä olet kyllä tosielämän Selviytyjä♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein on tullut kyseenalaistettua sitä, että meille ei anneta enemmän kuin kestetään, mutta tähän saakka ollaan selvitty, mutta ei suinkaan helpoimman kautta. Monesti tietenkin on tullut miettineeksi, miksi kaikki tuntuu kertyvän omalle kohdalle. Nyt aikuisena tuntuu hurjalta, miten aikuismaisesti olen ajatellut asioita noin nuorena, onneksi tuon jälkeen mummo antoi minulle mahdollisuuden olla myös lapsi.

      Poista
  2. Kiitos, kun jaoit tämän meidän lukijoiden kanssa. Kirjoituksesi oli todella koskettava. Ja lopuksi vielä suuri kiitos ja kunnia kaikille mummoille, erityisesti sinun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tuli melkein tippa linssiin, kun aloin muistelemaan mummoa. <3

      Poista
  3. Jonna.. olet ollut vahva, päätäväinen ja upea jo aika pienestä saakka. Onneksi oli Mummo, joka rakasti sinua yli kaiken. Yksi hyvä ihminen riittää. En ihmettele yhtään, ettet halua pitää yhteyttä isääsi tämän jälkeen. Iso hali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella päättäväinen se ominaisuus on hyvä, mutta välillä huonokin. Sillä saa helposti asetettua itselleen liikaa paineita elämässä. Niinpä, yksikin ihminen riittää. <3

      Poista
  4. Surullista lukea, mitä kaikkea olet joutunut kestämään, mutta minusta on hienoa että pystyt tuon asian täällä jakamaan ja huomaat myös itse, miten vahvaksi olet tullut.
    Minulle pahinta on nimenomaan se, jos syytetään jostain mitä ei ole tehnyt, se on vaan jotain sellaista mikä saa minut näkemään punaista.
    Hienoa, että sinulla on ollut mahdollisuus olla mummosi luona ja olla myös lapsi! :)
    Paljon tsemppiä jatkoon <3 Oot selviytyjä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama, yhä tänäkin päivänä en voi sietää, sitä että jotain syyllistetään asioista joita ei ole tehnyt. Itse tarvin paljon faktoja tueksi, ennen kuin uskon mitään. ;)

      <3

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Sitä ei itse ajattele, että olisi vahva. Mutta on sen oppinut vähitellen tajuamaan, että ihan kaikki eivät välttämättä selviäisi mun elämästä, onneksi se elämä on sitten annettu minulle.

      Poista
    2. Toi on niin totta. Usein aliarvioi oman vahvuutensa kaikkien vastoinkäymisten kohdalla ja sitten monesti toisen ihmisen muistuttamana tajuaa, mistä kaikesta on jo selvinnyt. Sama mulla.

      Poista
  6. Surullista tavallaan. Kunpa aikuiset ajattelisivat enemmän lapsia ennen uusperheen perustamista, siinä mielessä ajat eivät ole yhtään muuttuneet. Onneksi sulla oli mummo, kaikilla ei ole sitä yhtäkään turvallista aikuista elämässä:(
    Mullekin isänpäivä on vähän haikea, samoin kyllä äitienpäiväkin kun molemmat ovat kuolleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sissi, vaikka vanhempien tavallaan on tarkoitus kuolla ennen meitä niin on kamalaa, jos se tapahtuu liian varhain, siihen ei valmista mikään. :(

      Mummo loi tosi paljon turvaa, mutta valitettavasti se oma turvattomuus ei täysin vielä tuohonkaan loppunut. Se onkin sitten toinen juttu, jota olen pitkään miettinyt, voiko sitä ottaa esille.

      Poista
  7. Jonna, oletko koskaan ajatellut, että sinun pitäisi kirjoittaa kokemuksistasi kirja?

    Kirjoitat hyvin selkeästi ja kuitenkin tunteella asioista, jotka koskettavat meitäkin, jotka emme ole kokeneet samaa kuin sinä. Mutta minäkin pystyn tekstiesi kautta kokemaan kuitenkin jotain sinun kokemastasi. Sinulla on kyky koskettaa ilman, että se olisi epämiellyttävää tai liian sossupornoa, tajuat varmaan mitä tarkoitan. Jäin miettimään, että kuinkahan paljon on nykyään lapsia, jotka kokevat samaa mitä sinä olet kokenut. Avioeroperheitä on niin paljon, ja mielenterveysongelmia myös.

    Kiittäen OutiS

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Outi! <3

      Itseasiassa olen ja sitä on mulle ehdotettukin. Olen sitä myös vakavasti harkinnut, mutta se aloittaminen on niin vaikeaa. Jotenkin mä haluan nähdä asiat aitoina, mutta kuitenkaan lykkäämättä asioita toisten syyksi, enemmän siitä näkökulmasta, miten ne ovat minuun vaikuttaneet. Katkeruudesta ei ole mitään muuta kuin haittaa ja sellaiset ihmiset jätän omaan arvoonsa.

      Poista
    2. Ehkäpä sinä joskus kokoat kirjan näistä koskettavista blogiteksteistä, kukapa tietää. Nämä sun kokemukset olisi niin hyvä saada monen ammatti-ihmisen luettavaksi; perhepäivähoitajan, lastentarhanopettajan, opettajan, terveydenhoitajan jne.

      Tuo, mitä kirjoitit katkeruudesta on totta. Työskentelen itse juuri saman asian kanssa käydessäni läpi omaa elämääni. Huhtikuussa psykologi varoitti minua näin, että "Varo, ettei sinusta tule katkeraa vanhaa akkaa, sillä silloin sinä jäät todella yksin!" ja sitten hän alkoi perua säikähtäneenä sanojaan. Vaan tottahan hän puhui! Eipä tarvi elämän mottoa enää miettiä. :D
      -OutiS

      Poista
  8. Aikamoinen tarina pienestä tytöstä ja vanhemmuudesta, ja surullinen tarina kypsymättömistä ihmisistä, jotka eivät omilta tunteiltaan osanneet asettua lapsen asemaan. Onneksi olit saanut hyvän alun elämällesi, muuten ei varmaan olisi löytynyt tarpeeksi pontta suuttumiseen ja kotoa lähtemiseen ekaluokkalaisena! Tunnistan muuten vähän samanlaista ylimääräistä pontta itsessänikin, ja olen päässyt siitä eroon vasta yli nelikymppisenä.

    Arvostan sitä, että kerrot itsestäsi täällä. Se on rohkeaa ja aitoa. Ehkä se kirja vielä joskus tulee, ainakin voisit kirjoittaa pätkiä itsellesi tai vielä mieluummiin tänne verkkoon. Et olisi ensimmäinen, joka on aloittanut uransa niin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, pitää kuitenkin muistaa, että minä olin sen tilanteen lapsi. Se saattaa helposti unohtua. Olin pienenä tosi tempperamenttinen ja kun päätin jotain se myös piti. Iän myötä särmät on vähän kuluneet. ;)

      Varmaan pitäisi aloittaa koko juttu pätkittäin ihan alusta, kaikki, mitä vain muistaa. Ehkä se siitä sitten aukenisi.

      Poista
  9. Kovia olet joutunut kokemaan. Lapsi on aina lapsi, sinulle on annettu iso lasti kannettavaksi. Sinulla on onneksi ollut rakastava mummi.,paljon sydämiä sulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi ihminen voi tehdä paljon hyvää. <3

      Poista
  10. Olipa tämä surullista luettavaa. Niin paljon on sinunkin tielläsi tapahtunut.

    Minäkään en vietä isänpäivää. Oma isäni on mieleltään sairas ja katkera ihminen. Siihen pisteeseen asti, että se sairastutti myös minut. Olen kokenut parhaimmaksi heivata tuollaiset ihmiset kokonaan pois elämästäni. En pidä isääni yhteyttä, en edes yleensä ajattele häntä. Minulle hän on yhtä kuin kuollut. Kyllä ilman isää on parempi kuin huonon isän kanssa.

    Haleja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Marianne tuokaan ei tosiaan ole kovin kiva tilanne. :( Itse olen myös vuosien saatossa tiputtanut järjestelmällisesti elämästäni pois ihmisiä, jotka "kuormittavat" minua, miksi vaivautua. Olen monesti miettinyt, että miten reagoin, kun kuulen, että isästäni on aika jättänyt. Tuskin mitenkään, sillä hän ei ole ollut osana elämääni 30 vuoteen.

      Poista
  11. Kiitos Jonna avoimuudesta. Se on nykypäivän blogimaailmassa todella harvinaista ja siksikin erityisen arvokasta. Ruudun takana on monia joita nämä jaetut kokemukset jollain tavalla kannattelee, lohduttaa tai vähintäänkin pistää ajattelemaan omaa elämää.
    Kohti parhaita päiviä ja aurinkoisia pakkasaamuja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Emma. <3

      Ajattelen kanssa niin, että ehkä joku tänne löytänyt saa näistä jotain itselleen. Koska tämä on pääsääntöisesti kosmetiikkablogi, jossa testataan kosmetiikkatuotteita (aihe monesta pinnallinen) niin tämän takana on kuitenkin ihminen ja tällä kertaa sellainen, jonka elämä ei ole mennyt ihan oppikirjojen mukaan tai muuten tavallisia polkuja.

      Poista
  12. Sä oot mun sankari. <3 Sua on koeteltu niin monella tavalla elämässä ja silti oot selvinnyt voittajana vaikeuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä oot mun! (tiedät, mitä asiaa tarkoitan...) ♥︎ Parhaat ystävät seisovat rinnalla silloinkin, kun ei mene hyvin.

      Poista
  13. Hienoa ja kiitos kun jaoit tämän. Onneksi sulla oli tuolloin mummo. Jos mulla olisi ollut läheisiä sukulaisia ylipäätänsä ja vielä neljän kilometrin päässä, en osaa sanoa olisinko tehnyt myös omassa lapsuudessani noin. Mitä luultavammin joo, mutta kun ei vaihtoehtoja ollut niin jotenkin se piti sitten pärjätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :( Vaikea se oma tilannekin ilman mummoa olisi ollut.

      Poista
  14. Lämpimiä ajatuksia lähti iso kasa sinne päin <3

    VastaaPoista
  15. Osaat kirjoittaa todella hienosti vaikeasta aiheesta. Ja samalla on tosi rohkeaa kertoa noin henkilökohtaisia asioista. Ymmärrän hyvin ajatuksesi siitä, että halua tuoda esille, että blogin takana on ihminen, kuten tuolla aikaisemmassa kommentissa totesit. Halaus. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kosmetiikka on ihanaa tarpeellista ja tarpeetonta hömppää, minkä vuoksi pidän siitä paljon ja tykkään siitä kirjoittaa. Mutta elämä on muutakin, omassa tapauksessa vielä hieman erikoisempaa.

      Poista
  16. Ihailen sitä vahvuutta, mikä pitää olla pukiessa kaikki nuo kokemukset sanoiksi. Siitä huolimatta surullista ajatella, mitä kaikkea lapsen elämässä voikaan olla. Onneksi sinulla oli mummo, huolehtiva mummo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsellänihän on kaikki ollut varsin hyvin, jos vertaa vaikka tapaus: Erika. Silti aina kylmää lukea lehdistä juttuja lastenhuollon tilasta Suomessa. Todellakin kaikkea voi lapsen elämässä olla, onnellisia ovat ne, jotka saavat normaalin turvallisen lapsuuden.<3

      Poista
  17. <3 <3 <3 Halauksen kera <3 <3 <3

    VastaaPoista
  18. Koskettava teksti, lapsen tulisi saada elää huoletonta elämää. Yksi ihminen voi rakkaudellaan pelastaa. Mummi <3 Rohkea kirjoitus, tulit lähelle. Kiitos tästä, tekstisi voi myös auttaa monia. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia. Kyllä, lapsen tosiaan kuuluisi elää huoletonta elämää, kaikille se ei ole valitettavasti mahdollista. :(

      Poista
  19. Voi luoja mikä teksti! Ihanaa, että avaudut tästä blogissa. Pääsee jotenki enemmän sisään sinuun ja sinun ajatuksiin. Mulla on hieman sama juttu, kuin sinulle. Isäni on minulle vain biologinen isä. Soitellaan ehkä kerran kaksi puolessa vuodessa ja hän on usein kysynyt haluanko tavata, mutta ainakaan vielä en ole siihen pystynyt, enkä tiedä tulenko koskaan pystymään. Meillä takana on väkivaltaa, jota ei koskaan pysty antamaan anteeksi. :(
    Olen niin onnekas kumminkin, että äitini on vahva ja on selvinnyt tuosta kaikesta. Tämä on jättänyt minuun suuret haavat, jotka tulevat esiin juuri luottamisena, paniikkina ja pelkona. Kun mietin sitä kaikkea mitä on tapahtunut kurkkuun nousee pala ja haluan sulkea kaiken pois mielestä. Uskon, että tämä minun sairastuminen kantaa juuret juuri tuosta. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fani ymmärrän hyvin. :(

      Itse olen nähnyt isäni muistaakseni kahdesti tuon jälkeen, kun otti ja lähti. Edellisestä kerrasta on aikaa15 vuotta. Ei todellakaan soitella yms. Tuolloinkaan en olisi halunnut, mutta mummon mieliksi suostuin.

      Poista
  20. En pystynyt lukemaan kirjoitustasi ilman kyyneleitä, kaikkea oletkin joutunut kestämään! :'( Voimia.

    VastaaPoista
  21. Lapsen ei tosiaan pitäisi joutua tekemään tuollaisia päätöksiä. Ja kaikki kunnia mummolle, joka näki, mikä siinä tilanteessa oli varmasti lapsen kannalta parasta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mummo oli kyllä huomannut ahdinkoni ja asiasta isälleni myös kevään aikana jo ennen tuota episodia huomauttanut. Puuttui sen minkä pystyi asiaan. Eihän se normaalia ole, että lapsi ei halua lähteä kotiin.

      Poista
  22. <3 Löysin ekaa kertaa blogiisi ja täällä olikin heti todella syvältä kouraiseva teksti. Vahva olet, kun pystyt tästä kirjoittamaan ja olet kaikesta päässyt eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva Katja, että löysit! Pääasiassa täällä on kevyttä kosmetiikka "hömppää", mutta välillä tällaista syvempääkin pohdiskelua.

      Poista
  23. <3

    Tässä tekstissä on paljon tuttua... En avaudu tässä sen enempää, mutta sen sanon, että mun mummo on myös ollut se, jota ilman en olisi selvinnyt. Musta olisi niin ihana tavata sut, Jonna! Ihanaa, että pystyt avautumaan näistä asioista blogissasi.

    Halaus!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko meidän on johonkin kekkereihin yhtä aikaa osua, ihan pakko! Sitä odotellessa. ;)

      Halit takaisin! <3

      Poista
  24. Vetää melko sanattomaksi tämä teksti. Ei todellakaan lapsen pitäisi joutua tuollaista kokemaan ja tekemään tuollaisia päätöksiä. Oon jo ennenkin pitänyt sua ihan mielettömän vahvana ja nyt vaan entistä enemmän <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei niin! Jääräpäisestä luonteesta on varmasti ollut apua selviytymisen kannalta.

      <3

      Poista
  25. Upea ja rohkea teksti! Hienoa, että tämmöisestä arasta aiheesta uskalsit kirjoittaa! Ja kiinnostava aihe, koska itse olen kasvanut aina ilman isää ja siksi isänpäivä on minullekin jotenkin aina vähän kumma päivä ja erilainen verrattuna "normaaleihin" ihmisiin. Siksi on kiva lukea näitä "poikkeavien" tarinoita, että mitä kaikkia vaihtoehtoja sitä on, ettei kaikilla ole isää syystä tai toisesta, jonka kanssa isänpäivää viettää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on muuten jännä tunne, kun muut "juhlii" isänpäivää ja itsellä on erilainen tilanne. Sitä ei kyllä muut tajua kuin ne, joilla itsellä ei ole isää. Itse koin koulussa isän ja äitienpäivät kiusallisiksi. Toki pystyin tekemään kortit vaarille ja mummolle, mutta ei se oikein ollut sama ja olin luokallani tuohon aikaan ainoa, jolla ei ollut oikein korttia tehdä kumpanakaan päivänä. En koskaan riemuinnut, kun opettaja ilmoitti, että olisi korttien vuoro...

      Poista
  26. Rohkea teksti vaikkakin todella surullinen. Mielestäni kertoo aika paljon ihmisestä, joka asettaa uuden ihmisen oman lapsensa edelle :(

    Kyllä tuo perusturvallisuus on lapselle kaikki kaikessa ja vaikuttaa koko loppu elämään. Onneksi sinulla on ollut mummo, johon olet voinut luottaa ja jonka luokse olet päässyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se valitettavasti kertoo. Ehkä kuitenkin isäni on nähnyt huonon oloni ja kiintymykseen mummooni, joka on tehnyt päätöksen hänelle helpommaksi. Sitä en sitten käsitä, miksi sitä yhteyttä ei voinut mummon luokse muuttamisesta huolimatta pitää...

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown