Kun lapsi pelkää


Olen kirjoittanut täällä blogissa oikeastaan ihan kaikista asioista, mitkä ovat johtaneet siihen, millainen ihminen olen tänä päivänä. Yhden ison asian olen kuitenkin jättänyt toistaiseksi kertomatta, en tiedä miksi se on tuntunut vaikealta. Ehkä olen ajatellut, että se saattaa loukata tiettyjä ihmisiä. Silti minä haluan, että joku tuon vaietun ongelman kanssa painiva lukee tämän ja tajuaa, miten paljon tuo ongelma vaikuttaa lapseen. Millaista on elää jatkuvassa pelossa? Moni lukija varmaan miettii, että miten yhdelle ihmiselle voi tapahtua niin paljon kuin minulle, mutta minä aina sanon, että asioilla on selkeästi tapana kerääntyä. Jos elämä lähtee lapsesta asti sivuraiteilleen, on aika harvinaista, että se loppukaan olisi suoraa tietä. Olen kertonut täällä hyvin avoimesti äitini skitsofreniasta, siitä kun isäni lähti ja jätti minut mummon hoiviin, kun olin vain 7-vuotias, omasta pitkäaikaisesta masennuksestani ja peloistani. Varmasti kaikille on käynyt selväksi, että lapsuuteni tärkein ihminen oli mummo, mutta vaaristani, mummon aviomiehestä en ole täällä puhunut. Siihen on syy, vaari ei ollut minulle läheinen vaan hän oli vuosia elämässäni aikuinen, jota jouduin toisinaan pelkäämään. Suurimman osan ajasta vaari oli mukava hieman juro suomalainen mies, mutta viina ei sopinut hänelle yhtään. Joka kerran kun vaari joi, pelkäsin. Pelon lisäksi vaari aiheutti myös tilanteita, jolloin häpesin. Häpeää ja pelkoa, niistä elämäni koostui lapsuudessa kerran kuussa, kun vaarilla koitti eläkepäivä. Toki se pelko leijaili ilmassa myös vaarin selvinä päivinä, vatsan pohjassa kaihersi tieto siitä, että se seuraava kerta tulee taas.

Minulla on kolme painajaista, jotka ovat toistuneet lapsuudestani asti. Yksi koskee käärmeitä, toinen ruumiita ja kolmannessa piilottelen metsässä ja minua jahdataan. Kolmannessa painajaisessa on selvä yhteys vaariini. En edes osaa laskea montako kertaa menin piiloon, kun vaari tuli humalassa kotiin tai montako kertaa lähdimme mummon kanssa vaarin jaloista pois kävelylle ja toivoimme, että hänen päänsä olisi vähän selvinnyt kävelylenkin aikana. Vaari joi viinaa yleensä kerran kuussa eläkepäivän tienoilla, joskus saattoi olla täysin selvä kuukausi välissä, mutta joka ikinen kerta, kun hän joi, joi hän liikaa. Se miten sopimatonta ainetta alkoholi hänelle oli, hänen ei olisi pitänyt juoda sitä ollenkaan. Yksikin kerta oli liikaa. 


Pelosta.

Humalassa vaari oli agressiivinen, kun hän saapui kotiin änkyräkunnossa, alkoi välitön piiloteltujen viinapullojen etsintä, jos niitä ei löytynyt, mummo sai syyt niiden hävittämisestä niskoilleen. Vaikka todellinen syy oli se, että hän itse oli ne kätköistään aiemmin päivällä kumonnut kurkustaan alas ennen kylille lähtemistä. Humalassa hän ei tietenkään tätä muistanut. Lompakko oli myös aina hukassa, sitä etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Milloin se löytyi sohvan alta, milloin toisten housujen tai takin taskusta, milloin mistäkin. Parempi oli kuitenkin etsiä, sillä mitä kauemmin lompakon etsimiseen kului aikaa, sitä ärtyisämmäksi vaari kävi. Syyhän oli silloinkin mummossa, hän oli piilottanut lompakon.

