Kuka minä olen?


On totta, että ihminen jatkaa henkistä kasvuaan koko elämänsä. Kukaan meistä ei ole sama ihminen 40-vuotiaana kuin oli 20-vuotiaana tai 60-vuotiaana sama kuin 40-vuotiaana. Ihmisenä kasvu on luonnollinen osa elämää ja siihen sopeutuu. Mutta entä sitten, kun sairastuu vakavasti ja tuo sairaus vaikuttaa omaan persoonaasi niin paljon, että huomaat parissa vuodessa olevasi aivan eri ihminen kuin mitä olit kaksi vuotta aiemmin? Järkytys on vielä suurempi, jos se entinen minäsi oli ihminen jota ihannoit ja joka pystyi saavutuksiin, joista et voi enää edes uneksia. Yksi päivä vain tajuat, että sinulla ei ole enää jäljellä puoliakaan niistä ominaisuuksista, joita ennen ihannoit.

Minulta masennukseen sairastuminen vei melkein kaikki itsessäni aikaisemmin ihannoimmat piirteeni. Olin ahkera, pystyin toimimaan kriisitilanteissa kuin juna, mikään ei hätkäyttänyt minua. Pystyin suoriutumaan monista asioista yhtäaikaa, olin hyvin aikaansaava, tempperamenttinen ja räiskyvä persoona. Päiväni olivat siististi aikataulutettu ja tiesin mitä elämältäni halusin. Pääni oli täynnä uusia huikeita suunnitelmia. Tietenkin minulla oli myös työ päällikkö asemassa, jonka kautta määrittelin paljon edistymistäni elämässä. Lisäksi minulla oli uskomattoman hyvä muisti. 

Masennuksenhan usein aiheuttaa pääsäännöllisinä syinä lapsuuden traumat, päihdeongelmat, aviokriisi, työolosuhteet, jokin pettymys, ruumiillinen sairaus tai läheisen kuolema. Minulla osui kolme edellä mainitusta lottorivistä oikein syksyllä 2006, kun hakeuduin ensimmäisen kerran hoitoon. Minulla oli tuolloin päällä aviokriisi, muuttuneet työolosuhteet ja taustalla vaikutti lapsuuden traumatkin. Aluksi olin tietenkin niin väsynyt, että halusin vain nukkua. Toiset selviät pahimman masennuksen syövereistä nopeastikin lääkityksen avulla, mutta itselläni nukkumisvaihe kesti melkein kolme vuotta, lääkityksestä huolimatta. Nukuin helposti 12-14 yöunet ja siihen vielä 2-3 tunnin päiväunet ja silti olin koko ajan väsynyt. Mikään ei kiinnostanut, eikä innostanut. Myös fysiikkani petti minut, sain määrittelemättömiä kipukohtauksia päähäni joka ilta usean kuukauden ajan. Edessä näkyi pelkkää sumua. Myönnän, että mietin myös päivieni päättämistä, sen asian toteutukseen kuitenkaan ryhtymättä. Kun vähitellen aloin heräämään sumustani oikean hoidon ja mieheni avulla, aloin havahtumaan siihen tosiasiaan, että en ollut enää sama ihminen kuin vuonna 2005. Se oli shokki. 

Tuota shokkia käsittelen mielessäni ja terapiassa vielä tänäkin päivänä, enkä yrityksistäni huolimatta edelleenkään pysty täysin hyväksymään sitä, että en ole se entinen minä. Ihminen, jota niin kovasti ihannoin ja joka toteutti asioita, joita hänet oli kasvatettu arvostamaan/ihannoimaan. Vielä pahemman asiasta tekee se, että niitä ihannoimiani piirteitä ihannoidaan myös ympärillä olevassa kovassa tuloksellisessa yhteiskunnassa, jonka ulkopuolelle jääväksi hylkiöksi on itsensä helppo tuntea, kun ei suoriudukaan kaikista sen asettamista vaatimuksista. Minulta kysytään usein: "Mitäs sinä seuraavaksi aiot tehdä?" Kysymyksestä vielä ahdistavamman tekee se, että kysyjällä on usein tiedossa millainen sairaushistoria minulla on takana. Siinä vaiheessa tunnen itseni luuseriksi ja haluaisin vajota maan alle piiloon. Alan miettimään vastausta, joka saisi minut näyttämään vähemmän luuserilta. Keksinkö ihan väkisin, että minulla olisi jotain suuria suunnitelmia tulevaisuuteni varalle, että vastaus näyttäisi kysyjän silmissä paremmalta. Pitäisikö minun vastata totuudenmukaisesti: "Koitan elää elämääni päivän kerrallaan ja löytää itseni." Mieleeni tulee aina, että meinaako se kysyjä, että minä ihan huvikseni olen kotona ja ne lääkärit ihan omasta ilostaan kirjoittavat minulle vuoden pituisia sairaslomia kerralla. Tuskinpa. 

