5.1.2015

Hiljaisuus


Monille ihmisille hiljaisuus on ahdistava toimettomuuden tila. Itse luulen, että tällaiset ihmiset eivät ole koskaan kokeneet oikeaa hiljaisuutta, ainoastaan pintaraapaisun. Minusta tuntuu, että ihmisen erilleen kasvaminen hiljaisuudesta johtuu varmasti paljon yhteiskunnasta, joka painottuu tuloksen tekemiseen. Joku onkin hyvin sanonut, että oleminen ei ole toimettomuutta. Minulle hiljaisuus on merkannut aina tietynlaista mielenrauhaa ja voimaa. Jos en saa päivittäistä hiljaisuusannostani, tunnen kuinka voimat katoavat kehostani ja minusta tulee helposti hyvinkin ahdistunut. Masennukseen sairastuminen korosti entisestään itsessäni puolta, joka kaipaa hiljaisuuteen.

Valitettavasti tänä päivänä hiljaisuuden saavuttaminen ei ole kovinkaan helppoa, ainakaan kerrostalossa. Monet sanovat, että laita korvatulpat, no se ei ole vaihtoehto. Minusta korvatulpat tuntuvat ikäviltä korvissa ja päätäni alkaa kivistämään melkein heti, kun olen saanut ne korviini. Olen koittanut totutella niihin, tuloksetta. Minä voisin olla hyvin se erakko, joka asuisi keskellä korpea torpassaan ja veikkaan, että olisin siellä takuulla rentoutuneempi kuin mitä olen elämässäni tällä hetkellä. Ehkä vielä joskus...

Olen usein miettinyt tätä mieltymystäni täyteen hiljaisuuteen. On aika selvää, että olen jo lapsesta asti tottunut siihen ja vanha koira ei vaan opi enää uusia temppuja, vaikka miten koittaisi opetella. Lapsuudenkotini sijaitsee metsän keskellä hyvin pienen hiekkatien varressa. Tosin sille hiekkatiellekin vie talolta toinen 100m:n pituinen pieni tie. Liikennettä tuolla suuremmalla tiellä on muutaman auton verran päivässä. Lapsena kuulin jo kaukaa, jos auto oli tulossa ja tunnistin jopa äänestä, jos se oli jonkun tutun auto. Pyörällä tulijankin kuuli jo kaukaa, kun vanteet suhisivat hiekkatietä vasten ja tarakka kolahti pyörän osuessa kuoppaan. Lähin naapuri on yli puolen kilometrin päässä ja katuvaloista ei ole tietoakaan. Minun herätyskelloinani toimivat kouluajan ulkopuolella sateen rummutus peltikattoon, pääskyset pesäpuuhissaan tai haavan lehtien rapina tuulessa. Talvella aamuisin vinttihuoneessani saattoi olla niin viileä, että nenänpäätäni alkoi kipristelemään, kun hengitin raikkaan viileää ilmaan keuhkoihini. Haistoin pakkasen nenässäni. Yökyläilyt serkkuni luona joka asui kerrostalossa, olivat tuskaisia. Heräsin joka ikinen yö useaan kertaan pienimpäänkin rasahdukseen, mitä naapurit yöllä saattoivat aiheuttaa. Niistä vessan vetäminen oli pahimpia. Jo silloin ajattelin mielessäni, että mitenköhän ikinä pystyn asumaan vakituisesti kerrostalossa. 


Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta kun tunnistin itsessäni jo lapsena tämän valtavan tarpeen olla säännöllisesti täydessä hiljaisuudessa, se oli yksi niitä syitä, minkä vuoksi tajusin, että minusta ei tule koskaan äitiä. Nostan hattua kaikille ihanille äideille, sillä oma mielenterveyteni ei kestäisi. Olen koko syksyn säälin sekaisin tuntein kuunnellut, kun naapurimme vauva huutaa iltaisin monta tuntia yhteen putkeen. Vanhempien kasvoistakin näkee, ettei varmasti ole helppoa. Meille ääni sentään kuuluu kantavaaseinää pitkin melko vaimeana, joten voin vaan kuvitella, millaista sitä on kuunnella samassa huoneessa. 

Miten minä sitten sopeuduin kerrostaloelämään? Sanotaanko näin, että sinnitellen. Olen tottunut sen verran, että en herää naapurien pieniin öisiin rapinoihin tai vessareissuihin. En silti voi sietää sitä, että joku ottaa oikeudekseen kuunnella niin kovalla musiikkia, että minäkin tunnistan kappaleen. Ovien paiskominenkin tuntuu kerrostalossa elävillä olevan kovasti muodissa. Minä ainakin pistän oven niin hiljaa kiinni, ettei naapurien tarvitse pelätä omien ikkunoidensa tippuvan alas, kun suljen oven. Eikä puhuta mitään siitä alakerran räksyttävästä koirasta, joka selkeästi potee jonkin sortin eroahdistusta. En koskaan unohda entistä muuten niin mukavaa ulkomaalaistaustaista naapuriamme, joka otti joka sunnuntai Skype-puhelun kotimaahansa ja kailotti meidän kaikkien iloksi pari tuntia kovaan ääneen puheluaan tai sitä naapuria, joka otti kuningasideakseen bilettää joulunpyhät. Valitettavasti meillä on vuosien saatossa ollut naapurien suhteen todella huonoa onnea ja olen saanut nauttia kaipaamastani hiljaisuudesta erittäin rajoitetusti. Tätäkään kirjoittaessa ei ole täysin hiljaista. Naapurilla on televisio niin kovalla, että kuulen sen. Joskus mietin, että vaadinkohan liikoja ja kuuluukohan meiltäkin jotain ääniä. Siihen sain viime talvena vastauksen naapurin vanhalta herralta, joka tokaisi minut rappukäytävässä nähdessään: "Ai tekin asutte vielä täällä, ajattelin, että olette muuttaneet, kun teiltä ei kuulu koskaan mitään." Samaa voisin sanoa tuosta ihanasta vaarista, josta ei myöskään koskaan kuulunut mitään. Nyt vaari on jo muuttanut ja tilalla on onneksi yhtä hiljainen tyyppi. Onpa edes yksi seinä, jota pitkin ei koko ajan jotain mekkalaa kuulu.