Eräs pahimmista tapauksista sattui, kun mummo oli päättänyt lähteä lomailemaan ulkomaille, mutta minun piti jäädä vaarin kanssa kotiin, koska minulla oli koulua. Vaarin tuntien mummo toki arvasi, että hänen kotoa pois ollessaan varmasti pullo alkaa houkuttaa ja minä yövyinkin tuon ajan parhaan ystäväni luona naapurissa. Olimme kuitenkin viikon aikana eräs päivä koulun jälkeen käymässä kotonani ja huomattiin ystäväni kanssa, että vaari on tulossa myös kotiin. Näimme jo kaukaa, että nyt on vaari taas siinä kunnossa, että parempi ottaa jalat alle ja häipyä paikalta, mutta vaari oli nopeampi, emmekä ehtineet ulos talosta. Ulkona olevista pyöristä vaari näki, että olemme siellä. Menimme sitten ystäväni kanssa sängyn alle piiloon ja toivoimme, ettei vaari löytäisi meitä ja pääsisimme lähtemään ilman välikohtausta pois. Sydämeni hakkasi koko tuon ajan tuhatta ja sataa, kun vaari käveli Mora-puukko kädessä pitkin taloa ja huhuili: "Tytöt, missä te olette?" Teki myös kierroksen ihan siinä sängyn vieressä. (onneksi ei katsonut alle)  Kun vaari ei löytänyt meitä, hän lähti omille teilleen ja pääsimme lähtemään ystäväni luo. Jonne sitten vaari samana iltana tuli vielä riehumaan ja hakemaan minua kotiin. Samalla minua pelotti ja nolotti vaarin käytös. Mummon palattua reissusta, päätti vaari käydä jälleen vetämässä päänsä täyteen. Tuolta reissulta tultiin kotiin yöllä ja heräsimme mummon kanssa siihen, kun vaari paasasi mummon pettäneen häntä matkansa aikana. Vihastuksissaan repäisi mummon kaulassa olevan korunkin, joka katkesi, mutta jotenkin mummo sai tuolloinkin vaarin rauhoiteltua lopuksi nukkumaan.

Vaikka vaarin käytös humalassa oli todella agressiivista en muista vuosien aikana kuin kaksi tapausta, jolloin hän olisi käynyt fyysisesti mummon tai minun kimppuun. Mummo selvisi korun repimisellä, mutta minun fyysinen kontakti vaarin kanssa oli hieman toisenlainen. Oli tosi nätti ja lämmin kesäpäivä, mummo leikkasi sirpillä heiniä ja minä istuin parhaan ystäväni kanssa pihakeinussa, kun vaari karautti pihaan pyörällään horjahdellen jälleen kerran kaatokännissä. Tällä kertaa hänellä oli päällä "rakkaushumala" ja hän oli päättänyt kertoa minulle, miten tärkeä hänelle olin. Ongelmaksi koitui vaan se, samalla kun hän kertoi tarinaansa nenäni edessä, hän kuristi minua käsillään kurkusta. Huomasin, etten saa henkeä ja kakostellen pyysin mummoa apuun, joka oli huomannut kauempaa tapahtuman. En ole koskaan nähnyt mummoni juoksevan, paitsi tuona päivänä. Ei mennyt kuin hetki ja mummo tuli sirppiään heristellen väliin ja käski vaarin häipyä niin kauas kuin pippuri kasvaa. Tällä kertaa vaari totteli ja häipyi paikalta, mutta minä olin pitkän aikaa järkyttynyt. Tajusin, että selvinpäin vaari ei olisi koskaan sellaista tehnyt, mutta arvaamattomana humalatilassa mikä vaan oli mahdollista. Nykyään tuo tilanne melkein naurattaa, mummo on muistoissani hyvinkin huvittava sen sirpin kanssa siinä seisoessa. Paras ystävänikin muistaa sängyn alla piilottelut ja kuristamisen edelleen hyvin kirkkaasti, enkä ihmettele. Hänelle itsellään, kun oli ihan tavallinen lapsuus, joten omani varmasti näytti hänen silmiinsä hyvinkin kummalliselta.

Häpeämisestä. 