Törmään päivittäin siihen tosiasiaan, että se entinen minä olisi hoitanut tämänkin asian tuosta noin vaan, mutta nykyinen minä ei vaan pysty, vaikka kuinka yrittäisi. Se turhauttaa, surettaa, masentaa ja ahdistaa. Kaipaan myös tempperamenttiäni niin hyvässä kuin pahassa. Tempperamenttisuuden sijaan olen nykyisin tilanteissa hyvinkin sovitteleva, koska en henkisesti jaksa ajautua tilanteisiin, joita joutuisi sen enempää selvittämään. Omien mielipiteideni puolustaminen on välillä myös vaikeaa. Oli aika jolloin minulla ei enää edes ollut omia mielipiteitä vaan tyydyin myötäilemään muita. Onneksi vihdoin viimeisen vuoden aikana olen saanut takaisin vanhaa tempperamenttiäni ja vahvuutta puolustaa niitä omia mielipiteitä, mitkä ovat yhtä tärkeitä kuin muidenkin. Sen sijaan nykyisin pystyn suoriutumaan vain yhdestä asiasta kerrallaan ja senkin onnistuminen vaatii ympäristöltä ihanneolosuhteet. Muistatte varmaan postaukseni hiljaisuudesta? Jos ennen minua ei hätkähdyttänyt mikään, niin nykyään jopa toisen ihmisen tahattomasti liian lähelle tunkeminen voi aiheuttaa niin pahan ahdistuksen, että minun on lähdettävä esim. kaupasta ulos, etten saa paniikkikohtausta. Joten masennus toi minulle mukanaan myös sosiaalistentilanteiden pelon. Siitä hyvästä muistista ei ole jäljellä enää kuin rippeet, keskittymiskyvystä puhumattakaan. Entisen elämän aikatauluja en voi sietää, lähinnä sen vuoksi, että ne aiheuttavat minulle välittömän ahdistuksen ja muistutuksen siitä, että en ole enää niin hyvä kuin ennen. 

Minulla ei silti ole muuta mahdollisuutta kuin oppia hyväksymään itseni tällaisena kuin nyt olen. On vain uskottava, että tämä uusi Jonna on ihan yhtä hyvä kuin se vanha Jonna, joka niin kovasti haluaisin olla. Totuus on kuitenkin se, että näin pitkän vuosia jatkuneen sairausjakson jälkeen on hyvin epätodennäköistä, että pystyisin entisen minäni kaltaisiin suorituksiin. Tunnen tässä tilanteessa itseni hieman petetyksi, sillä sairastuessani lääkärit lupailivat näiden ihannoimieni piirteiden palautumista, kun alan voimaan paremmin. Sitä päivää ei ole vain tullut.

Kuka minä olen?
  1. Mulle tuli hirmu surullinen olo sun puolestasi tän tekstin luettuani. :( En oikein osaa keksiä mitään fiksua sanottavaa, koska en itse masennuksesta ole kärsinyt, joten samaistuminen on vaikeaa. Sen kyllä ymmärrän, miten turhauttava tilanteesi on, ja miten inhottavaa on varmasti tuntea itsensä alituiseen riittämättömäksi!

    Jos tämä uusi Jonna on kuitenkin tullut jäädäkseen, niin pitäisiköhän sun nyt ensin alkuun vaikka tehdä vanha kunnon plussa-lista hänen hyvistä puolistaan, koska niitä on aivan varmasti myös, ethän sä muuten näin hienoa blogia pitäisi, vai? ;) Olisiko vaan helpompi unohtaa vanhan haikailu, ja keskittyä elämään tässä ja nyt, koska ainakin meidän tavatessa tämä uusi (?) Jonna vaikutti oikein mainiolta tyypiltä! :) <3 Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taru <3

      Entisellä minällä ei todellakaan olisi ollut aikaa kirjoittaa blogia! ;) Mä kyllä arvostan myös niitä piirteitä, jotka on korustuneet minussa sairauden myötä, mutta siitä vanhasta on niin hirmu vaikea päästää irti, vaikka itse tajuaakin, että se on menneisyyttä. Ihmisten aivot on kumma juttu... Minulla on onni, että lähipiiri ei ajattele ja toivo takaisin entistä Jonnaa, joka helpottaa tilannetta. Moni masentunut saa varsinkin lähipiiriltään kuulla paljon sitä, kuinka he haluaisivat, että tyyppi olisi samanlainen kuin ennen. Mikä voi olla hyvinkin painostavaa, varsinkin, kun tajuaa omat rajoitteensa.

      Poista
  2. Uskon, että nykymaailmassa yhä useampi joutuu kyseenalaistamaan minuutensa, koska vallitseva elämä ja yhteiskunta ohjaa meitä entistä suorittavampaan päivärytmiin. Suoritetaan, jotta saavutettaisiin jotain, eikä aina edes tiedetä mitä. Kaiken suorittamisen keskellä unohtuu nauttia ja elää niiden pienten asioiden keskellä, joista joskus on saanut niin paljon iloa. Ihan kuin ulkopuolelta olisi määritetty se, mitä on hyvä elämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri ne elämän pienet jutut ovat tuoneet minulle sitä aitoa iloa aina silloin, kun on tuntunut, että ei enää jaksa. Olet oikeassa tuosta ulkopuolisten määrittelemästä hyvästä elämästä, eihän sellaista voi olla yhtä ja oikeaa.

      Poista
  3. Jonna uusi sinä saattaa olla jopa parempi sinä kuin ennen. <3 Se päällikkö sinä, se suorittaja, hyvä muistaja, se kaikki on sisäisiä vaateita, muiden määrittämiä, piirteitä joita yhteiskunta odottaa meiltä.

    Tämä niin monella tavalla muistuttaa minua tämä sinun teksti, että menin sanattomaksi. Koska miten voisin kirjoittaa tähän riittävästi. Kiltin tytön syndrooma joka johtuu varmastikin lapsuudesta, aiheutti osiltaan masennuksen kun olin 30-vuotias. Koskaan en ole enää ollut aivan sama. Unet vaarantuvat herkästi, väsyn helposti, en kestä liikaa ääniä, stressi vie heti yöunet, josta lähtee unettomuuden kierre. Nykyään osaan pysäyttää kierteen, olen oppinut kokemuksista. En ole sairastunut masennukseen tuon kokemani jälkeen vaikka meitä on todella koeteltu, niin suurilla koettelemuksissa, ettei nyt aivan jokaisen eteen moiset tule. Ihmiselämä lyhyessä ajassa. Mutta silti olen selvinnyt, koska osaan tunnistaa hälytysmerkit.

    Jaksaminen ei silti riitä joka suuntaan ja osittain siksi olen kotiäiti. Neljä lasta, joista enää kolme asuu kotona, siihen sijoitushommat, mieheni vaativa työ, jossa paljon matkustelua. Työn lisäksi lapset ja koti lähinnä kaatui minulle, siksi jäin kotiäidiksi, ainakin vielä pariksi vuodeksi. Stressistä meni uudelleen yöunet. En enää ole sama, mutta olen sen hyväksynyt ja otan parhaat tästä irti.

    Me ihmiset olemme erilaisia, toiset herkempiä kuin toiset. Herkissä on kasakaupalla hyviä puolia. Sinusta aistii kaikesta, että olet sydämellinen ja hieno ihminen. Ole ylpeä näistä piirteistä, viime kädessä ne ovatkin ne tärkeimmät. <3 <3

    Halauksia lähettää kohtalotoveri <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiia, minä olin tosiaan myös se kiltti tyttö, niin tuttua. Joten kyllä se miellyttämisen halu kumpuaa tosiaan jo sieltä lapsuudesta, näin minä asian näen. Minäkin olen oppinut pysähtymään, itsellä vaan kunto on tällä hetkellä vielä sen verran huono, että juodun painamaan sen jarrun päälle jo hyvinkin pienien asioiden kanssa, kun huomaan, että nyt on taas liikaa. Syy saattaa olla ihan se, että en saa naapurin radion vuoksi nukuttua. ;) Olen oppinut todellakin sanomaan EI. Tiia sinun lapset varmaan vanhempana kiittää, että olet pystynyt antamaan heille aikaa ja olla kotona.

      <3 <3 <3

      Poista
  4. Tekisi itsensä hyväksymisestä "vajavaisena" paljon helpompaa, jos yhteiskuntakin hyväksyisi. Kuitenkin kaikkea mitataan vain tekemisen ja aikaansaamisen perusteella."Olet hyvä juuri sellaisena kuin sinä olet, mutta etkö nyt kuitenkin tahtoisi t e h d ä jotain elämässäsi ja tulevaisuudessasi?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Touchè Irina! Psykiatrinen kuntoutuskin nojautuu suurimmaksi osaksi siihen tekemiseen, sitä on tehtävä ihan mitä tahansa pientä näpertelyä, kunhan tekee jotain. Se varmasti auttaakin monella, mutta on myös meitä joilla se painostus pahentaa tilannetta. Terapeuttini oli tämän melkein 10 vuoden sairastelun aikana ensimmäinen ihminen, joka mieheni lisäksi antoi minulle synninpäästön tuosta tekemisen tarpeesta. Siksi terapiasta on ollutkin varmaan hyvin apua, koska luotan tyyppiin ja vihdoin löysin joka ymmärtää minua ja tuntuu ajattelevan minun parasta, eikä pyöritä palettia yhteiskunnan antaman paletin mukaan.

      Poista
    2. Mullahan kävi myös tuossa tuuri, kun pääsin paikkaan, josta saan apua ja siellä mun nykyistä päivärytmiä ei yhtäkkiä tuomittukaan vaan kysyttiin esimerkiksi uutta aikaa sopiessa, että miten mulle sopii parhaiten niin, ettei rytmi mene pieleen. Aivan uskomatonta!

      Poista
    3. Musta toi on järkkyä, että sua on jopa annettujen aikojen perusteella yritetty asettaaa tiettyyn muottiin. Onneksi nyt on sitten asiat toisin!

      Mulla sentään on koko ajan otettu huomioon se, että varsinkaan silloin sairastumisen alussa olisi ihan utopiaa ollut olettaa, että olisin ollut klo 8 paikalla. Siitä olisi seurannut vaan perumisia ja haittaa kaikille. Siitä huolimatta jouduin usein perumaan aikoja, kun en tiennyt pääsenkö ulos ovesta vai en. Jos sattui huono päivä niin silloin jäi lääkärireissut itseltä väliin. En vaan pystynyt poistumaan kotoa. Nykyäänkin sovin tapaamiset mieluummin iltapäiväksi, mutta yhden aamun herätys ei niin tunnu, jos tiedän, että saan järjestettyä itselleni seuraavat 2-3 päivää aikataulutonta. Aikaisin herääminen kahtena aamuna putkeen on edelleen ihan haavetta tai kyllähän se onnistuu, mutta huomaan heti, että mieli alkaa hajoamaan ja ahdistus kasvamaan.

      Poista
    4. Juu, yleisin mitä on sanottu on se, että aamulla pitää herätä ajoissa ja päikkäreitä on ehdottomasti vältettävä. :/

      Poista
  5. Lähetän nyt kommenttini anonyymina, koska rohkeus ei riitä omalla nimellä kommentointiin. Ensinnäkin kiitos sinulle näistä masennukseen liittyvistä ongelmista. Välillä tuntuu niin kuin kirjoittaisit minun elämästäni. Minun sairauteni ei tosin ole masennus, vaan kaksisuuntainen mielialahäiriö, jossa syvät masennusjaksot ovat hallitsevia. On ihanaa kuulla, että sinulla on kumppani, joka ymmärtää tilanteesi ja antaa sinun olla sellainen kuin olet. Minä olen ollut parisuhteessa jo pitkästi yli kymmenen vuotta. Sairauteni diagnosoitiin vasta noin vuosi sitten, vaikka olenkin oireillut jo teini-iästä saakka. Nyt olen 30+ vuotias. Mieheni ei ymmärrä tätä sairautta sairautena, eikä osiltaa hyväksy sitä. Hän on sitä mieltä, että minut pitäisi jotenkin korjata, käytökseni pitäisi osittain muuttua jne. mutta silti hän ei tunnu ymmärtävän terapian merkitystä. Se on aika raskasta ja nyt meillä onkin pitkään jatkunut kriisi meneillään. Katsotaan miten käy.

    Voimia sinulle elämääsi, toivottavasti tulevaisuudessa voit paremmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiva kuulla, jos näistä on jotain apua. En halua, että tästä tulee masennusblogi, koska tämä on pääsääntöisesti kosmetiikkablogi, mutta asia on osa minua ja siitä tänne kirjoittaminen kuuluu osaksi siihen omaan paranemisprosessiin. Jotenkin ajattelen niin, että ehkä joku eksyy tänne lukemaan ja tajuaa, ettei ole näiden asioiden kanssa yksin.

      Tosi ikävä tuo miehesi juttu, se takuulla vaikeuttaa tilannetta suunnattomasti. :( Minä en edes uskalla kuvitella missä olisin ilman mieheni tukea. Onneksi kuitenkin sait vihdoin itsellesi diagnoosin, se on kuitenkin kaikesta huolimatta aina pieni helpotus.

      Iso virtuaalihali ja jaksamista!

      Poista
  6. Sinä olet juuri Sinä, paras mahdollinen Jonna! <3

    VastaaPoista
  7. Miksi ihmeessä haluaisit olla se entinen Jonna, joka kirjoittamasi mukaan ihan selvästi toimi itse asettamansa ihanneroolin mukaan. Lopulta ihanneminärooli kävi liian raskaaksi, et jaksanut enää, koska se oli niin kaukana siitä, mitä todella olet. Tämmöinen ajatus tuli tälle keittiöpsykologille mieleen kirjoitustasi lukiessa, toivottavasti se ei loukkaa.

    Minä luulen, että me kaikki joudutaan keski-iässä läpi käymään läpi ihanteitten karisemista, vähän pienemmässä mittakaavassa tosin. Joutuu myöntämään, että en olekaan mitään erikoista, en ole loistomenestyjä millään alalla, olen ihan samanlainen kuin kaikki muutkin tai minusta ei tullutkaan mitään. Muut vain helposti näyttävät paremmilta, koska jokainen haluaa sitä, mitä itsellä ei ole. Suomessa vaan ihmistä arvotetaan niin paljon työn ja tekemisen kautta. Vuorotteluvapaalle jäävälläkin pitää olla jatkossa joku suunnitelma, vaikka parasta olisi nimenomaan päinvastainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et suinkaan loukannut! Sillä olet varmasti oikeassa. Hieman erikoisen lapsuuteni vuoksi, olen varmasti koittanut elää elämäni niin, että miellyttäisin mahdollisimman paljon ympärillä olevia ihmisiä. Se entinen tyyppi ei kuitenkaan ole ollut se oikea minä vaan loin sen sopimaan tähän yhteiskuntaan ja siksi sitä on helppo ihailla. Tämä uusi ja varmasti aidompi minä ei sitten enää istukaan tuohon yleiseen muottiin ja se on ollut melkoinen järkytys. Siksi on helppo ihailla sitä entistä.

      Poista
  8. Hienoa,että pystyt avautumaan tässä varmaasti raskaassa asiassa täällä blogin puolella. Purkautuminen kirjoittamisen kautta voi ehkä auttaa ja auttaa muita kohtalotovereitasi. Kirjoittaminen tuntuu sujuvan sinulta hienosti, joten siihenhän kannattaa paneutua. Kenellekään ei pitäisi tulla tunnetta, että on rikki tai vajaa ja ei kelpaa sellaisena kuin on. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, kuitenkin. Olisitko pysähtynyt pohtimaan näitä asioita silloin entisenä ihmisenä ja huomaamaan niitä kaiken kiireen ja suorittamisen keskellä?
    Koeta opetella arvostamaan niitä hyviä ja hienoja piirteitä, mitä olet oppinut tunnistamaan uudessa minässäsi ja älä vaadi itseltäsi liikaa. Ei näistä sanoista varmaan piristystä ole, mutta halusin kuitenkin jättää kommenttia. Päivä kerrallaan....Tsemppiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En todellakaan pohtinut asioita entisenä minänä kiireen ja suorittamisen keskellä. Paras ystävänihän sanoi, että hän aina ihmetteli, (oli sanonut minulle ääneenkin) etten ollut käynyt terapiassa jo paljon aiemmin ihan lapsuuteni vuoksi. Mutta eihän minulla ollut sellaiseen silloin aikaa, ehkäpä järjestin itselleni puuhaa, ettei tarvinnut miettiä niitä elämän kipeitä asioita, kunnes koitti se aviokriisi ja muutos työpaikalla, joka keikautti maailmani ympäri.

      Poista
  9. Minusta olet mielettömän rohkea kun uskallat kirjoittaa näistä vaikeista aiheista. Sinusta on välittynyt blogin kautta lämmin, syvällisesti ajatteleva, toiset huomioon ottava, todella ihana ihminen. Nämä ovat minusta todella arvokkaita piirteitä ihmisessä. Ymmärrän tietysti, että nuo ovat kaukana entisestä. Mutta, rakasta itseäsi juuri sellaisena kuin olet nyt, olet sen ansainnut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta! Kiva, jos olet saanut minusta tuon kuvan, koska juuri tuollaiseksi itseni tällä hetkellä ajattelen. En ainakaan huonoksi ihmiseksi, on vain tosi vaikeaa päästää irti siitä entisestä, vaikka tiedostan oman käyttäytymismallini hyvin.

      Poista
  10. Rohkea teksti Jonna. Voimia itsesi hyväksymiseen, olet arvokas ja hieno ihminen, vaikket olisikaan niin tehokas kuin vanha Jonna. :)

    VastaaPoista
  11. Sen vähän aikaa, mitä oon ehtinyt sun blogia seuraamaan, niin sen perusteella vaikutat todella mukavalta ja lämpimältä ihmiseltä. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
  12. Ihana teksti, niin rehellinen. Se onkin hyvä kysymys, kuka minä olen? Voimauttavia ajatuksia sinulle! Olet uskomattoman sitkeä nainen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu. Eikö olekin hyvä kysymys. Varmaan jokainen miettii sitä jossain vaiheessa elämäänsä. :)

      Poista
  13. Kuulostaa siltä, että olet kovin vaativa itseäsi kohtaan. Sama vika Rahikaisella. Toivottavasti pystyt päästämään irti entisistä suoritusten varaan rakentamistasi tavoitteista. Ehkäpä olet vielä kuntoutusvaiheessa ja tulevaisuus tuo tullessaan enemmän itsesi näköisen lopputuloksen. Kyllä sinä vielä tekemään ehdit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin olen ja se kyllä osaksi ihan johtuu mun lapsuudesta, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla vahva, vaikka silloin olisi pitänyt saada olla se lapsi. Olen lisäksi monellakin muulla elämän osa-alueella aika perfektionisti tiettyyn pisteeseen asti, joka sitten tietysti helposti kuormittaa.

      Poista
  14. Mäkin olen niin monta kertaa oman elämäni aikana pohtinut vastausta tuohon samaan kysymykseen. Jotenkin tunnistan sussa niin paljon samoja piirteitä kuin itsessäni... En taaskaan sen enempää kommentoi tässä julkisesti, mutta ehkä joskus olen tarpeeksi rohkea kirjoittamaan itselleni vaikeista asioista. Mä lähetän sulle paljon voimia ja halauksen! <3 Oot hirveän rohkea ja ihana juuri sellaisena kuin olet, usko mua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jutellaan sitten enemmän, kun joskus törmätään! ;) Halit takas.