Ennen masennukseen sairastumistani kuuntelin paljon musiikkia. Minulla saattoi olla taustalla useinkin stereot päällä, kun olin koneella, siivosin tai tein ihan arkisia askareita, jopa lukiessani. Jos minulla ei sitten ollut menossa hiljainenhetki. Ei onnistu enää. Musiikista tuli vähän samanlainen katkerasuloinen asia kuin siitä lukemisesta. Nykyisin musiikki on minulle ainoastaan taustamelua, joka häiritsee keskittymistäni siihen toiseen asiaan. En pystyisi mitenkään kirjoittamaan esim. blogitekstiä samaan aikaan, jos minulla olisi televisio tai stereot päällä. Niinpä musiikinkuuntelu on jäänyt melkein kokonaan. Kuuntelen edelleen mielelläni mieheni kitaransoittoa ja laulamista, mutta silloinkaan en pysty itse tekemään mitään tähdellistä samaan aikaan. Ainoastaan joskus minulle tulee olo, että haluan kuunnella jotain. Joulun alla kuuntelin jonkun verran joululauluja. Musiikista koen paljon syyllisyyttä, koska mieheni rakastaa musiikkia ja hän joutuukin kuuntelemaan sitä minun kotona ollessani kuulokkeiden kautta. Tosin hän ei varmaan vuosien jälkeen koe tätä ongelmaksi, sillä hän varmasti ennemmin kuuntelee musiikkinsa kuulokkeiden kanssa kuin katselee hajoamispisteessä olevaa rouvaansa. Musiikki tekee minut ahdistuneeksi ja levottomaksi, jos sen kuunteleminen ei ole oma valintani. Ravintolassa syödessäkin usein mietin, että onko siellä taustalla pakko olla jokin renkutus soimassa, eikö ihmisten puheensorina riittäisi? Tiedostan terapian myötä myös hyvin sen, että osasyy tähän musiikin yliannostukseen on entinen työpaikkani, jossa viihdyin melkein kymmenen vuotta. Siellä piti työnantajan käskystä olla koko ajan "taustamelu" päällä. Myönnänkin joskus sulkeneeni työpäivän aikana stereot ja en usko, että se toi asiakaskatoa.

Yksi asia mistä tunnistan sen todellisen ystävän, on se, että ystävän seurassa voi olla ihan hiljaa, ilman, että se olisi kiusallista. Joskus hyvä hiljaisuus ystävän kanssa voi olla se paras hetki.

Halusin kirjoittaa hiljaisuudesta, koska joulun alla lapsuudenkodissa käydessäni vihdoin tajusin, kuinka iso osa identiteettiäni on täällä kaupungissa kerrostalossa koko ajan hukassa. Siinä tutulla sohvalla istuessani, tutun seinäkellon raksuttaessa seinällä, huomasin silmänurkkaani kertyvän onnenkyyneleen, koska ymmärsin, etten ollut kokenut sellaista täydellisen hiljaisuuden hetkeä todella pitkään aikaan. Minulle tuli älyttömän kevyt olo. Sanoin sen ääneenkin: "Miten täällä voi olla näin hiljaista?"

Tykkäättekö hiljaisuudesta vai saako se rauhattomaksi?

Kuvat otettu eräänä erittäin hiljaisena kesäiltana, kun tuntui, että koko kaupunki nukkui.


57 kommenttia:

  1. Minä rakastan hiljaisuutta. Muistan vielä, kuinka lapsuudenkodissani oli aina joko radio tai tv päällä. Meillä on toisin. Lapset ovat toki meluisia, mutta eivät siitä pahimmasta päästä kuitenkaan. Kissat taas ovat ihanan hiljaisia. Minulla on tapana visoida uutta, kirjoittaa blogia ja lukea täydessä hiljaisuudessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Entisenä kissan omistajana allekirjoitan kissojen hiljaisuuden. Kaikki luovavoima kumpuaa minustakin silloin, kun on täysin hiljaista.

      Poista
  2. Minäkin tykkään hiljaisuudesta ja kaipaan joka päivä oman hiljaisen hetkeni. Mulla on myös niin, etten ikinä voisi kirjoittaa tai lukea jos jostain kuuluu jotain ääntä. Mutta toisaalta sitten kun kuuntelen musiikkia, voin kuunnella kovallakin, kunhan saan itse vaikuttaa siihen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kuuntele kovalla periaatteesta, en halua, että naapurit kuulee, kun tiedän miten inhottavalta se itsestä tuntuu. :D Eriasia jossain keskellä korpea sitten. :p Tosiaan se oma vaikuttaminen siihen on se isoin tekijä, että siitä nauttii.