Yksi tapaus on jäänyt erityisesti mieleeni. Asuin syrjässä, joten ala-asteella minulle oli järjestetty koulukyyti. Eräs talvinen perjantai tulin tuttuun tapaan taksilla kotiin ja kyydissä oli muitakin lapsia. Tällä kertaa vaarini ryyppyreissu oli hiipunut talomme postilaatikolle. Hän oli yksinkertaisesti niin humalassa, ettei päässyt maasta omin avuin ylös. Aina kun yritti, hän kellahti uudestaan maahan. Muistan, etten tiennyt miten päin minun olisi pitänyt taksin penkillä olla, kun olin jäämässä pois. Kuski vielä varmisteli, että pääseehän vaarini varmasti kotiin asti. Taisin vaan tuumata, että pääsee ja niin lopulta pääsikin. Mutta sitä häpeän tunnetta, mikä minulla tuolla hetkellä oli, on vaikea kuvailla.

Isommaksi kasvettuani en enää pelännyt vaaria, mutta häpesin sitäkin enemmän. Minua lähinnä inhotti ja ärsytti se, miten aikuinen ihminen ei voinut käsittää, että alkoholi ei sovi hänelle.


Näistä lähtökohdista minusta olisi itsestäni voinut tulla hyvinkin alkoholisti tai absolutisti, vähintäänkin alkoholin väärinkäyttäjä. Absolutissa ei olisi mitään vikaa ollutkaan. Mutta minusta tulikin alkoholiin täysin normaalisti suhtautuva ihminen. Siitä kiitos kuuluu mummolleni. Vaarin holtittomasta alkoholin käytöstä huolimatta, mummo suhtautui alkoholiin neutraalisti, eikä demonisoinut sitä minulle. Hän näytti minulle, miten sitä käytetään oikein. Mummo itse otti konjakkipullostaan usein iltaisin yhden huikan, liekö sen avulla elänyt 90-vuotiaaksi. Kesäisin vieraita varten varattiin kellariin kori olutta saunan kanssa. Sain myös maistaa mummon lasista konjakkia melko nuorena ja tarjosipa hän sitä minulle yskäänkin. En vaan tykännyt sen mausta yhtään. Mummoani en nähnyt koskaan humalassa, koska hänen alkoholin käyttönsä rajoittui kahteen snapsiin tms.

Oma alkoholinkäyttöni on aina ollut normaalia, tykkään nauttia lasin-kaksi viiniä, oluen saunan kanssa tai janoon kuumana kesäpäivänä. Joskus ystävien kanssa on mukava juoda pieni nousuhiprakka, mutta en koskaan juo itseäni humalaan asti, tiedän rajani ja sen milloin on aika lopettaa. Ei ole kovin kaunista katseltavaa, kun ihmiset valuvat kadulla kaatokännissä tiedostamattomassa tilassa räkäposkella, se ei ole minun juttuni. Mikään muu ei ole minusta rasittavampaa seuraa kuin liian humalassa oleva ihminen.

Miten tuo vaarin alkoholinkäyttö sitten vaikutti vaarin ja minun suhteeseen. Siten, että minulle on jäänyt lapsuudestani pari hauskaa muistoa vaarin kanssa, mutta suurimman osan muistoistani täyttää pelko. Millaisessa kunnossa vaari tällä kertaa tulee kotiin? Juodaanko tällä kertaa ärrä- vai rakkausviinaa? En pitänyt vaarista suuremmin, koska pelkäsin ja huomasin, että mummokin pelkäsi. Surullista. Lisäksi se painajainen, jossa piilottelen, ei edelleenkään ole jäänyt kokonaan pois. Valitettavasti vaari ja minä emme ikinä saaneet tilaisuutta korjata suhdettamme. Luulen, että vaarin ollessa täysin raitis, tämä varmasti olisi onnistunut, sillä pohjimmiltaan vaari oli kunnon mies. Vaarin juomiset kuitenkin loppuivat kokonaan vasta siinä vaiheessa, kun hän sairastui dementiaan, eikä enää tunnistanut minua. Hirveintä kuitenkin on se, että kun vaari sitten jo useita vuosia takaperin kuoli, minä en tuntenut mitään. Ehkä pientä helpotusta? Enää ei tarvitse pelätä.



  1. Itse en voi sietää kännisiä ihmisiä. En ymmärrä myöskään, miksi kukaan vetäisi itseään sellaiseen tilaan, ettei ymmärrä tai huomenna muista tekemisiään. Ehkä syy, etten ole koskaan itseänikään juonut känniin asti. Juon kyllä alkoholia, mutta minulla on fyysinen stop, jonka jälkeen alas ei mene muuta kuin vettä. Olen elänyt ihmisten kanssa, jotka eivät osaa hallita juomistaan esim. juhlissa tai baarissa, vaikka muuten voisivatkin ottaa vain oluen silloin tällöin. Se on minusta vain noloa ja ymmärrän täysin sun häpeän tunteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jotenkin niin äärettömän noloa ja vaivaannuttavaa. :/ Syy miksi käyn tosi harvoin ulkona, on juurikin känniset ihmiset, en vaan voi käsittää.

      Poista
  2. Rohkea kirjoitus ja varmasti on tavallaan puhdistavaa ja terapeuttistakin kertoa näistä peloista ja häpeäntunteista "ääneen". Se kertoo, että olet niiden yläpuolella ja nyt aikuisena ymmärrät, että ei lapsen kuuluisi hävetä aikuisten huonoa käytöstä mutta niin vain on. Moni vaikenee tällaisista asioista ikuisesta ja kantaa häpeän tunnetta mukanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei todellakaan kuuluisi, mutta juuri niin helposti käy. Uskomatonta, miten lapsi voi kokea tosi vahvasti juuri tuon häpeän. Tuli vieläkin ihan tukala olo, kun muistelin tuota päivää taksin penkillä. :( Se kun kuski luulee, että vaarilla on suurinpiirtein sairaskohtaus menossa ja itse näet, että se on vaan taas kerran niin kännissä, ettei pysy pystyssä.

      Poista
  3. Mun pappa oli myöskin alkoholisti, ei koko ikäänsä, ei edes koko sitä aikaa kun olen itse ollut olemassa (tai sitten olen vaan ollut niin nuori, etten ole huomannu sitä), mutta ainakin muutaman vuoden ennen kuin sitten vietti viimeiset vuotensa sairaalassa. Pappa ei muistaakseni koskaan ollut väkivaltainen humalassa ollessaan, vaan saattoi kertoa jotakin asiaa useamman kerran peräkkäin, kun ei enää muistanu viiden minuutin kuluttua kertoneensa jo sitä. Se oli sillon (oisinkohan ollu jotain kymmenen ikävuoden paikkeilla) hyvin ahdistavaa. Pappa kyllä onneks sammui tosi pian siitä kun oli tullut kotiin ryyppyreissulta.

    Itse en ole koskaan ollut humalassa, koska en vaan ole nähnyt minkäänlaista tarvetta sille. Absolutisti en ole, mutta alkoholia juon hyvin hyvin harvoin, ihan vaan sen takia, että en vaan tykkää siitä mausta. Mieluummin otan jotain semmosta, jota ei naama irvessä tarvi yrittää niellä :D

    Tuo on niin totta mitä sanoit, että mikään ei ole niin rasittavaa kuin liian humalainen seura. Ihmiset, jotka muuten on ihan mukavia saattaa muuttua liikaa otettuaan todella raivostuttaviksi. Oonkin monesti miettiny, että joisko ihmiset itseään niin hirveeseen humalaan, jos näkisivät minkälaisiksi sillon muuttuvat.

    Rohkea postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä todellakin aina toivoin, että vaari olisi sammunut, olisi ollut helpompaa, vaikka se samoiden asioiden jankkaus on humalaisessa ihmisessä tosi ärsyttävä piirre. Onneksi vaari usein sammuikin, mutta siihen asti käytös oli koko ajan tosi hyökkävää ja toi tavaroiden etsintä oli ihan käsittämätöntä. :( Sitä sai oikeasti pelätä.

      Hah, no ei sitä alkoholia kannata väkisin juoda, jos maku ei ole mieleen. :D Itselleni kyllä lasi viiniä tai kylmä olut tietyissä kohdin on erittäin suuri nautinto. ;)

      Poista
  4. Kyllä sinä olet saanu kokea kaikenlaista kun olet ollut pieni. Ihailen sitä kuinka rohkeasti uskallat puhua raskaistakin ja kipeistä asioista. <3
    En kyllä edes osaisi ajatella sinua kännissä pyörimässä.
    Tulevista matosten kuvista laitan varoituksen sinulle otsikkoon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marina, kiitos. Käärme-varoitukset ihan mua varten! <3 Mulla on oikeasti fobia, enkä ole päässyt siitä eroon, vaikka mua pienenä vietiin matelijanäyttelyihin ja olen pitänyt käärmettä kädessäkin. En takuulla pystyisi nukkumaan asunnossa, jossa on käärme. :D

      Poista
  5. Jonna olet kyllä upea ihminen. Vaatii hirmuisesti rohkeutta ja voimaa kirjoittaa ilmoille juuri ne pahimmat pelot.

    Alkoholismin varjossa eläminen jättää hirmuiset traumat. Sinä olet selvinnyt asiasta tavoin joista saat olla ylpeä. Tiedän ja tunnen vastaavia lapsuuden kokemia, joille on kehittynyt narsistinen persoonallisuushäiriö, lapsuuden minä ei ole koskaan saanut tilaa kasvaa aikuiseksi.

    Syyllisyyttä et saa lainkaan tuntea siitä, ettet surrut vaarin kuolemaa, saat tunteakin helpotusta ja vapaudentunnetta kaiken jälkeen. Sinulla on siihen täysi oikeus.

    Jos jotain, meillä on yksi elämä ja siitä tulisi tehdä se parhain, eli myös irrottautua vaikeista ihmissuhteista. Ja jos jostain voit surua tuntea, on vaarisi surullinen kohtalo ja elämä. Alkoholi veimiestä ja vaarillasi jäi todelliset ja aidot ihmissuhteet kokematta. Surullinen kohtalo.

    Minullakin on niin vaikeita juttuja käsiteltävänä, mutta vaikea ihminen on elossa ja siksipä en voi blogissa avautua. Mutta tiedän että meillä olisi paljon juteltavaa, toivottavasti joskus saamme siihen mahdollisuuden. <3 <3

    Upeaa että kirjoitit, tuet monia tällä kirjoituksella. Ja häpeää ei ole ja sitä ei tarvitse kantaa, asiat ovat olleet sinun ulottumattomissa ja näihin asiohin et ole syypää, etkä ole voinut vaikuttaa.

    Halauksia täältä <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään tästä olisi pystynyt kirjoittamaan, jos vaari olisi elossa, enkä tiedä olisinko silloinkaan, kun mummo oli elossa. Tosin mummo on omissa elämänkerrallisissa julkaistuissa kirjoissa kertonut vaarin "reissuista", joten ei ne täysin salaisuuskaan ole olleet ennen tätäkään.

      Voisin kirjoittaa pitkät pätkät niistä kerroista, kun sain pelätä milloin vaari tulee kännissä kotiin, kun ei olisi soveliasta. Eniten mummon kanssa pelättiin niitä kertoja, jos vaari oli lähtenyt aamulla kotoa "kauppaan" (nämä reissut usein päätyivät kännimatkoiksi) ja sosiaalitoimistosta oltiin tulossa käymään, että jos vaari ilmestyy silloin ympäri päissään paikalle. Onneksi meillä kävi kamala tuuri, eikä koskaan ehtinyt tulla sos. toimiston tyypin ollessa paikalla.

      Haleja takas! <3

      Poista
  6. En voi kun ihailla rohkeuttasi jakaa näitä raskaita asioita. Kiitos.

    VastaaPoista
  7. Huh, inhottavaa.
    Mä en pidä yhtään humalaisista ihmisistä, onneksi kotona vanhempien alkoholin käyttö rajoittui pariin saunakaljaan tms, isääni en muista humalassa nähneeni ikinä, äidin pienessä hiprakassa muistaaksenki kerran ja nekin oli jotkin juhlat. Pari kertaa silti saanut säikähtää, joskus lähinaapurista joutui emäntä tulemaan meille karkuun humalaista miestä, en tiedä oliko nyrkkien kanssa vaan vai oliko puukkokin mukana mutta isäni tuon rähisijän pysäytti ja heitti pihalle, taisi poliisi sen ukon hakea rauhoittumaan että nainen pääsi takaisin kotiinsa.. en nyt kovin tarkkaan muista kun aika nuori olin, sen että nainen juoksee meille sisälle ja huutaa apua.. Kyllä siinä pieni ihminen säikähti.
    Pari nuoruuden seurustelusuhdetta ollut vähän ikäviä, toisessa silloisen poikakaverin isä oli alkoholisti ja kerran itsekin juossut karkuun, samalla tontilla onneksi asui tämän juopon äiti ja sehän pisti poikansa ruotuun.. poliisi haki useamman kerran. Toinen suhde taas, rähinaviinaa aina ja liikaa, pelotti.

    Onneksi nyt aviomiehen alkoholinkäyttö on aika maltillista, vähän epämiellyttävää se on siinä mielessä että tulee ikävän rehvakkaaksi eikä oikein ole oma itsensä, mutta se nyt on lähinnä siksi epämiellyttävää kun en pidä tosiaan humalaisista muutenkaan. Pelätä ei tarvitse. Itse en välitä alkoholista, saunasiideri maistuu mutta mulle riittää yksi. Humalatilakin on omasta mielestä vain epämiellyttävää, viimeisen viiden vuoden aikana tainnut olla kerran humalassa. Yleensä en edes pysty juomaan enempää kuin sen kolme siideriä, tulee stoppi vastaan. Joskus teini-iässä kyllä tuli tietysti enemmän otettua mutta taisin sen harrastuksen lopettaa alle parikymppisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että tosi monen suomalaisen miehen luonteeseen tulee sitä tiettyä rehvakkuutta, kun vähän viinaa otetaan... Toki on niitäkin, jotka tulevat vain iloiseksi, mutta ne ovat usein sitten niitä jankkaajia. Ihan hirveää tuollainen, että pakoon on joutunut lähtemään. :( Kyllähän itsekin mummolta monta kertaa aikuisena kysyin, että miksi et jättänyt koko miestä, ettei sellaista ole pakko katsella, itse en katselisi. Mutta eihän tuon ikäryhmän ihmiset eroa, vaikka mikä olisi, se on häpeä. Jääräpäisesti loppuun asti vain.

      Poista
  8. Täälläkin hyvin kohtuullinen alkoholinkäyttö. Itse asiassa hyvin vähäinen, voisin sanoa. Vähenee vuosi vuodelta. Onneksi fysiikkani ei anna alkoholismille mahdollisuutta, mutta varmasti siihen olisi muutoin huimat mahdollisuudet. En myöskään voi sietää humalaisia ja välttelen myös elämässäni ihmisiä, joille maistuu enemmänkin. Alkoholismia on nähty ja koettu niin paljon, että ei kiitos.

    Rohkeaa Jonna, jälleen kerran. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen monesti miettinyt, että silloin kun sairastuin masennukseen ja erosin, niin olisi ollut tavallaan mahdollisuus juoda suruun, niinhän monet tekee. Mutta mulle ei tullut edes silloin pieneen mieleen. Mä en koe, että siinä viinatokkurassa mikään murhe sen paremmaksi tulisi. Ensimmäisenähän multa aina kysytään lääkärissäkin mun alkoholinkäytöstä, se kun usein syynä myös masennukseen tai kulkevat vähän käsikädessä. Ovat aika hämmentyneitä, kun sanon, että ei ole mun juttuni ollenkaan. Maksa-arvotkin sen todistavat, ne ovat usein melkein liian hyvät. :D

      Irina. <3

      Poista
  9. Aikamoisia kokemuksia lapselle ja nuorelle, eikä kovin harvinaisia suomalaisissa kodeissa. Mummosi taisi olla kuitenkin aika taitava, rauhoitti ja suojeli sinua ja hoiteli kännistä miestään niin, ettei tämä ainakaan lisää kiihtynyt. Näin ainakin olin ymmärtävinäni.

    Äitini isä joi, hän haiskahti usein alkoholille, vaikka kävi työssä. Harvoin näin häntä lapsena humalassa eikä hän meihin lapsiin suurempaa kiinnostusta osoittanut, mutta hän oli jotenkin pelottava, monta kertaa viikossa kun nähtiin. Lapsi kyllä tietää.

    Olen paljon miettinyt sitä, miten nämä lapsiin kohdistuneet laiminlyönnit ja huonot kokemukset kulkeutuvat sukupolvesta toiseen. Vuorovaikutusta, sitä se on, ja sen ongelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei varmastikaan ole harvinaista. Mummo osasi kyllä käsitellä vaaria, mutta agressiivisimmissa kännissä ollessa oli parempi ottaa jalat alle ja lähteä odottelemaan johonkin, että pää selviäisi sillä aikaa. En tykännyt noista hetkistä yhtään, en olisi halunnut lähteä kotoa, mutta sitten oli taas se vaari jota pelkäsin, niin ei ollut vaihtoehtoa.

      Uskon, että tosi paljon omat lapsuuden kokemukset vaikuttaa siihen, että en halua lapsia, vaikka itsellä olisi ollut tavallaan mahdollisuus korjata tilanne.

      Poista
  10. Alkoholismin tiedetään olevaan geneettisesti periytyvää. Periytyvää on siis alttius jäädä riippuvaiseksi, vaikka se onkin tämän lisäksi yleensä monien asioiden summa. Moni alkoholistin lapis päättää, "en juo ikinä", syystä tai toisesta saattakin juoda, tai juo normaalisti, mutta silti jossain elämänvaiheessa alkoholiriippuvuus kuitenkin salakavalasti kehittyy, tai riippuvuus johonkin toiseen päihteeseen tai asiaan. Monimutkainen asia, ja toki toivon kaikille alkoholistien lapsille tai raitistuneille paljon voimia, elämä on hyvää kun sen oikean, todellisen onnen löytää-ilman päihteitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti totta, itse en onneksi ole etsinyt toistaiseksi onneani alkoholista ja vielä vähemmän muista päihteistä. Ehkä se päätös, että en ikinä juo on pahempi, kuin se, että sinulle on kuitenkin opetettu normi suhtautuminen alkoholiin lapsesta lähtien. Tästä olen ikuisesti kiitollinen mummolleni.Koska toistaiseksi näyttää siltä, että mummo tiesi, mikä on parasta juuri minulle. En ole koskaan ajatellut vaaristani huolimatta, etten ikinä joisi alkoholia. Tiedän näitäkin, jotka ovat absolutesteja, koska jumpi kumpi vanhemmista on alkoholisti (ymmärrän asian täysin, miksi näin on), pidän tätä ehdottomuutta itse jopa jollain tavalla vaarallisempana kuin sitä, että että sinulla on luonteva suhtautuminen asiaan. Se mikä on toisen pelastus, ei välttämättä ole sitä toiselle.

      Poista
  11. Vastaukset
    1. Kiitos sivusto linkistä. Tätä asiaa onkin käsitelty aika paljon terapiassani ja olen kokenut sen auttavan. Jumalaa en valitettavasti koe itselleni pelastuksena tähän asiaan.

      Poista
  12. Surullista, mutta tämä on niin monen suomalaislapsen tuttu tarina. Viina kun ei sovi kaikille ja juuri ne joille se ei sovi, sitä eniten harrastavat. Hyvä kun pystyt avautumaan täällä, kirjoitat asiasta hyvin ja koskettavasti. Et ole kokemuksiesi kanssa yksin. Niin monella muillakin on nuo pelot, häpeät ja surut vieläkin jokapäiväisiä ja tänäkin viikonloppuna joku pieni lapsi pelkää siellä sängyn alla....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti on. :( Monesti ajatellaan niin, että eihän siitä alkoholista mitään haittaa ole, jos ei ole ns. "putki päällä", mutta kyllä kaikenlainen alkoholin väärinkäyttö jättää lapseen jäljen, vaikka se tapahtuisi vaan kerran kuussa tai vaikkapa muutaman kerran vuodessa. Ei mikään ihme, että vanhempana haen suhteistani turvallisuutta, ilman sitä ei ole mitään, koska lapsena en sitä tunnetta kokenut tai se oli koko ajan vaakalaudalla.

      Poista
  13. Ihanan kamala postaus luettavaksi. Olet niin rohkea, kun pystyt tällaisista kirjoittamaan... Pitäisköhän itsekin avata jotain luukkua elämästään blogin kautta? Varmasti kovin terapoivaa :) Haleja, Jonna-muru <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avaa ihmeessä. Usko tai älä, mutta tää on oikeasti myös terapoivaa, itseasiassa hyvää tukea itse terapialle, koska täällä voi kirjoittaa niitä ajatuksia ylös, jota terapia itsessä herättää. Tiedän, että monen lukijan kannalta kontrasti voi olla iso, kun suurin osa on purkkia ja purnukkaa ja sitten välillä avaudun, mutta no tää on vaan mun tyyli.

      Haleja murunen! <3

      Poista
  14. On samaan aikaan surullista ja raivostuttavaa, kun aikuinen ihminen ei tajua alkoholin sopimattomuutts itselleen ja lähipiiri joutuu siitä kärsimään. Itsekin olen sitä joutunut todistamaan ja väistämättä tulee mieleen, että se on vaikuttanut omaan alkoholin käyttöön, joka on nykyään tosi vähäistä, tosi samanlaista kuin sulla. Olihan mullakin se ajanjakso, jolloin alkoholin käyttö olisi voinut lähteä lapasesta, mutta onneksi niin ei käynyt ja uskallan väittää, että sä(kin) olisit siihen siiloin puuttunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin on. Aikuisen ihmisen pitäisi tuntea omat rajansa, mutta minkä sille voi, jos viina vie. :( Eiköhän meillä jokaisella ole ollut ne bilevaiheemme jossain vaiheessa elämää. ;)

      Poista
  15. Taas suuret kiitokset, kun otat vaikeita asioita puheeksi julkisesti ja omalla nimelläsi. Ehkä minäkin vielä joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonia. <3 Ehdottomasti kannattaa, jos se tuntuu oikealta. Lukisin erittäin kiinnostuneena. :)

      Poista
  16. Oma isäni on alkoholisti. Asia on meidän perheessä tabu, koska isä on meidän perheen pää eikä häntä sovi arvostella, jos ei halua saada vihoja niskaansa. Lisäksi hänellä on vielä hyvin menesyvä yritys, joten päälle päin kaikki näyttää olevan hyvin. Juominen on kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana tasaisesti lisääntynyt, valitettavasti. Odotan sitä hetkeä, kun esimerkiksi lääkärin tarkastuksessa kerrottaisiin isälleni jostain juomisesta aiheutuneesta terveysongelmasta, jotta hän havahtuisi siihen, että juominen on hänelle ongelma. Kenestäkään muusta lähipiirissämme ei varmasti ole sitä hänelle päin naamaa sanomaan. Asia on painostanut perhedynamiikkaamme jo pitkään ja aiheuttanut lukemattomia riitoja ja pahaa mieltä (vaikka alkoholia ei mainitakaan). Vaikka mitään varsinaisesti vakavaa ei olekaan asian tiimoilta sattunut, on se silti jättänyt jälkensä koko perheen hyvinvointiin. Pahimmillaan olen saanut kuulla isäni suusta haukkuja ulkonäöstäni ja itsekkyydestäni ja milloin mistäkin vioista, nuo sanat ovat jääneet arveksi sisälleni. Tiedän, ettei minusta löydy rohkeutta yrittää muuttaa tilannetta, joten siihen on vaan yritettävä sopeutua. Lopuksi en voi enää muuta todeta, kuin että on ihan käsittämätöntä, miten alkoholisti ei voi huomata sitä miten paljon hän käytöksellään voi muita satuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi oman kertomuksesi jakamisesta. Monestihan alkoholismi mielletään niin, että ne on vaan ne pulsut jotka istuu kadulla, joilla on ongelma. Mutta suurin osa alkoholisteista on ihan töissäkäyviä perheellisiä ihmisiä. Alkoholistien suurin ongelma on juuri se, että he eivät näe itsesssä mitään vikaa. Oma vaarini ei olisi koskaan myöntänyt, että alkoholi oli hänelle ongelma, vaikka se sitä selvästi oli, koska aina kun sitä juotiin, se oli holtitonta. Kannattaa muuten katsoa YLE Areenasta Tuhkimotarinoita ja siitä Jennin tarina. http://areena.yle.fi/tv/2357604

      Poista
  17. Taas laitan tähän <3 ja lähetän halin. Luin tekstin ajatuksella, mutten ala tähän nyt raamattua näpyttämään... Aikamoista. Ja ajattelepa miten hurmaava tyyppi susta on lapsuudestasi huolimatta tullut. :) Ei ne kaikki kasva vinoon, vaikka kuinka olisi vaikeaa ollut. Oot selviytyjä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kasvakaan, onneksi. :) Tämä varmaan myös helpotus monille vanhemmille, jotka ajattelevat, että heidän olisi oltava täydellisiä, jotta lapsesta tulisi jotain. <3

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown

Designed by FlexyCreatives