      Poista
  15. Mä olin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että sairastuin masennukseen jo v.97 eli alle parikymppisenä. Ehkä identiteettini ja minäkuvani ei ollut silloin vielä läheskään valmis. Toivuttuani ja näinä vuosina sen jälkeen olen kai pystynyt luomaan oman itseni sellaiseksi jonka nyt itse hyväksyn ja oppinut tykkäämään itsestäni juuri sellaisena kuin olen. Enää en elä muiden tai yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
    Parantuminen on ollut pitkä tie ja pelko uudelleen sairastumisesta on aina olemassa. Tämä matka on opettanut ihan käsittämättömän paljon, en usko että ilman sairastumista ymmärtäisin itseäni näin hyvin kuin nyt. Enää ei pysty kaikkeen siihen mitä ennen, eikä tarvitsekaan. Nyt tilalla on jotain muuta. Parempaa.

    Anna sille uudelle Jonnalle mahdollisuus näyttää että se on hyvä tyyppi. Mä olen ainakin huomannut että uusi Jonna on uskomattoman rehellinen, aito ja sydämellinen tyyppi <3
    Iso halaus <3

    VastaaPoista
  16. Rohkea kirjoitus! Arvostan, kun joku nimellään uskaltaa avautua näin paljon omista kokemuksistaan! <3

    Itsellä ei ole lähipiirissäkään kokemusta masennuksesta, mutta oma riittämättömyyden tunne aiheuttaa välillä jaksoja, jolloin en vain jaksa tehdä mitään kuin pakolliet rutiinit. Luhistun kaikkien odotusten alle, mitä itselleni laitan. Kun pitää olla hyvä työntekijä, hyvä äiti, hyvä vaimo, hyvä lapsi ja lapsenlapsi, ja ennen kaikkea hyvä, tarpeellinen ja onnellinen minä. Näyttää hyvältä, kohdella (typeriäkin) ihmisiä kunnioittavasti, olla vaatimatta itselle mitään.

    Mahtavaa, että pystyt noin hyvin käsitellä minäkuvaasi. Uusi Jonna on yhtä tärkeä, kuin vanhakin! Helppo se on sanoa, mutta ei sitä kenenkään tarvitse riittää, kuin itselleen. Toivottavasti opit olemaan itsellesi armollisempi, ja opi olemaan ylpeä uudesta minästäsi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanquish, kuvailit erinomaisesti tuon riittämättömyyden tunteen. Työelämässäkin itselläni oli koko ajan tuo tunne, koska koko ajan vaadittiin lisää ja lisää. En asettanyt vain itselleni paineita vaan myös ulkopuolelta asetettiin niitä. Tajusin välillä firman asettamat tavoitteet ihan mahdottomiksi ja utopiaksi kasvun suhteen, silti yritin aina kaikkeni, että edes lähelle päästäisiin, vaikka tiesin homman turhaksi. Osasinhan minä kuitenkin laskea. :D Oma paineensietokykynihän on tällä hetkellä melkein 0 luokkaa. Pienikin muutos rutiiniin, vaatii omalta osaltani melkoiset ponnistelut.

      Oikein paljon jaksamista sinne! <3

      Poista
  17. Ainakin tämä nykyinen Jonna on rohkeampi ja vahmempi kuin se entinen ura-Jonna <3
    Tämä maailma on kova - ja tuntuu, että kovemmaksi vaan menee, vaikka kuinka henkisistä arvoistakin puhutaan. Kun vain osaisimme antaa toistemme elää ja olla - ja tarvittaessa yrittää tukea.
    Ei se hyvän elämän resepti tuon kummoisempi ole - vaan kun emme osaa sitäkään. Haavoitettua on helppo heittää lisäkivillä - mutta ei sillä omaa vahvuuttaan ja hyvyyttään ainakaan todista. Päinvastoin.
    Ja millainen se hyvä ihminen sitten on: sekö, joka pärjää kaikessa ja yrittää aina olla paras - vai sekö, joka heikkonakin on niin vahva, että uskaltaa heikkoutensa tunnustaa? Minä kallistun kyllä tuon jälkimmäisen puoleen. Sellaisen kuin sinä <3
    Blogissani odottaa sinua haaste - no stress at all;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vahvempi ja rohkeampi varmasti, mutta itseasiassa noi kaksi adjektiivia on niitä oman elämän kompastuskiviä, valitettavasti. Lapsuutenihan vuoksi olen oppinut olemaan vahva ja rohkea, olin sitä jo silloin seitsemän vanhana, kun päätin, etten mene enää kotiin asumaan, valitsen sen sijaan vaikka lastenkodin. Oma terapiani tähtää myös aika paljon siihen, että minun olisi lupa olla myös heikko (mistä tuossa puhuitkin), koska olen tottunut olemaan aina se vahva tyyppi, enkä näytä tunteitani kovinkaan helposti.

      Tulenpa kurkkaamaan sun haasteen! Tykkään tehdä niitä ja hei, blogissa on se hyvä puoli, että täällä minä määrään tahdin. ;)

      Poista
  18. Ei ole parempaa tai huonompaa Jonnaa, on vain erilaiset Jonnat ja se jonka tunnen nyt on mulle tosi rakas ja yksi tärkeimmistä ystävistäni. <3 Tuo on kyllä totta, että yhteiskunta arvottaa paljon ihmisiä suorittamisen ja menestymisen kautta ja se on tosi harmi. Mä kuitenkin näen, että sä olet oman elämäsi onnistuja. Olet selvinnyt tähän asti sairautesi kanssa, olet ihana ja rakastava vaimo, olet luotettava ystävä, jolle voi aina kertoa kaiken ja kaiken lisäksi pidät tätä blogia, jossa kauneusvinkkien lisäksi annat just tälläsillä postauksilla muille ihmisille vertaistukea ja ajateltavaa. Oot ihana supernainen, juuri sellaisena kun olet just nyt. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miss J ♥︎ Entisellä Jonnalla ei oli takuulla ollut aikaa pitää blogia, onneksi nykyisellä on. ;)

      Poista
  19. Voi Jonna, isot halaukset täältä!

    Kirjoituksesi kosketti, koska tunnen ihan samalla tavoin monet asiat. Osasit niin hyvin kuvailla tuota tilaa, johon ihminen joutuu - yleensä mielestäni tahtomattaan - kuka nyt siihen tahallaan haluaa..

    Niin totta tuo mitä masennus aiheuttaa pitemmässä juoksussa - siis kun kyse todella ON masennuksesta, tässä omakohtaista hiukan, mitä masennus aiheutti:

    - muisti meni
    - aloitekyky meni
    - voimat meni
    - itsetunto meni
    - arvot meni (uusiksi)
    - ylpeys meni
    - hermot meni
    - terveys meni
    - kiinnostus kaikkeen meni
    - arvokkuus meni
    - pitkäjänteisyys meni

    Ja mitä tilalle tuli, ei viitsi tässä edes kirjoittaa. Mutta aika pitkälle toipumiseen omassa tapauksessani on ajan, lääkkeiden ja terapian lisäksi auttanut ajatusten ulostaminen johonkin - kuten blogiin.

    Kaikesta, mistä mikäkin johtuu, on varmaan tuhansia tarinoita, erilaisia ihmiskohtaloita, ym. ym. ym.

    Ja tuo on myös totta, että masennus muuttaa aivoja - ehkä pysyvästi(?!), sen seurauksena samanlaisia tuntemuksia täällä. Kaiken jälkeen on kuin olisi tupsahtanut uudelleen tänne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo lista voisi olla minun kirjoittamani, niin tuttua. Itseasiassa tämä blogi on ensimmäinen asia, mistä olen innostunut sitten vuoden 2006. Kertoo varmaan aika paljon? Tämänkin kanssa tosin saa olla koko ajan vähän varovainen, etten ala asettamaan tämän suhteen itselleni liikaa paineita vaan teen niin kuin hyvältä tuntuu ja siitä olen mielestäni saanut pidettyä aika hyvin kiinni.

      Olen kyllä todellakin sitä mieltä, että jos sinulla on eri asteinen masennus päällä vuosikausia, niin eihän ne aivot entiselleen enää palaudu, vaikka ne lääkärit sitä minulle alussa lupailivat ja toiset hoitavat tahot tuntuu vieläkin uskovan ihmeparantumiseen. En toki sitä sulje pois, mutta onhan se melkein 10 vuoden jälkeen aika epätodennäköistä. Minulla tilannetta hankaloitti se, kun olin niin sairas ja väsynyt monta vuotta, että terapiassa käynti olisi ollut mahdotonta, mutta nyt kun pystyn siellä käymään, niin se on kyllä aukaissut silmiäni monen asian suhteen ja olen oppinut tajuamaan paremmin omaa käytöstäni.

      Paljon haleja takaisin!

      Poista
  20. Ihana kirjoitus! Ja mun täytyy vaan jälleen kerran todeta, että ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin. Melkein kaikki asiat menevät kanssasi yhteen. En ole enää se sama Fani mikä olin vielä noin 5-8 vuotta sitten. Sillä oli suuria unelmia, haaveita, aikataulut, ilot, ei ahdistusta, ei paniikkia. Nyt olen Fani, joka haluaa viettää suurimman osan ajasta kotona vedoten muille iloisesti "ettei mene vuokra hukkaan", jättää välillä menemättä tilauksiin, jonne haluaisi mennä, mutta olo ei anna periksi, joutuu juosta välillä kaupasta ulos ja haukkomaan henkeä. :( Välillä kaipaan vanhaa Fania, mutta jos se olisi se sama Fani, niin olisinkohan onnellisesti naimisissa ja kirjoittaisin blogia? Sitä en tiedä, mutta näillä on mentävä eteenpäin. :)

    Lääkärit sanoivat myös mulla, että tulee se päivä kun sulla ei enää ole paniikkia ja tunnet itsesi samanlaiseksi, kuin ennen. Harmillista, mutta sitä päivää ei ole vieläkään tullut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta olisi melkein parempi, etteivät menisi lupaamaan sellaisia, jotka eivät välttämättä tule toteutumaan, varsinkin kun ihminen on masentunut. Jotenkin luotat niiden sanaan, kun kaipaat jonkin oljenkorren ja pettymys on sitä pahempi, kun tajuat, ettei niin käynytkään. :( Itse ainakin vuosien saatossa olen huomannut, että masennuksen hoidossa olisi paljon parannettavaa, nyt kaikki masentuneet laitetaan samaan muottiin ja ne käy samanlaisen kuntoutusrumban läpi, sitä ei vaan mietitä sopiiko se kaikille, kun hoidon pitäisi olla yksilöllisistä.

      Poista
  21. Jonna <3

    Voisin kommentoida pitkästi, mutta en tänne julkisesti huutele. Jutellaan sitten jonain päivänä toivottavasti :)

    VastaaPoista
  22. Ihana, rohkea ja avoin kirjoitus. Minäkin olen sanonut myös sinulle aiemmin, että olen kärsinyt itse joskus 10-vuotta sitten työuupumuksesta, joka aiheutti myös jonkinlaisen masennuksen. Tajusin liian myöhään, että voimavarat oli lopussa. Se oli hyvin kasvattava kokemus. Se oli kokemus, joka antoi itselleni voimaa alkaa miettimään useamman, että "mitä minä tahdon?". Sen jälkeen aloin useammin miettimään itseäni, kun aiemmin olin aina asettanut kaikki muut itseni edelle. Muista Jonna, että olet itsellesi armollinen, saat olla heikko ja voit antaa itsellesi luvan olla vaatimatta itseltäsi liikaa. Sillä pääsee jo askeleen eteenpäin ja pidemmälle ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri sitä heikkona olemista tässä kovasti opetellaan, se on hyvä neuvo. <3

      Poista
  23. Jonna, minä en tunne sinua mutta lukijanasi olen ihaillut sinua. Kirjoituksistasi välittyy aivan omanlainen persoona. Minusta olet aina huokunut voimaa, vahvuutta ja kypsyyttä. Enkä keksinyt tätä nyt, vaan olen jopa ihmetellyt, mistä tuo vaikutelma oikein kumpuaa. Se on kuitenkin juuri se, joka minua vetää blogiisi. (Käytät niin kallista kosmetiikkaa, ettei minua varsinaisesti se aihe tänne houkuta, vaikka muuten kosmetiikkablogeja seuraankin :D) Sinulla on jokin merkillinen aura. En osannut yhtään odottaa, että elämässäsi olisi tällainen puoli, mutta nyt kun kerroit, ja kun olen alkanut sen jotenkin ymmärtää, tajuan, että se on oleellisesti kytköksissä vetovoimasi kanssa. Se, että joudut näkemään tavallista paljon enemmän vaivaa raivataksesi maailmasta tilaa itsellesi. Se, miten kuvasit hiljaisuutta ja omaa tarvettasi saada olla hiljaisuudessa, havainnollistaa, miten voimakkaasti koet asioita. Se tekee sinustakin jotenkin voimallisesti vaikuttavan ihmisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos, tuli melkein tippa silmään tätä lukiessa. <3

      Lupaan, että tänä vuonna blogissa tulee näkymään edes hieman enemmän edullisempaakin kosmetiikkaa, lähinnä varmasti meikkipuolta. Ihonhoito on taas sellainen juttu, että edullisia luonnonkosmetiikkatuotteita lukuunottamatta, en oikein lämpene markettituotteille, joitain harvoja tuotteita lukuunottamatta. Tiedän, tämä asia on minun omassa päässä. Olin jo teininä sellainen, että säästin kesätyörahojani, että pystyin ostamaan Rimmelin ripsarin sijasta jonkun selektiivisen. Anytimen paletin sijasta ostin Diorin. Olen pyrkinyt kirjoittamaan vaan asioista joista oikeasti innostun, koska olen varma, että se näkyy tekstissä, jos en ole aidosti johonkin tuotteeseen ihastunut. Siten pääpaino on valitettavasti joidenkin lukijoiden kannalta hieman arvokkaammissa tuotteissa. Lisäksi kirjoitan pääsääntöisesti vain tuotteista, joista pidän. Oma elämä aika paljon mollivoittoista, niin haluan pitää tämän blogin positiivisena paikkana. Miksi kirjoittaisin jostain, mistä minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa? Edullisemmasta kosmetiikasta tulikin mieleen, että voisinhan minä järjestää jonkin haasteviikon vuoden aikana, jossa testaisin vain edullisia tuotteita. :D Terapeuttiset oivallukset tulevat edelleen täällä jatkumaan, koska tämä blogi ikäänkuin toimii osana terapiaa.

      Poista
  24. Täällä itkupilli, hei. Kiitos (jälleen kerran!) rohkeudesta, Jonna. En osaa oikein sanoa mitään koherenttia, koska tämä osui niin likelle. Ei muuta kuin että sinä riität, ja enempää et voi olla. Sinulla on paikkasi, ja täytät sen paremmin kuin kukaan toinen.

    Liitän sulle tämänhetkisen lohtubiisin. https://www.youtube.com/watch?v=WO4XJA5kOCs

    Rakkautta ja armoa <3

    VastaaPoista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown

Designed by FlexyCreatives