      Poista
  3. Mä tykkään hiljaisuudesta. Toisaalta missä sitä kaupungissa täysin hiljaisuutta edes saa. Välillä kyllä tuntuu, että vanhempieni kotona (Turun saaristossa) on luonnon melu kovempaa kuin mitä meillä (Espoon perukoilla) muu melu. Mua ärsyttää melu/musiikki/äänet kun yritän itse olla hiljaa/nukkua/rentoutua, mutta kun keskityn johonkin tekemiseen, niin en edes huomaa, vaikka vieressä huutaisi musiikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saaristossa on varmaan tosi paljon merilintuja, jotka pitää mekkalaa. On muuten ihan syvältä, jos itse koittaa saada unta ja muualta kuuluu meteliä. Itse en saa ollenkaan nukuttua tuolloin.

      Poista
  4. Minä rakastan hiljaisuutta. Ja samalla siten yksinoloa. Olen erityisherkkä aisteiltani ja kova meteli saa minut hulluksi.
    Saan ladattua akkuni hiljaisuudessa. Nyt pitäisi kaivaa imuri esille. Vihaan tuota ääntä ylikaiken. En millään tahtoisi pilata tämän hetkistä tunnelmaa. Kaksi nukkuvaa kissaa ja vain kahvinkeitin lorottaa taustalla. Tästä minä pidän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama, yksinolo on myös itselleni tosi tärkeä juttu. Omasta Dysonista lähtee ihan kamala mekkala, ehdottomasti sen imurin huonoin puoli. Ihanan kuuloinen hetki. Tsemppiä imurointiin.

      Poista
  5. Voin allekirjoittaa joka sanan. Itsekin kasvoin maalla, eikä naapureita ollut lähellä, joten sitä tottui rauhaan ja hiljaisuuteen. Kerrostaloasuminen ei ole minua varten, joten haaveilen pienestä talosta jossain luonnonrauhassa. Ehkä joku päivä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää on niitä asioita kuin toivois sitä pientä lottovoittoa. ;) No kaikkea ei voi saada, pitää yrittää sopeuttaa. Harmittaa kyllä suunnattomasti, että korvatulpat ei sovi itselle ollenkaan, niillä saisi vähän sitä rauhaa tarvittaessa.

      Poista
  6. Nyt kuulosti taas tosi tutulta! Vaikka joskus kaipaan tiettyä taustaääntä esim. tv:tä tai musiikkia yksinollessa, siltikin kaipaan tiettyä hiljaisuutta. Kerrostalossa, jossa seinät tuntuvat olevan paperia kaikki hissin ja naapureiden äänet kuuluu. Välillä täytyykin käydä vanhempien luona kuuntelemassa hiljaisuutta. Joskus saatan myös laittaa kuulokkeet korviin vaikkapa junassa, vaikka en kuuntelisikaan yhtään mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seinät tosiaan on paperia niin uusissa kuin jopa tällaisissa 60-luvun alun taloissa, mikä tämä meidän on.Ei tee itsekään mieli paljon metelöidä, kun tajuaa kuinka hyvin se kuuluu. Pitäisköhän ottaa itsekin tuo kuuloke systeemi käyttöön junassa, on paikka mikä alkaa helposti itseäni ahdistamaan.

      Poista
  7. Mulla pitää aina olla taustamöly päällä :D Tosin tuosta kerrostaloasumisesta pitää sen verran sanoa, että mikään ei voita asumista enimmäkseen vanhusvoittoisessa talossa, kun naapureista ei kuulu ääniä juuri ollenkaan. Sillon joskus kun joku tulee kotiin kovemmalla ryminällä (seinänaapurin lapsikatras oletettavasti) niin huomaan, että ärsytys nostaa hetkessä päätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvaas kuinka monta kertaa olen ajatellut, että ottaisko ne meidät miehen kanssa senioritaloon? :D Ikää ei vaan ole vielä tarpeeksi.

      Poista
  8. Mä kaipaan nykyään hiljaisuutta paljonkin, joka päivä, mutta pienessä määrin. Hälinää ja meteliä sen sijaan en siedä, paljon päällekäisiä ääniä - huh. Entinen musiikin soittaja vääntää nykyään radion kiinni ja miehen musiikkivoluumit takaisin koilliseen. Välillä mietin, että olen todellinen kotiterrorosti, mutta toisaalta liika hälinä terrorisoi minua.

    Mökillä kesäiltojen hiljaisuus on jotain ihmeellistä. Saareen ainoa melu tulee moottoriveneistä ja niitäkin pienellä järvellä on vähän. Syksyn viljakautena kuivurien meteli kuulostaa ahdistavalta, luonnon hiljaisuudessa muut kuin luonnon äänet ovat valtavan häiritseviä. Aivan eri tavalla mitä kaupungissa. Ja kieltämättä aamuyön räkättirastaatkin herättävät minussa pienen hetkittäisen agression :)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tulee myös tuo kotiterroristi olo, koska mies joutuu minun vuokseni käyttämään kuulokkeita.

      Miehen vanhempien mökillä on myös hiljaista, siellä on moottoriveneellä ajelukin kokonaan kielletty, koska järvi on sen verran pieni. Silti mä en osaa selittää sitä, miten siellä minun lapsuudenkodissani on silti vieläkin hiljaisempaa. Voi kuulla, kun nuppineula tippuu lattialle. Minullahan meinasi mennä toissa kesänä hermot, kun naakat tekivät pesensä ihan meidän makkarin ikkunan viereen räystään alle, karmeaan meteliin sai herätä joka aamu säännöllisesti kello neljä. Sitten katto uusittiin, kolot tilkittiin ja naakat katosi, eikä niitä onneksi viime kesänä tullut. Itselle kun hyvä uni on tosi tärkeää mielenterveyden kannalta, niin kyllä silloin koeteltiin... :D

      Poista
  9. Toivottavasti saat käydä tarpeeksi usein lapsuudenkodissasi tai muuten viettää aikaa hiljaisessa paikassa, lomalla kerrostalosta.

    Mulle riittää hiljaisuudeksi puhumattomuus, että saan olla rauhassa ja omien ajatusteni äärellä. Musiikin kuunteleminen on jäänyt harmillisen vähäiseksi, ja siedän huonosti kotona varsinkaan miehen hevivalintoja. Siksi hän kuuntelee lähinnä autossa. Olen muuten huomannut, että syödessä ei voi kuunnella kuin rauhallista ja hiljaista musiikkia, muuten tulee aistit liian täyteen;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liian harvoin tulee käytyä, kun se on autottomalle niin kaukana. :(

      Pitääkin seuraavan kerran tarkkailla tuo musiikin yhteys ruokaillessa, tosi mielenkiintoista. :D

      Poista
  10. Tutusta asiasta kirjoitat. Ennen omaa masennustani minulla soi aina musiikki taustalla, oli televisio päällä eikä mikään häirinnyt nukkumistani. Nykyään kaikki on toisin. Kun olen yksin kotona niin en kuuntele musiikkia, enkä katso televisiota, ellei ohjelma ole sellainen, että todellakin haluan sen katsoa. Kun olen tietokoneella ei taustalla soi mitään. Onneksi asumme omakotitalossa niin seinien takaa ei kuulu toisten asumismelua. Muita perheenjäseniä käsken välillä elämään pienemmällä volyymillä. Liikaa ääntää ja minä reagoin migreenillä.

    Kaikuvat tilat, joissa on melua, ovat kauhistus. Mutta esim. lauantain Hobitti-elämys 3D-kokemuksena oli hauska, vaikka seuraavana päivänä korvat soivat ja migreeniä pukkasi päälle. Elimistö on näköjään herkistynyt ja se on vain hyväksyttävä. "Entinen minä" ja "Nykyinen minä" olemme monella tavalla erilaisia, hiljaisuus ja yksinäisyys olivat entiselle kauhistus ja nykyiselle suorastaan elinehto. Näin sitä muuttuupi. :)

    OutiS

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, ihan kuin puhuisit täysin minun suustani. Telkkaria katson erittäin harvoin, pitää olla tosi kiinnostavaa, että katson. Miehen kanssa tosin leffat harrastuksena ja niitä tykkään kyllä katsoa. Tietokoneella ollessa kaikki taustamelu pois, minähän pelaan kaikki kännykkä- ja tietokonepelitkin ilman ääntä... Musta niiden äänet on lähinnä ärsyttäviä ja ne alkavat ahdistamaan. Kiitän onneani, etten sairasta migreeniä tähän päälle. Riittää, kun paniikkikohtaus alkaa hiipiä noista äänistä välillä päälle.

      Poista
  11. Kauniita kuvia ja teksti oli mielestäni todella hienosti kirjoitettu Jonna. <3

    VastaaPoista
  12. Joo, hyvin allekirjoitettavaa. Mullakin ennen sairastumista soi ennen AINA jotain, koko aika. Nykyään musiikki särkee korvia, inhoan epämääräistä taustamelua (esimerkiksi näin kerrostalossa jos jostain muusta asunnosta kuuluu selvästi erottuvaa musiikkia tai tv-ohjelmaa skfdjfhsdfj). Samalla tää on tosin vienyt rakkaan harrastuksen, soittamisen, kokonaan ja no oikeastaan kyllä ne muutkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on oikeastaan jotenkin hauska huomata, että muillakin sama juttu. Meinaten itse lääkäreille näitä juttua vuosien aikana kertoessa, on tuntunut välillä turhauttavalta, koska katsovat vaan sillä ilmeellä, että eihän se mitään, eihän tuo kummoinen juttu ole. Mutta kyllä se vaikuttaa elämän laatuun. Vaikeinta on kuitenkin yrittää hyväksyä se, että ei ole enää niin kaikkivoipa kuin ennen. Ja aivan erilainen, tavallaan itsensä on löydettävä ja hyväksyttävä uudestaan. Siihen on vielä itselläkin tosi pitkä tie.

      Poista
  13. Rakastan musiikkia ja rakastan hiljaisuutta, molemmat minulle tärkeitä. Hieno kirjoitus Jonna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Musiikki oli pieni tärkeä osa elämääni ennen, mutta ei valitettavasti enää niin usein.

