Olen usein kertonut, miten sairastumiseni masennukseen vaikeutti
lukuharrastustani. Kun muisti ja keskittymiskyky heikkenee, lukemisesta tulee huomattavasti vaikeampaa, eikä se ole enää samalla tavalla rentouttavaa kuin ennen. Olen vuosien aikana kärsinyt lukulukoista, jotka ovat välillä pieneksi hetkeksi auenneet, mutta takapakkia on menty heti, kun vointini vähänkään huononee tai elämääni tulee muutoksia, jotka nostattavat stressitasoa. Johon ei tosin paljoa tarvita, koska se on täysin olematon. Turha enää unelmoida 2-3 kirjaa/vko tahdista. Tällä hetkellä luen tuon määrän ehkä vuodessa, ainakin reilusti alle kymmeneen kirjaan ovat kahden viime vuoden lukemiset jääneet. Mutta eipä tartuta siihen kiinni. Sillä lukemisen kanssa yritän koko ajan parhaani ja tälläkin hetkellä on kirja tuossa vieressä kesken. Yksi toiveistani on, että pystyisin edes joskus vielä kerran nauttimaan lukemisesta samalla tavalla kuin ennen.
Toinen asia mistä on täytynyt luopua vielä totaalisemmin kuin lukemisesta on musiikki. Siitä mitä ennen rakastin, tulikin sairastumisen myötä ärsyke. Lukeminen ei ole ärsyke, se ei vaan onnistu. Musiikki taas tekee minut levottomaksi, ärtyneeksi ja tietyissä tilanteissa jopa hyvin ahdistuneeksi. Olotilani musiikin soidessa on yhtä kaaosta. Mietin, miten tämä voi olla mahdollista?
Ensimmäisen kuoliniskun musiikin saralle teki kolmannen luokan musiikinopettajani, jonka pitämässä laulukokeessa piti valita kolmesta hurmahenkisesti kappaleesta omansa. Vaihtoehdot olivat: Sininen uni, Maamme ja Sininen ja valkoinen, päädyin Siniseen ja valkoiseen. Opettajan edessä laulaminen jännitti, varsinkin kun jo silloin tiesin, että en todellakaan ole mikään porukan paras laulaja. Opettaja tavaili pianostaan ensimmäiset nuotit ja alkoi pimputtamaan. Minä piipitin paniikissa hennolla äänellä ja tietenkin väärällä nuotilla sitä Sinistä ja valkoista. Opettaja armahti onneksi melko nopeasti tuumaten: "Ei sinusta kyllä laulajaa tule, kannattaa keskittyä johonkin muuhun, mutta annan armosta kuutosen.". Sinänsä ihan hyvä tuo opettajan rehellisyys, sillä se auttoi varmasti siihen, ettei tullut mieleenkään mennä nolaamaan itseään myöhemmin Idolsiin. Sen jälkeen tosin on laskettavissa yhden käden sormilla ne kerrat, kun olen avannut suuni laulaakseni.
Sen sijaan musiikin kuuntelu oli harrastukseni. Pienenä minulla oli päivisin usein kotona ollessa radio auki, sieltä kuunneltiin iho vereslihalla lapsen mielellä sellaisia kappaleita kuin Minä olen muistanut, Olen suomalainen, Haaveissa vainko oot mun? ja monia muita suomi-iskelmän hittejä. Sitten tuli MTV Music Television, jota varten livistettiin yläasteen ruokatunnilla kaverin kotiin juomaan tuoremehua, että voitiin samalla katsella hittivideoita. Tuo vaihe kuitenkin meni itselläni nopeasti ohi, kun löysin Nirvanan, The Offspringin, Metallican, Guns`n rosesin ja monet muut. 90-luvun loppupuolella vietin hurjaa opiskelijaelämää Raumalla ja tuolta ajalta kaikki mieleen jääneet kappaleet ovat discohittejä eri esittäjiltä: Faitless, Ricky Martin, Movetron... Kotona taas kaijuttimista pauhasi eniten 80-luvun rock ja suomipop. Ensituntuman siihen millaista on muistaa jonkun radiokanavan ohjelmat ulkoa sain kesällä 1996, kun työskentelin kioskissa leirintäalueella. Alkukesä oli kolea ja sateinen, joten Radiomafian kuunteluun jäi aikaa (ehkä liikaakin). Tuon kesän ehdottomasti soitetuin kappale kyseisellä radiokanavalla oli tuon vuoden toukokuussa ensi levyn julkaisseen Nylon Beatin Rakastuin mä luuseriin. Se soitettiin vähintään 10 kertaa päivän aikana. Enkä unohda koskaan juhannusta -97, kun juhannuspäivänä heräsin pää hiukan sumeana Sashin Ecuador-karjahdukseen.
Entisessä työssäni oli sääntö, että taustalla pitää aina kuulua musiikkia, mutta sillekin oli vähän rajoitteita, ihan mikä tahansa ei käynyt. Kun teet samassa paikassa työtä yhdeksän vuotta, on radiokanavien ohjelmat kuunneltu aika nopeasti loppuun. Kuuntelinkin ensimmäisen parin vuoden jälkeen töissä tosi paljon omia cd:täni. Lenny Kravitzin Greatest hits -levyä jopa niin paljon, että se ei enää lopulta suostunut pyörimään. Tällöin huomasin itsessäni myös musiikin suhteen muutoksen. En enää kuunnellut sitä kotona. Kun pääsin kotiin, tarvitsin hiljaisuutta ja siihen hiljaisuuteen ei kuulunut musiikki.

Kun syksyllä 2006 jäin sairaslomalle masennuksen vuoksi, huomasin, että en enää pystynyt kuuntelemaan musiikkia. Liitin sen välittömästi työhöni, joka tuohon aikaan ahdisti minua kovasti. Joten koko tämän ajan kun olemme mieheni kanssa tunteneet, on musiikinkuuntelu ollut minulle miltein mahdotonta. Ainakin nautinto on ollut kaukana. Tämä harmittaa ja surullisinta on, että meillä ei minun traumojeni vuoksi ole sitä "yhteistä kappaletta", joka melkein kaikilla pareilla on. Varsinkin kun monet kappaleet ennen sairastumistani yhdistyvät päässäni tiettyihin tapahtumiin.
Saatoin ehkä vähän narrata, sillä tarkemmin ajateltuna meillä itseasiassa on mieheni kanssa ehkä yksi kappale, jota voisi kutsua siksi "meidän kappaleeksi", mutta sitä ei ole kuullut kukaan muu kuin minä ja mieheni sekä uteliaat naapurimme. Kun tapasimme, mieheni teki minulle oman kappaleen. En muista olenko kertonut, että tuohon aikaan mieheni kirjoitti ja teki paljonkin kappaleita, mutta niille ei enää ole ollut aikaa, kun runous vie sen verran paljon vapaa-ajasta. Kappaleessa Jonna on muuttunut Joannaksi, koska se nyt vaan sointuu englanninkieliseen kappaleeseen paremmin. ;)
Tällä hetkellä ainoa musiikki mitä kuuntelen viikoittain, on mieheni kitaransoitto ja laulaminen. Jostain syystä se ei saa oloani ahdistuneeksi, tosin tuon "taustamelun" ollessa päällä, en pysty keskittymään mihinkään muuhun. Yleensä surffailen netissä aivottomasti tuon aikaa, mutta ei se haittaa. Tiedän, että mieheni nauttii siitä. Jos taas mieheni kuuntelee musiikkia, hän kuuntelee sitä kuulokkeiden kautta, että saan pitää mielenrauhani. Joulun alla yleensä alan kuuntelemaan joululauluja, varsinkin Jussi Björlingin joululevy on sellainen, joka on kuunneltava kerran läpi. En kuitenkin pysty tuotakaan tekemään kovin pitkäjaksoisesti, koska se rauhattoman ahdistava olo iskee ja sitten on painettava STOP.
Naapurit sen sijaan aiheuttavat musiikin suhteen harmaita hiuksia minulle melkein viikoittain. Valitettavasti yksi naapuri on päättänyt, että myös minun on kuunneltava hänen tuuteista suoltamaansa höttöä. Auta armias, jos se tapahtuu silloin, kun olen vääntämässä blogitekstiä. Siihen loppui kirjoitus, en pysty keskittymään yhtään. Myönnän, että siinä kohtaa tulee myös vähän agressiivinen olo. Johtuen siitä, että minusta tuntuu, että naapuri ahdistelee ja on tunkeutunut minun kotiini, enkä siten saa tarvitsemaani rauhaa. Joku aiheuttaa minulle tahallisesti pahaa oloa. Tekisi mieli käydä heittämässä ne stereot parvekkeelta alas, että saisin hiljaisuuteni. Voitte uskoa, että minä olen se kerrostalokyttääjä, joka soittaa poliisit hyvinkin nopeasti paikalle, jos musiikki ei vaimene.
Kaupassa lykätessäni ostoskärryjä mahdollinen taustamusiikki saa minut puristamaan rystyset valkoisina työntökahvaa ja tekemään kierroksen salamannopeasti. Riihimäellä yksi suosikkipaikoistani on yksityisessä omistuksessa oleva kirjakauppa, jonka sisällä on niin hiljaista, että voisi kuulla nuppineulan tippuvan lattialle. Ihana! Varmin tapa miellyttää minua liikkeessä, on sulkea taustamelu.
Viime viikolla eräässä lehdistötilaisuudessa ollessani jälleen ymmärsin, miten ahdistavaksi liian kovalla oleva musiikki voi käydä. Tilaisuudessa aiheena oleva tuotelanseeraus oli todella kiinnostava, mutta kovalla olevan musiikin vuoksi en pystynyt puolitoista tuntisen visiittini aikana miettimään muuta kuin kotiin lähtöä. Ajatukset olivat koko ajan yhtenä sotkuisena vyyhtinä päässä ja koitin vain tsempata itseäni, että jaksaisin vielä vähän, vaikka teki mieli repiä liian kovalla olevan musiikin vuoksi hiuksia päästäni. Selvisin tilanteesta hengittelemällä rauhallisesti, mutta huomasin olevani jälkeenpäin koko illan todella ahdistuneessa ja jännittyneessä tilassa. En varmasti ollut mitenkään hyvää seuraa ja koin itseni vaisuksi.

Olen usein koittanut miettiä, mikä musiikissa aiheuttaa itsessäni niin negatiivisia tunteita. Olen puhunut asiasta terapiassa, koittanut siedättää itseäni ja vaikka mitä. Silti ne levottomuuden ja ahdistuksen tunteet, kun musiikki lähtee soimaan, eivät vain poistu. Olen alkanut epäilemään jonkinlaista aistiyliherkkyyttä. Sillä myös valolla on sama vaikutus. Ennen kevätaurinko toi virtaa, nyt se lähinnä valvottaa ja väsyttää, kunnes alan tottumaan siihen hiljalleen loppukesästä. Jotenkin haluan vain löytää asialle jonkin selityksen. Se helpottaisi minua käsittelemään sitä.
Tämä on oikeasti tosi surullista, koska entiselle minälleni musiikki antoi niin paljon. Koitan tsempata itseäni eteenpäin, että tämä on vain vaihe, joka voi vielä muuttua. En vain tiedä milloin. Mitä enemmän vuosia kuluu, sen epätoivoisemmaksi asian koen, koska tunnen, että se herkkyys ylimääräistä "melua" kuten musiikkia kohtaan vain lisääntyy.
Löytyykö muita samanlaisia vai rakastatteko musiikkia?
Narciso -arvonta on suoritettu. Voittajalle on ilmoitettu asiasta sähköpostitse ja paketti lähti eilen matkaan. Kiitos kaikille osallistujille. Jos tällä kertaa ei tärpännyt, uusi tuoksuarvonta tulossa lokakuussa.