      Poista
  14. Asun juuri tuollaisessa paikassa missä olet viettänyt lapsuutesi. Tosin lentomelua täällä on ja ulkona kuuluu muutaman kilometrin päässä olevan moottoritien kohina aina jonkin verran. Mutta ottaen huomioon, että meiltä on Hgin ydinkeskustaan puolen tunnin matka, niin olosuhteet ovat ihan hyvät. En ihan hevillä sopeutuisi kerrostaloon koska ärsyynnyn ja stressaannun muiden elämän äänistä ympärillä. Ihan niistä tavallisistakin, puhumattakaan häiritsevästä musiikista tai riitelystä ym. Mulla on harvemmin mikään ääntä tuottava laite kotona päällä ellen juuri katsele tai kuuntele sitä eli en kaipaa edes mitään taustamelua kotiin.

    On paljon ihmisiä, jotka eivät osaa olla ilman jatkuvaa taustahälyä. Mä uskon, että vaikka sitä ei itse edes tiedostaisi, se ärsyttää ja stressaa jokaista. Olisi hyvä oppia olemaan ihan vaan omien ajatustensa kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ne muun elämän äänet ympärillä ovat hankalia, kun ne tavallaan kuuluvat elämään ja niitä pitää vaan sietää, vaikka ahdistaa. Unohdin muuten mainita noista naapureista vielä yhden, sen jonka seksiääniin heräsimme molemmat miehen kanssa usein keskellä yötä. Silloin teki mieli käydä sujauttamassa postiluukusta lappu, että asentaa sen naisensa kurkkuun, vaikka jonkun äänenvaimentimen. :D Minäkin tunnen useita, jotka eivät osaa olla ilman taustahälyä. Mulle sopii, kunhan ovat sen verran hiljaisella, että minun korviini ei kuulu. ;)

      Poista
  15. Ihana kirjoitus! Yhdyn edelliseen kommenttiin: rakastan musiikkia ja hiljaisuutta. Musiikki on minulle ihan äärettömän tärkeää, enkä voisi elää ilman sitä. Vahvistan tuntemuksiani musiikin avulla, ja kuuntelenkin kaikkea todella laidasta laitaan aivan mielialan mukaan. Toisaalta hiljaisuuskin on minulle niin tärkeää, että minun on pakko saada olla hiljaisuudessa ainakin pari tuntia päivässä. Herään joka aamu ennen töihin menoakin tosi aikaisin vain sen vuoksi, että saan latautua hiljaisuudessa ennen päivän töitä ja tapahtumia. Olen itsekin paljon miettinyt, että pystyisinkö olla äiti, kun en kestä jatkuvaa ääntä. Monet sanovat, että meluun tottuu, mutta en tiedä pystyisinkö luopumaan hiljaisista hetkistäni. Minä käytän korvatulppia paljon. Aina jos kuljen esim. bussilla tai junalla. Nukkuessa, jos asunnossa on joku minun lisäkseni, mutta välillä yksinkin. Valitsin asuinlähiönikin sen perusteella, että tiesin täällä olevan hiljaisempaa, koska tämä on "mummojen lähiö". :D
    Kylläpäs tämä postaus herätti ajatuksia! Voisin jaaritella aiheesta vaikka kuinka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin rakastin ennen, siis multahan on ajalta ennen sairastumista ja sen alusta, vaikka kuinka monta biisiä mistä tulee mikäkin juttu heti mieleen. Sen jälkeen ei yhtään. Välillä jopa tunnen surua, että meillä ei esim. mieheni kanssa ole tämän minun musiikinkuuntelu rajoittuneisuuden takia edes sellaista "meidän biisiä". Minäkin heräsin aina vähintään kaksi tuntia ennen kuin piti lähteä töihin ja nytkin, kun on jotain menoa. Pitää tavallaan rauhassa saada koota itsensä ensin. Hah, mummojen lähiö. :D

      Poista
  16. Ymmärrän mitä tarkoitat, sillä olen itsekin asunut lapsena maalla. Tosin, itse halusin aina lähteä suureen maailmaan, joten hiljaisuus tai sen puute ei nuoruudessa häirinnyt. Nautin nukahtaa täydessä hiljaisuudessa tai korkeintaan sateen tai myrskytuulen huminaan. Heräilen helposti, jos kotona kuuluu jokin poikkeava ääni tai joku yöllä liikkuu. Työssäni joudun olemaan melussa ja sosiaalinen ,joten kotiin tullessa haluan hetken hiljaisuutta. No teini-ikäiset eivät kyllä paljoa meillä mekasta tai kuuntele musaa, mutta mies on se, joka aina haluaa laittaa tv:n päälle ja se pölinä joskus raivostuttaa. Onneksi talossamme on kaksi kerrosta, joten kipaisen yläkertaan, jos haluan hiljaisuutta. Musiikkia kuuntelen vain autolla ajellessa, koska hiljaisuudessa autoilu on tosi tylsää. Tämä oli hieno kirjoitus ja itsekin pitäisi oppia, ettei aina tarvita puhetta, eikä hiljaisuudesta tulisi kiusaantua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että autoillessa musiikki varmaan pitää skarpimpana varsinkin pimeällä. Heti, jos itsellä on tilanteita joissa pitää olla sosiaalinen tarvitsen tosi introverttinä tyyppinä sen jälkeen vähintään 2-3 päivää omaa aikaa, enkä haluakaan nähdä muita ihmisiä kuin mieheni. :D

      Poista
  17. Itsekin olen kasvanut pienessä kylässä, joten hiljaisuus on tuttua. Huomasin melun oikeastaan ensimmäistä kertaa asuessani kaupungissa sairaalan vieressä kerrostalossa, ne ambulanssien äänet yötä päivää... Niihin en tottunut ikinä vaikka muut kerrostalon äänet tuli tutuiksi. Onneksi se on taakse jäänyttä aikaa ja nyt on hieman rauhallisempi asuinympäristö.
    Huomasin itse viime kesänä kuinka olin kaivannut hiljaisuutta ja ymmärsin kuinka meluisessa maailmassa edelleen elän kun lähdin vaeltamaan klo 7 aamulla. Siellä ei näkynyt eikä kuulunut muiden ihmisten ääniä. Vain luonto, lähinnä linnut ja veden ääni. Se oli todella rauhoittavaa ja kerrassaan ihanaa. Hiljaisuus sai mielen lepäämään ja todellakin tykkään siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkään tosi paljon kesällä käydä kävelyllä arki-iltaisin siinä klo 21 jälkeen, tällaisessä pienessä kaupungissa on silloin yllättävän hiljaista. Varsinkin, kun kävelee kaupungista pois päin. Toinen olisi toki sitten aikaisin aamulla, mutta en ole oikein aamuihminen, enää...

      Poista
  18. Hiljaisuus <3 Olen töissä niin monenlaisen taustamelun ympäröimänä, että kotona haluan olla vain rauhassa. Tosin kerrostalossa kasvaneena kaupunkilaistyttönä hiljaisuus on minulle varmasti hyvin erilainen käsite, mutta en esimerkiksi yksin ollessa laita koskaan musiikkia tms päälle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muuttaisitko naapuriin? :D Jostain syystä meidät piirittää aina ne joilla, pitää olla radio, televisio tai stereot alvariinsa päällä ja kovalla...

      Poista
  19. Mä en ole ikinä ajatellut, että hiljaisuuden kaipuu johtuisi masennuksesta. Nyt kun asiaa mietin, niin oma käyttäytyminen asian suhteen on muuttunut paljonkin viime vuosien aikana.

    Ennen siis telkkari tai radio oli päällä lähes aina, nykyään yksin ollessani radio ja tv on pois päältä. Mies taas ei osaa olla hiljaisessa kodissa, radio päällä aina. Olen välillä todella helisemässä, varsinkin kun mies tykkää kuunnella todella erikoista konemusaa ja kammottavia miksauksia.

    Mun pelastus on kaksikerroksinen rivarikämppä, jossa kummallakin puolella asuu hiljaisia vanhuksia. Eli kun oikein ahdistaa mä linnottaudun yläkertaan. Vitsailenkin usein että oman parisuhteen pelastus on kaksi kerrosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua konemusa, mulla hajoaisi pää. :D Kaksi kerrosta kelpais tännekin, vielä kun on jalat joilla niitä kävellä. Itse hoksasin tuon yhteyden aika pian heti sairastumisen jälkeen, inhottaa, koska en koe muuttuneeni ihmisenä, mutta silti en vaan pysty tekemään asioita joita ennen tein.

      Poista
  20. Täytyy sanoa että löysin itseni tästä tekstistä. Tykkään ja nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyyden tunteesta. On aivan kamalaa asua kerrostalossa jossa kuuluu pienetin äänet todella selvästi. Yleensä peitän muut mölyt soittamalla musiikkia lujalla, mikä stressaa vielä enemmän. Onneksi säännölliset visiitit maalla vanhemmillani pitävät minut järjissään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näissä kerrostaloissa on kyllä äänieristys jotain niin ala-arvoista. Tosin olen miettinyt, että onko musiikin kovalla kuunteleminen tehnyt ihmisistä niin puolikuuroja, etteivät itsekään tajua kuinka selvästi kaikki kuuluu. Itse todellakin toivon, että lapsuudenkoti olisi lähempänä, voisi käydä nauttimassa rauhasta useammin.

      Poista
  21. Mulla on ihan sama kuin Päivillä, rakastan musiikkia enkä voisi elää ilman mutta myös hiljaisuus on tärkeää. Vaikka kaipaankin hiljaisuutta ja olen "allerginen" möykälle niin ihan hyvin on sujunut äitinä oleminenkin. ;-) En väitä etteikö se älämölö toisinaan oikeasti ahdistaisi mutta sitten sille asialle pitää vaan tehdä jotain, joko hiljentää apinalauma tai hävitä itse paikalta jonnekin missä saa hetken hengähtää ilman mökää ja möykkää.

    Valitettavasti en pysty enää nauttimaan siitä mitä täydellinen hiljaisuus on. Parikymppisestä asti minulla on ollut tinnitus. :-( Se ei onneksi vaivaa minua, olen tottunut siihen, mutta ikinä koskaan en enää kykene kokemaan täydellistä hiljaisuutta.

    Minäkin olen jo lapsena nauttinut yksinolosta ja hiljaisuudesta. Mieleeni on jäänyt todella vahvasti eräs talvinen hetki kun pienenä tyttönä (olin varmaan noin 8- tai 9-vuotias) leikin yksin Mummolan pellolla lumihangessa. Heittäydyin makaamaan lumeen ja makasin siinä pitkän tovin selälläni sinistä taivasta katsellen ja kuuntelin miltä täydellinen hiljaisuus kuulostaa. Lunta oli niin paljon, että upposin hankeen jonkin verran, joten näkökenttääni sivusuunnassa varjosti lumi ja se myös jonkin verran "peitti" korviani. Tuolla hetkellä minusta tuntui niin kuin olisin kokenut hiljaisuuden ihan fyysisestikin. En tiedä miksi se on jäänyt minun mieleeni niin voimakkaasti mutta olen onnellinen, että on. Vaikka en voi täydellistä hiljaisuutta enää koskaan kokea niin ainakin minulla on hyvin voimakas muisto siitä miltä hiljaisuus kuulostaa ja tuntuu. Olen usein elämäni aikana kaivannut sitä kokemusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tinnitys on varmasti ihan kamalaa! Aika hienoa, että olet tottunut siihen, itse tulisin varmaan lopullisesti hulluksi. :/

      Ihana tuo lumihankeen heittäytyminen. Tuolla tavalla minäkin makasin aika usein kotonani pienenä hangessa. Mummo kysyikin, "Mitä siellä makaat?" Nyt tajuan, että taisin nauttia hiljaisuudesta. :)

      Poista
    2. Tinnitusta on eri asteista, tai siis toisilla se kuuluu voimakkaampana kuin toisilla. Minä en kuule sitä normaalin elämän ääniltä, kuulen sen ainoastaan kun on muuten hiljaista ja silloinkin yleensä vain jos kiinnitän siihen huomiota. Hetkellisesti se voi kuitenkin paheta kovan melualtistuksen jälkeen, mutta palaa onneksi aina sille "normitasolle" mitä se yleensä on. Minulla se kuuluu sellaisena jatkuvana korvien soimisena. Jos se olisi kovempi tai koko ajan esim. sellainen millainen se on melun jälkeen niin varmasti minäkin tulisin hulluksi. ...

      Poista
  22. Rakastan hiljaisuutta. Olen etuoikeutettu kun saan asua omakotitalossa. Juon kahvia ja luen näitä blogeja, täydessä hiljaisuudessa. Muru kanssa puuhaa jotain omalla Ipadillaan. Rauhallinen sunnuntaiaamu :)

    Kaunis ja koskettava kirjoitus! Kiitos Jonna <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuullostaa ihanalta! <3 Kerrostalossa tosi harvoin sitä rauhaa on, tänäkin aamuna heräsin sen naapurin vauvan itkuun ja yöllä taas kuului naapurin radio. Multa on tutkittu kuulokin, eikä se ole mitenkään epätavallisen tarkka, joten helposti noi äänet kuuluu. Tai sitten vaan kiinnitän niihin paremmin huomiota, kun tarvin sitä hiljaisuutta.

      Poista
  23. Rakastan hiljaisuutta. Välillä nautin siitä, että saan olla yksin kotona, eikä mistään kuulu mitään ääniä. Viljami on kovin melukas ja haluaa kuunnella musiikka kovalla, jolloin yleensä pyydän että voisiko se millään laittaa kuulokkeita, koska muuten en pysty keskittymään. Jos laitan radion päälle, niin voi olla että 5 kertaa käyn sitä laittamassa hiljemmalle, että se on juuri sopivan hiljaiselle omalle päälleni. :D Meillä on aika hiljaisia naapureita, mutta aina viikonlopun tullen, yläkerrassa alkaa bileet ja voisin itsekin laulaa biisien mukana karaokea, kun se niin selvästi kuuluu meille. Myös tässä talossa asuu paljon lapsia ja aina kun ne on rappukäytävässä, niin sen kyllä kuulee. :D Ne ei vaan osaa kävellä rappusia niin, että joka askelma ei olisi norsunkävelyä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Minähän kuuntelen musiikkia tosi hiljaisella silloin, kun kuuntelen. Tuntuu, että isommasta äänestä hajoaa pää. Meillä on takuulla ihan erilaiset volyymit miehen kanssa. Onneksi meillä ei vielä kukaan ole keksinyt alkaa laulaa karaokea tai pelaamaan Guitar Herota. Sitä odotellessa...

      Poista
  24. Mä koen olevani välillä vähän "ääniyliherkkä". Toisinaan tuntuu ihan raivostuttavalta jos tulen töistä kotiin ja mies katsoo telkkaria mun mielestä äänet kovalla. Jotenkin tuollaisessa tilanteessa tuntuu ihan että pää hajoaa jos ne äänet ei lopu. Samoin naapurista kuuluva kolina yms. hermostuttaa usein. Kuitenkin olen itse musiikista riippuvainen ja voisin hyvinkin kuunnella biisejä kajarit täysillä. Sen halun kuunnella täytyy siis kuitenkin olla musta itsestäni lähtöisin jotta kestän sen ärtymättä. Voi mies parkaani! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo päänhajoaminen on itsellekin tuttua. Tosin mähän saan sitten tuossa tilanteessa helposti paniikkikohtauksen. Miehet ne kärsii, kun vaimot haluaa, että on hiljaista. ;)

      Poista
  25. Olen ihan samanlainen kuin sinä! En meinaa kestää musiikkia tai meteliä, en varsinkaan heti aamusta. Aamun täytyy olla mulle rauhallinen ja ennen kaikkea hiljainen, jotta loppupäivästä tulee yhtään mitään. Poikaystävä rakastaa musiikkia ja on onneksi pyynnöstäni luopunut musiikin soittamisesta aamuisin: hänelle se on virkistävä tapa saada päivä käyntiin, minulle rauhattoman mielen ja päänsäryn tae. Iltapäivällä musiikin kuuntelu ei häiritse, mutta telkkarin pitämistä päällä taustameluna inhoan. En muutenkaan katsele telkkaria paljonkaan, niin miksi sitä pitäisi pitää auki ihan turhaan? En ymmärrä.

    Bileissä koen erilaisia ääniyliherkkyyden asteita. Välillä taustamelu ja lukuisat äänet puurouttavat keskustelukumppanin äänen niin, että joudun pyytämään toistoa monta kertaa enkä sittenkään välttämättä ymmärrä mitä hän sanoo. Liikaa aistiärsykkeitä samassa tilassa kenties? Ärsyttää, kun joutuu niin täysillä keskittymään toisen kuuntelemiseen eikä se tule helposti, vaan joutuu koko ajan pinnistelemään että saa selvää toisen sanoista.

    Eli ymmärrän sua oikein hyvin. Kerrostalossa asuminen on mulle kuitenkin ok, kun talo on suht hiljainen eikä häiritsevää meteliä ole ja jos on, nekin ovat ennustettavissa: naapurin koira haukahtelee noin klo 9-10 välillä ja toisen naapurin vauva itkee päiväunien jälkeen noin klo 12-13. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä varsinkin aamut on oltava ihan hiljaiset. Mun mieshän ei yritä saada edes kanssani järkevää keskustelua aikaiseksi kahteen ensimmäiseen tuntiin, koska ei siitä tulisi mitään. :D Olispa meilläkin ennustettavissa olevat naapurit, olisi paljon helpompaa, kun tietäisi milloin melu loppuu. Noilla ei vaan ole mitään rytmiä, vaan jatkuvalla syötöllä jostain kuuluu jotain. Mä en tykkää edes kamalasti käydä elokuvissa, en pysty keskittymään siihen leffaan, kun muita ihmisiä on ympärillä ja haluan mielellään reunapaikan, että pääsen tarvittaessa helpohkosti pois. Lisäksi musta ne äänet on siellä ihan liian kovalla, mulla on monta tuntia sen jälkeen korvat lukossa. Siksi en olekaan viimeiseen kahdeksaan vuoteen käynyt elokuvissa enää ollenkaan vaan nautin niistä kotona.

      Poista
  26. Mulla on ihan sama fiilis musiikista. Enkä myös kerrostalossa asuessamme meinannut kestää naapurien mekastuksia. Viimeksi meillä asui yläkerrassa teini-ikäisiä lapsia ja ne soitti rumpuja, kitaraa ja tyttö harrasti voimistelua....voit vaan kuvitella oliko ihanaa. Nautin siksi tästä omakotitaloasumisesta (muiden hyvien puolten lisäksi) aivan älyttömästi. Sitten taas oman perheen melu ei yhtään häirii mua, jos vaikka telkku on auki makkarissa niin saan hyvin nukuttua, ei haittaa mua yhtään. Toisaalta jos telkusta tulisi musiikkia, häiriintyisin enkä saisi helposti nukuttua. Mutta puhe, pelin äänet tms. ei haittaa yhtään. Hassua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on asunut myös rumpalin alku naapurissa aikoinaan. Onhan se kiva, että harrastaan.... mutta joo, tiedän tunteen, samassa perheessä tytär soitti viulua. :D Pitäisi varmaan teettää jotkut äänieristeet oman kämpän seiniin, että toi naapurien melu ei niin kantautuisi.

      Poista
  27. Minulla on musiikkiin on-off suhde, jäähallilla kuulee koko ajan musiikkia, autolla ajaessani minulla on radio aina päällä, mutta kotona en kuuntele koskaan musiikkia. Ainoastaan silloin kun kuuntelen uusia kilpailumusiikkeja.

    Minä tykkään myös hiljaisuudesta, on ihanaa kävellä esim. metsässä koiran kanssa kun ei kuulu mitään. Sama tunne tuli silloin kun kävin pelaamassa golffia iltaisin, yksin kentällä eikä kuulunut mitään muuta ääntä kuin linnunlaulu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Golfkenttä on takuulla jännä kokemus illalla, kun on hiljaista!

      Poista
  28. Oi, kyllä mäkin hiljaisuudessa viihdyn, hyvinkin. Sitä vaan on aika nihkeästi saatavilla, elämäntilanne huomioiden. ;) Nyt on hiljaista, kuuluu vaan koneen tasainen humina ja kellojen tikitys, kun muu perhe on jo unten mailla. Olen ihan yksin, ja tässä koneella on ihan kiva nöhröttää, vaikka lukeakin voisi.

    Kohta nukkumaan, ja sitten jos parin viime yön merkit pitävät kutinsa, heräänkin siinä parin tunnin päästä jo pipin pienokaisen kitinään, jota ehkä pian säestää myös isosiskon huuto... :D No joo, tää on niin tätä, lapsiarkea. Kun välillä saa olla ihan yksin ja hiljaa, niin hyvä tulee. Kiva teksti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana hetki. <3 Varmasti ihan riittävä, jos ei kaipaa niin kamalasti hiljaisuutta kuin minä. Mun päivässä kun mielellään voisi olla 90% hiljaisuutta ja 10% ääntä niin olisin balanssissa. :D

      Ihania unia. <3

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown