tag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post131082368071728600..comments2024-03-29T16:03:14.399+02:00Comments on Keyword: Love: 10 vuoden hoitovirheJonnaH.http://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comBlogger76125tag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-79079648154659394722015-11-23T17:02:10.547+02:002015-11-23T17:02:10.547+02:00Niinpä, toi psykiatrien vaihtelevuus on tosi kaksi...Niinpä, toi psykiatrien vaihtelevuus on tosi kaksipiippuinen juttu, olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että olisi parempi, jos ne ei vaihtus. Juuri tuon vaihtuvuuden takia, ne ei oikein jaksa panostaa kovinkaan kauaan yhteen potilaaseen (eihän sitä kauaa tarvi katsella), mutta toisaalta sitten on tuo mahdollisuus saada muutosta diagnoosiin, tosin ainakin mun tapauksessa aina seuraava helposti nojautui vaan siihen edelliseen kyseenalaistamatta sitä ollenkaan. Ongelma on sitte b-lausuntojen kirjoitus, ei tollainen psykiatri minkä olet tavannut kerran-kaksi, pysty millään kirjoittamaan sulle tasokasta sellaista, siitä voi olla kuitenkin monella rahat ja tuleva kuntoutuskin kiinni. :/JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-32405811285463607472015-11-23T16:38:09.540+02:002015-11-23T16:38:09.540+02:00Toisaalta "onneksi" julkisella puolella ...Toisaalta "onneksi" julkisella puolella psykiatrit vaihtuvat tiuhaan (tänä vuonna vaihtunut jo 3 kertaa). Haittapuolena vaan on, että pitää aina selostaa tilanteensa uudestaan perhesuhteista lähtien. Yksi lääkäri sanoikin, ettei viitsi edes lukea ennen ensi tapaamista aiempaa epikriisiä, koska voi käydä niin, ettei potilas tulekaan paikalle. Mutta siis ehkä on toivoa saada muutosta? Psykologikin tuntui olevan (yksityisesti, kokouksessa vaan myötäili lääkäriä) diagnoosista eri mieltä, mutta totesi, ettei sillä ole niin merkitystä. Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-81534016395503764032015-11-23T08:26:06.086+02:002015-11-23T08:26:06.086+02:00Mä kans luulen ja ainakin toivon, että se kilpirau...Mä kans luulen ja ainakin toivon, että se kilpirauhanen on eka asia mikä nykyään suljetaan pois, jos tulee masennuksen kaltaisia oireita. <br /><br />Niin pitää olla, oma ongelma on ehkä se, että puhun liikaa, kun pitäisi valita sanansa tarkkaan oireista. Diagnoosin vaihto on kyllä tosi vaikeaa, pitäisi melkein saada eri lääkäri toteamaan, se aiemmin diagnosoinut harvemmin mielipidettään vaihtaa. :(JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-79197226777893350252015-11-22T20:21:16.575+02:002015-11-22T20:21:16.575+02:00Hyvä kirjoitus. Luulen, että kilpirauhasjuttujen k...Hyvä kirjoitus. Luulen, että kilpirauhasjuttujen kanssa on nykyisin paremmin, koska minultakin on otettu useampi verikoe. (tämä siis ylempään kommenttiin)<br /><br />Tuntuu, että kukin psykiatri suodattaa vain omalla tavallaan kuulemaansa. Kertomastani on vaikka poimittu seikkoja, joita en itse pidä tärkeänä ja diagnoosi on muuttunut sen perusteella, esim. psykiatrin mielestä aikuisella ihmisellä ei voi olla irrationaalisia pelkoja = psykoottinen. Haluaisinkin viimeiseen diagnoosiin muutoksen, mutta en tiedä, onnistuuko. Pitäisi olla tarkkana siitä, mitä puhuu.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-75250598517222943232015-11-22T18:41:54.143+02:002015-11-22T18:41:54.143+02:00Kiitos Tanja kommentistasi.
Kerroit siinä oikeas...Kiitos Tanja kommentistasi. <br /><br />Kerroit siinä oikeastaan kaiken mihin itsekin olen törmännyt. Tyyppejä on tosiaan kolmenlaista ja juuri se huonoin vaihtoehto jostain syystä sattuu osumaan aina silloin, kun itsellä ei voimia puolustaa itseään ja esittää kysymyksiä. Itsellä on tullut monesti näiden vuosien aikana mieleen tehdä noista hoidoista valituksia (sitten jälkeenpäin), mutta ei ole voimia lähteä sellaiseen ruljanssiin mukaan. <br /><br />Psykiatreista mulla selvä näkemys, niitä ei kiinnosta potilas, niitä kiinnostaa ainoastaan diagnoosi ja sitten sen toteamisen jälkeen hoidoksi ne lääkkeet. Niin ainakin kaikkia tapaamiani psykiatreja tähän asti. Vaikka ihan tiedossa on, että moniin mielenterveyssairauksiin olisi muitakin hoitoja kuin ne lääkkeet, johonkin ne muut hoidot saattaa tehota lääkkeitä paremmin, mutta ne on ilmeisesti se halvin vaihtoehto, kun niiden kulut menee potilaan lompakosta. Itsellä oli myös vuosia sitten sellainen vaihe, jossa koin ehkä hieman hyötyväni niistä lääkkeistä ja se oli aikanaan syy jatkaa. Mutta sitten kului vuosia ja terapiassa ymmärsin, että hitto, ei ne mun masennusta aiheuttavat oireet ole poistuneetkaan vaan olen vain ihan turta, mutta ahdistus on ja pysyy.<br /><br />Hyvä oli vuodatus! Hyvää jatkoa sinnekin!<br /><br />JJonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-75497759382354861292015-11-22T14:43:54.793+02:002015-11-22T14:43:54.793+02:00Kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta!
Itse ...Kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta!<br /><br />Itse olen kärsinyt erilaisista ahdistus- ja masennusoireista yläasteiästä saakka (en toki yhtä mittaa, välillä hyvä kausi on kestänyt useita vuosiakin) ja nyt olen nelikymppinen, joten minulla on yli kahdenkymmenen vuoden perspektiivi siihen, minkälaisia ihmisiä mielenterveysalalla on ja miten siellä ihmistä kohdellaan. Olen mielessäni jakanut mt-alan ihmiset kolmeen kategoriaan: On niitä, jotka ovat ehdottamasti oikealla alalla ja osaavat todella auttaa potilaita. Sitten on niitä, jotka eivät kokemattomuuttaan/asiantuntemattomuuttaan/välinpitämättömyyttään osaa auttaa, mutta eivät toisaalta aiheuta vahinkoakaan. Kolmas ryhmä on ne, joiden ei missään nimessä pitäisi olla kyseisellä alalla ja jotka vain pahentavat potilaan oloa. Vuosien mittaan vastaan on tullut edustajia kaikista kolmesta ryhmästä, ikävä kyllä myös viimeisestä. Ikävää on myös se, että silloin kun törmää johonkuhun viimeiseen ryhmään kuuluvaan mt-alan työntekijään, on yleensä itse niin huonossa kunnossa, että ei edes tajua toisen vahingollisuutta tai ei ainakaan pysty tekemään sille mitään. Pari kertaa olen jälkikäteen miettinyt valituksen tekemistä mt-alan ihmisestä, mutta yleensä siinä vaiheessa, kun tajuaa, että ko. henkilö ei todellakaan toiminut ammattitaitoisesti, tapauksesta on jo kulunut sen verran aikaa, että valittaminen tuntuu liian myöhäiseltä. <br /><br />Allekirjoitan myös täysin tuon, mitä sanoit siitä, että on todella vaikeaa saada omaa ääntään kuuluviin silloin kun on kyse mielenterveysasioista. Erityisesti psykiatreille tuottaa vaikeuksia kuunnella potilasta, ja psykiatrien ainoa funktio tuntuukin olevan lääkkeiden tyrkyttäminen. Esim. pari vuotta sitten kävi niin, että tunsin mielialan erinäisten kriisien seurauksena alkavan laskea, mutta tällä kertaa en halunnut alkaa taas syödä mielialalääkkeitä. Olin syönyt niitä aikaisemmin kolme eri kertaa, kerralla vähintään vuoden ajan ja enimmillään kolme vuotta. Joskus niistä oli paljonkin apua, joskus ei paljon mitään. Kun kerroin psykiatrille, että en tällä kertaa halunnut lääkkeitä vaan että aioin yrittää selvitä ilman niitä, hän vastasi, että sitten en voi syyttää tilastani kuin itseäni; että ratkaisu oli mahdollinen (lääkkeet), mutta minä itse kieltäydyin siitä, joten en voinut syyttää kuin itseäni. Psykiatrin luota poistuessani mietin tosissani, hyppäänkö ensimmäisen vastaan tulevan auton alle. Sinnittelin kuitenkin elossa ja kävin masennuksen läpi ilman lääkkeitä. Tuskallista se oli usein, mutta siinä vaiheessa, kun tajusin masennuksen olevan väistymässä ja minun selvinneen siitä ilman lääkkeitä, omin voimin, olin todella iloinen ja ylpeä itsestäni. <br /><br />Suomessa (ja varmaan muuallakin) tyrkytetään aivan liian helposti mielialalääkkeitä masennus- ja ahdistusongelmiin, kai se on aika pitkälti rahakysymys, kun terapia maksaa niin paljon. Mielialalääkkeet eivät kuitenkaan ole mitään ihmelääkkeitä, ja ne voivat jopa pahentaa joidenkin tilaa. Minulla ainakin kehittyi ikään kuin psyykkinen riippuvuus niihin ja aloin pelätä, että jos lopetan niiden syömisen, niin tilani pahenee. Halusin kuitenkin tuosta riippuvuudesta eroon ja sen takia kieltäydyin viimeisimmän masennusjakson aikana syömästä lääkkeitä. Ja se oli hyvä päätös! Sen jälkeen aloin luottaa itseeni ja omiin voimavaroihini ihan uudella tavalla, enkä heti, jos mieliala tuntuu vähän matalalta, ala pelätä, että se taas kohta pahenee hallitsemattomaksi.<br /><br />Sori pitkä vuodatus, mutta postauksesi innoitti purkamaan omaakin mieltä! Kaikkea hyvää jatkoon!<br /><br />– TanjaAnonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-55504425393675327842015-11-20T10:03:20.579+02:002015-11-20T10:03:20.579+02:00Samat kokemukset psy.polilla, kävin tosiaan kaksi ...Samat kokemukset psy.polilla, kävin tosiaan kaksi vuotta siellä psykologilla 1-2/krt/vko, lopulta se lopetettiin kun kumpikaan ei saanut siitä mitään irti. Todella toivon, että saat myönteisen terapiapäätöksen, se on itselläni se, joka on todella auttanut, toki ei sekään kaikilla auta, mutta mulle se oli parasta, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Osa ansiosta kuuluu terapeutille, joka kohtelee mua oikeasti ihmisenä, jonka vuoksi pystyn vapaammin hänelle asioistani puhumaan. Sen ansiosta ymmärsin kyseenalaista lääkitykseni, mistä ei ollut apua, siihen asti vaan söin, kun lääkäri määräs... Mä luulen, että monelle se puhuminen tai se, että joku kuuntelee auttaa enemmän kuin yksikään nappi. Eriasia sitten jos ihmisellä on skitsofrenia, psykoosi, mania, niin silloin lääkkeiden käyttö on ihan tervettä. Mutta masennuksess yms. on kyllä muitakin ratkaisuja kuin vain se lääkehoito.<br /><br />Voimia sinne ja toivottasti tulee myönteinen terapiapäätös. Jos tulee hylky, niin sitten vaan uudestaan yrittämään. Itseltänihän ekalla hakukerralla se evättiin, mutta sain sitten lopulta.JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-23730083311877714262015-11-20T09:45:22.554+02:002015-11-20T09:45:22.554+02:00Kamalaa minkälaisia tarinoita ihmisillä, myös sinu...Kamalaa minkälaisia tarinoita ihmisillä, myös sinulla, on jaettavana. Itse kiistin pitkään oman mahdollisen masennuksen ja ahdistuksen, kunnes tuli tilanne, jossa tajusin, ettei näin voi enää jatkua. Terkkarille menin juttelemaan, sieltä koululääkärille, sieltä psykiatrian polille. Tuosta on nyt yli vuosi ja nyt odottelen Kelan päätöstä terapian tuesta. Itse totesin ainakin, ettei psykiatrian polilla käymisestä ollut mitään apua. Ihan kun kuulumisten vaihtoa jonkun kanssa. Tapaaminen oli korkeintaan kerran kuussa, välillä harvemminkin. "Terapeutti" ei kirjoittanut mitään ylös, joten joka kerta kyseli melkein samat asiat. Asenne oli lähinnä väheksyvä ja kysymykset ja neuvot mielestäni outoja ja töykeitä; "eikö teidän suvussa ole kannustettu opiskelemaan?", "niin vieläkö se sun isäs elää?" "vieläkös äitis ryyppää?" jne. Yksinäisyyden tunteeni kuitattiin lauseella "sun pitää hankkia kavereita". En tiennyt pitäskö itkeä vai nauraa :D Ite olen vasta parikymppisenä tajunnut, että todella moni asia mikä on elämässäni ehkä pielessä, johtuu lapsuudesta. Ehkä on vähän liian helppo syytellä vanhempia (?), mutta siltä se tuntuu. Tein myös vähän aikaa sitten tunnelukko-testin ja ostin aiheeseen liittyvän kirjan. Kovin huolestuttavia olivat tulokseni, mulla oli lukuisia tunnelukkoja ja niiden "kuvaukset" kyllä osuivat todella hyvin oikeaan. Mulla on muutama kaveri, jolla on ollut mielenterveysongelmia ja he suosittelivat lääkkeitä mulle, mutta itse en ole innostunut niistä. Kun vaan pääsisi jollekin puhumaan... Voimia :)Jnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-2302896908621139582015-11-19T22:55:05.863+02:002015-11-19T22:55:05.863+02:00Jessus. Mulla toi ei sentään ollut mahdollista, ko...Jessus. Mulla toi ei sentään ollut mahdollista, koska mut passitettiin heti psy.polille asiakkaaksi päästyäni verikokeisiin, missä katsottiin kilpirauhasarvot ja niitä on seurattu siitä lähtien oikeastaan vuosittain, joten omia oireita se ei selitä. Eli ilmeisesti jotain ovat noista vikadiagnooseista ton kilpirauhasen osalta ainakin joillakin paikkakunnilla oppineet. :) JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-67971903991908602682015-11-19T22:46:02.857+02:002015-11-19T22:46:02.857+02:00Eipä yllätä. Itse jouduin alle kolmekymppisenä sai...Eipä yllätä. Itse jouduin alle kolmekymppisenä sairaseläkkeelle parantumattoman masennuksen takia. Kymmenen vuotta vedin masennuslääkkeitä, rauhoittavia, unilääkkeitä, olin jopa sairaalassa aivosähköhoidossa kun alunperin menin valittamaan lääkäriin jatkuvaa väsymystä. Diagnoosiksi tuli myös joku persoonallisuushäiriö, kun uskalsin kyseenalaistaa tätä diagnoosia, koska se ei mielestäni ollut ikinä oikea. Vuosia sitten päätin selvitellä asiaa, koska en ikinä kokenut olevani masentunut, vaan ainoastaan väsynyt. Selvisi kokeissa, että minulla olikin kilpirauhasen vajaatoiminta!!!! Heitin kaikki psyykeläkkeet roskiin, enkä ole jalallanikaan astunut enää psykan polille ja kuule, sain uuden elämän. Opiskelin uuden ammatin, voin hyvin, nukun hyvin, ei ahdista eikä masenna. Ja jos välillä väsyttääkin, hoidan kaikki krempat vitamiineilla ja lisäravinteilla. Anteeksipyyntöä yritin aikanaan saada, kun selvisi mikä oli oikea sairaus, nykyinen kilpirauhasasioita hoitava lääkärini totesi suoraan että ei minulla ikinä ole mitään lääkitystä vaativaa masennusta edes ollut vaan vika oli aina kilpirauhasessa. Kun tämän kerroin psykalle ilmoittaessani lopettavani kaikki heidän määräämänsä lääkkeet, edes sitä anteeksipyyntöä en saanut. Luotto meni tuohon ammattikuntaan, ja olenkin tästä viisastunena kehoittanut aina mittauttamaan kilpirauhasarvot ennekuin nielee diagnoosina ja suostuu hakemaan ne masislääkeet. Tämä kansakunta tuhotaan ylimedikalisaatiolla ja virhediagnooseilla, nappia napin peräään tutkimatta ihmisiä kunnolla.<br />Lämmintä joulun odotusta sinulle ja kaikkea hyvää jatkoon, olet rohkea kun uskallat julkisesti tälläisestä puhua <3Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-77709357188612576512015-11-19T21:56:27.852+02:002015-11-19T21:56:27.852+02:00Kiitos Katri.
Mullahan on itselläni yhtenä sivudi...Kiitos Katri.<br /><br />Mullahan on itselläni yhtenä sivudiagnoosina tuo ahdistuneisuushäiriö, sen itselläni allekirjoitan, se pitää täysin paikkansa. Mutta jos sulla tökkii itselläsi toi niin kannattaa yrittää kyseenalaistaa sitä, koska kyllä ihminen vaan parhaiten itsensä tuntee. Psykiatrit tekee diagnoosinsa mun mielestä aika heppoisilta pohjilta. Mulle on tullut vuosien aikana sama olo noista lääkkeistä, tuo hyvä, että ei suuhun tungettu, kuulostaa niin tutulta. :D Mä luulen, että tuo lääkkeiden syönti pohjautuu siihen, kun eläkevakuutusyhtiöissä ja Kelalla ihan väärin perustein arvioidaan ihmisen mielenterveyden työkykyisyyttä ja kuntoa täysin noilla syödyillä lääkkeillä. Jos et niitä syö, sun katsotaan olevan terve. Se on ihan käsittämätön suhtautuminen. On paljon ihmisiä, joille lääkkeet eivät yksinkertaisesti sovi. Kokeilevat vuosien aikana kymmeniä ja taas kymmeniä lääkkeitä, jotka eivät syystä tai toisesta sovi. <br /><br />Varsinkin ihmisen mieli on sellainen, esim. itselläni on niin ongelmallinen lapsuus, että terapia on ollut ehdottomasti parasta lääkettä. Terapia vaan on ihan törkeän kallista, vaikka siitä Kela korvais osan, taitaa ne alimmat hinnat huidella vajaassa 80€/h, siitä sit mahdollinen kelakorvaus muutaman kympin...JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-2651629067488588202015-11-19T21:36:38.783+02:002015-11-19T21:36:38.783+02:00Vau! Upea ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Itse o...Vau! Upea ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Itse olen vasta hoidon alkutaipaleella, itse sain diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön. Olen aika samoilla linjoilla diagnoosistani, mutta jotenkin siinä jokin tökkii. Keväällä aloitin käynnit sairaanhoitajan luona ja olen ollut saikulla nyt jo useamman kuukauden.<br />Tällä hetkellä tilanne on se, että minulle etsitään (tai siis minä itse etsin itselleni) terapeuttia, jonka luona käyminen ei olisi niin hemmetin kallista - etenkin kun on työtön.<br />Mulla on ihan sama kokemus tuosta lääkkeiden tyrkyttämisestä. Psykiatri on ehdotellut (hyvä ettei väkisin suuhun työntänyt...) jos jonkinmoista lääkettä, viimeisimpänä beetasalpaajaa josta olin vähintäänkin järkyttynyt? Onneksi olen tarpeeksi vahva sanomaan ei. Syön tällä hetkellä vain yhtä mielialalääkettä ja yllättävää kyllä - koen sen auttaneen, eikä tunteet ole silti kadonneet tai laimentuneet. Jotenkin tuntuu, että tänä päivänä ensimmäinen ja lähes ainoa hoito on lääkkeet. Lääkkeitä sinne, lääkkeitä tänne, kunhan syöt lääkkeitä!! Entä jos on asiakas joka ei halua yhden yhtä nappia...? Hänkö ei sitten ole masentunut, ahdistunut tai muuten mieleltään väsynyt? Tämä maailma on kummallinen.<br />En oikein tiedä mikä tämänkään kommentin johtoajatus oli, ehkä sellaista ei ollutkaan. :D Halusin vain sanoa jotain.Katrihttps://www.blogger.com/profile/11872144826303438853noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-40798832880589842332015-11-18T09:31:41.257+02:002015-11-18T09:31:41.257+02:00Mulla terapia auttoi siihen, että uskalsin alkaa v...Mulla terapia auttoi siihen, että uskalsin alkaa vähentämään lääkitystä, vaikka psykiatri ei toki ollut siitä mielissään. Jännintä oli huomata, että ne lääkkeet eivät olleet tehneet mulle mitään, paitsi veivät ne ilontunteet pois ja ehkä terää pahassa masennusvaiheessa. Ne eivät silti vähentäneet sitä ahdistusta mikä mulla koko ajan ja on se suurin ongelma, joka on monen asian summa. :(JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-43703456294761422702015-11-18T01:26:00.037+02:002015-11-18T01:26:00.037+02:00Hitsi, että tulin iloiseksi. Ihan mahtavaa pystyä ...Hitsi, että tulin iloiseksi. Ihan mahtavaa pystyä lopettamaan lääkitys, jos sen kokee tarpeettomaksi. Olen onnellinen puolestasi. <3Neiti Kameleonttihttps://www.blogger.com/profile/06914602645539896661noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-4620094716628112312015-11-16T22:14:41.809+02:002015-11-16T22:14:41.809+02:00Kiitos Ella ja tsemppiä ystävällesi, jos mahdollis...Kiitos Ella ja tsemppiä ystävällesi, jos mahdollista mene mukaan sinne lääkäritapaamiselle kovistelemaan. :)<br /><br />Kuulostaa ihan tyypilliseltä setiltä... Itsehän uuvuin töistä, niin lääkäri ehdotti lääkkeeksi mennä sinne töihin, voit kuvitella, että ei onnistunut. Itseasiassa se pahensi tilanteen niin, että olin itsemurhan partaalla. Tiedän, että monelle se työ on se juttu jolla jaksaa, mutta itselle just se aiheutti osaksi aikoinaan masennuksen, niin silloin se ei voi olla lääke siihen.<br /><br />Opamoxit taitaa olla sellainen suosikkilääke, tunnen tosi monia jotka niitä syö. Itselle niitä on myös ehdotettu, mutta en ottanut, musta oli liikaa aikoinaan kolmen mielialalääkkeen lisäksi syödä niitä. Oli kyllä jotenkin järkkyä tajuta kuinka monta vuotta popsin niitä pillereitä turhaan, kun ei se olo lopetuksesta kummemmaksi muuttunut. Monelle varmasti lääkehoito terapian kanssa on se juttu. Onneksi se aika on nyt ollut jo melko pitkään takanapäin ja olen saanut solmujani ratkottua muuten. <br /><br />Itse en tuohon uuteen diagnoosiinkaan ihan usko, aika moni asia sotii sitä vastaan, mutta onpahan nyt uutta näkökulmaa. Olen kuitenkin vuosien saatossa itseni diagnosoinut, mutta ei mua kamalasti kukaan halua sen suhteen kuunnella, kun ei se mun tehtävä ole. ;) <br />JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-40399591947668008942015-11-16T21:50:44.564+02:002015-11-16T21:50:44.564+02:00Näitä tarinoita kuulee aivan liikaa, tämä on tänää...Näitä tarinoita kuulee aivan liikaa, tämä on tänään jo toinen vastaavanlainen setti, mikä tulee eteen. Toinen on hyvä ystäväni, joka on aika vakavastikin masentunut, odottanut viikkotolkulla mielenterveyshoitajaa joka loppujanlopuksi kyseli vain taloustilanteesta ja josko se vähän stressaisi. Antoi lääkäriajan kahden viikon päähän. Pistää vihaksi.<br /><br />Itselläni oli nuorisopsykiatrian polilla pelkästään hyviä kokemuksia, kun sinne sitten loppujanlopuksi pääsin. Kun ongelmat 13-vuotiaana alkoivat, äiti raahasi terveyskeskukseen bustattuaan minut viiltelystä. Äiti pyysi lääkäriltä lähetettä osastolle, koska koulupsykologi ei missään kohtaa auttanut. Lääkärin reaktio? Haavat ei tarpeeksi syviä, ota tuosta Opamoxeja. 13-vuotiaalle! Nyt, melkein kymmenen vuotta tuon jälkeen kyllä jaksaa mietityttää että minkälainen ihminen reagoi lapseen tuossa tilanteessa noin. <br /><br />Voimia sinulle. Toivottavasti nyt on löytynyt oikea diagnoosi ja oikeat hoitotavatkin löytyisivät.Ellahttp://edgybeauty.weebly.com/noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-43715523479531943482015-11-16T13:37:35.656+02:002015-11-16T13:37:35.656+02:00Kiitos A! <3
Työterveyshuollon kautta saa usei...Kiitos A! <3<br /><br />Työterveyshuollon kautta saa usein hyvää palvelua tai no parempaa kuin tuolta julkiselta. Mä muistaakseni kävin työterveyslääkärillä tämän asian vuoksi kerran kun sairastuin, sen enempää ei asia heitä tai työnantajaani kiinnostanut (työnantajaa ainoastaan siten, että sairaslomalla soitteli koko ajan työnumerooni ja kyseli milloin palaan töihin...), siihen aikaan kymmenen vuotta sitten ei todellakaan tehty työnantajan kanssa mitään hienoja suunnitelmia, että jospa kokeiltaisi vaikka lyhennettyä työpäivää ja katsotaan miten lähtee sujumaan, se oli joko-tai-meininkiä... Nythän näissä on ihan eri juttu, toki riippuu varmaan paljon työnantajastakin. :) Sinänsä tuo oma sairastuminenkin on osunut huonoon kohtaan ja varmasti osa syy, miksi tämä tilanne on vain pitkittynyt ja pitkittynyt. Tosin nyt on käynyt aika selväksi, että olin lisäksi itselleni aivan väärällä alallakin, joten se ei varmaan tilannetta helpottanut. <br /><br />Tosi kiva kuulla sun kokemukset, sillä tuollaisesta pehmeästä laskusta on takuulla apua, kun työkyky ei ole vielä 100%. :)JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-76431149424950813032015-11-16T13:04:14.248+02:002015-11-16T13:04:14.248+02:00Voi herranen aika, millaista touhua! Onneksi, vaik...Voi herranen aika, millaista touhua! Onneksi, vaikka myöhäänkin, joku edes alkaa selvittämään sinun asiaasi juurta jaksain :(<br /><br />Itselläni on pelkästään hyviä kokemuksia mielenterveyspalveluista, tosin työterveyshuollon kautta. Sairastuin pikkuhiljaa masennukseen ja koin totaalisen burnoutin tyyliin keskellä päivää päivystykseen itkemään kun en muuta voi... Lääkäri antoi kyllä masennuslääkereseptin, mutta uuden ajan jo alle viikon päähän ja laittoi samoin tein lähetteen psykiatrille. No, ekoista lääkkeistä menin vielä enemmän tokkuraan kuin jo olin ja seuraavalla lääkärikäynnillä ne vaihdettiin. Ne lääkkeet olikin sitten ihan hyvät, eli auttoivat toipumisen alkuun (ei siis mitään "ilopillereitä", joiden voimilla olisin jaksanut lähteä töihin). Psykiatrin diagnoosin jälkeen pääsin terapiaan, jota sitten kestikin n. puolitoista vuotta. Samalla rinnalla kulki työterveyslääkärin ja -psykiatrin käynnit. Olin sairaslomalla vajaan vuoden ja aloitin uudelleen työt tekemällä 3 kk puolta viikkoa. <br /><br />Koin olevani hyvässä hoidossa, minun itseni ei tarvinnut varailla aikoja tms. (en olisi siihen kyennytkään) ja joka välissä koin että minua kuunneltiin. Olin siis tosi onnekas, kun vertaa sinun ja monen muun tarinaan.<br /><br />Paljon voimia tulevaan, Jonna! Jospa nyt vihdoin saisit äänesi kuuluviin ja parasta mahdollista hoitoa :)Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-15274996315104859192015-11-15T11:29:45.243+02:002015-11-15T11:29:45.243+02:00Mielenteveyspotilaana on kyllä erittäin helppo saa...Mielenteveyspotilaana on kyllä erittäin helppo saada vaikka minkälaista pilleriä tahtoessaan, kunpa ihmiset tietäisi. Minkään muun sairauden takia ei varmaan lyödä sellaista määrää lääkkeitä kouraan, ilman, että välttämättä ollaan edes perillä, onko syy edes mielessä. Mä luulen, että masennuslääkemarkkinat on erittäin tuottoisa bisnes, ainakin niiden hinnat on kivasti vuosien mittaa noussut. Ennen lääke maksoi 5€/paketti, niin nyt samasta saa pulittaa melkein 20€. Ei mikään köyhän harrastus tää sairastaminen... :/ <br /><br />JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-70601519004375842272015-11-15T11:25:34.458+02:002015-11-15T11:25:34.458+02:00Huhu, ei tähän voi oikein muuta sanoa. Allekirjoit...Huhu, ei tähän voi oikein muuta sanoa. Allekirjoitan aivan täysin tuon mistä puhut. Menin itse lääkärille tuossa muutamia vuosia sitten sydämenrytmihäiriöiden vuoksi ja tämä lääkäri kirjoitti mulle lähetteen psykiatriselle, koska hänen mielestään se johtui paniikista ( ilman minkäänlaista selvyyttä ) se vaan oli helppo vedota siihen, kun olihan paperihin ilmestynyt silloin paniikkihäiriö diagnoosi ja perässä kyllä luki isolla "Torikammo, ihmiset". No olin niin vihainen, että kävin varaamassa ajan yksityiselle jossa luojan kiitos mua kuunneltiin ja selvisi että paniikilla ei ole mitään tekoa koko asian kanssa, vaan mun rytmi on epätasainen ja syke korkea. Kävin kumminkin siellä psykiatrisella ja ne määräsivät mulle heti lääkkeitä paniikkihäiriöön ja lisää lääkkeitä ja lisää lääkkeitä. Eniten ihmettelen edelleenkin sitä, että miksi mulle joskus ollaan määrätty unilääkkeitä vaikka olen AINA korostanut että mä kun pystyn nukkumaan ihan milloin vain ilman minkäänlaista ongelmaa. ( en ikinä suostunut syömään niitä lääkkeitä ). :DFanihttps://www.blogger.com/profile/09653087657264103599noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-54293040368836365212015-11-14T21:31:37.035+02:002015-11-14T21:31:37.035+02:00Niin käyn, toukokuun lopussa tulee kolme vuotta tä...Niin käyn, toukokuun lopussa tulee kolme vuotta täyteen, siihen loppui sitten tuettu terapia. Koska olen käynyt vain kerta/vko tahtia, edistyminen on ollut aika hidasta, mutta ei suoraan sanottuna olisi ollut voimia käydä kahdesti viikossa, se on niin raskas prosessi, vaikka samalla antoisa. Mulla menee useita päiviä, kun käsittelen itseni kanssa sen istunnon. Olisin kyllä itse mahdollisuuksien (rahatilanteen) mukaan valmis jatkamaan, ongelma on se, että saman terapeutin kanssa en enää voi jatkaa, koska hän lopettaa tällä paikkakunnalla vastaanoton keväällä. Vähän on sellainen tyhjän päälle -olo edessä. Se on kuitenkin selvä, että tuo terapia jää ihan kesken ja tuntuu lopettaminen pahalta, kun olen siitä hyötynyt. Ei tosiaan oo maksaa tollasia rahoja kovinkaan monella. <br /><br />Mulla on onneksi tällä hetkellä aika hyvä toimintaterapeutti, jolta saan tosi hyvin tietoa asioistani kysymällä ja olen melko vakuuttunut, että se yrittää järkätä mulle tulevaisuudessakin sopivaa kuntoutusta, jos sellaista on mahdollista saada. Nyt ei vaan voi suunnitella mitään, kun pitää tutkia, onko uusi diagnoosi oikea. Itse en tuohon uuteenkaan täysin usko, jotkin kriteerit toteutuu, toiset eivät, vähän kuin entisessäkin diagnoosissa. (kyllä oon yrittänyt tässä vuosien saatossa keksiä, mikä mulla on ;) ) Vähän luulen, että tää oma tilanteeni on monien asioiden summa ja mietin, että onko tähän edes sitä yhtä oikeaa diagnoosia... Mulla esim. kaikki ryhmäterapiat on ihan poissuljettuja, ne on niin kiusallisia itselle, että niistä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Joten pitää löytää se oikea terapiamuoto mikä sopii itselle, vasta sitten siitä voi jotenkin hyötyä. <br /><br />Ai suunnitteleeko ne noiden terapioidenkin tukemisen lopettamista? Huh, huh. JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-69031854426880477932015-11-14T21:21:25.071+02:002015-11-14T21:21:25.071+02:00Kiitos A kommentistasi!
Mulla on myös ollut muuta...Kiitos A kommentistasi!<br /><br />Mulla on myös ollut muutamia hyviäkin tyyppejä julkisella (ei yhtään psykiatria), mutta hoitajia yms. Valitettavasti niillä tyypeillä ei ole oikeastaan paljonkaan valtaa, vaan psykiatri on se tyyppi joka sanelee kaiken ja jonka mukaan mennään. :( Hoitoneuvotteluissa esim. ihan tunnen, että ne mukavat muut hoitavatkin tahot jännittävät sitä tilannetta, kun se psykiatri on sellainen "herra" ja hidalgo, se on jotenkin jännää. <br /><br />Toi on niin ymmärrettävää, että jos on kauan ollut hiljaa niin kyllä sitä sitten jossain vaiheessa tarve tulee puhua. Oikeastaan heti kun itse hakeuduin hoitoon olen puhunut tosi avoimesti itsestäni ja menneisyydestäni, ehkä siksi, että en koe että niissä on jotain piiloteltavaa ja ehkä se vuosien hiljaisuuden täytyi munkin tapauksessa purkautua. Julkisella on se vika, että niiden on jostain syystä hirveän vaikea nähdä ihmisiä yksilöinä vaan ne yrittää muotittaa kaikki samaan, jos ei sitten käyttäydykään "oppikirjan" mukaan, niin olet outo, eikä sulla voi sitä tai sitä sairautta olla.JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-72096347929548308072015-11-14T20:51:00.941+02:002015-11-14T20:51:00.941+02:00Voi Jonna voimia.. <3
Muistelin että käyt yksit...Voi Jonna voimia.. <3<br />Muistelin että käyt yksityisellä psykoterapiassa. Ite kanssa silloin aloitin mies psykologilla käynnit 2 vuotta sitten, kun kommentoin silloin sulle jännityksissäni ennen sinne menoa jos muistat, olen siis se sama henkilö. Hyvin on mennyt ja paljo apua saanut perehdytty juurikin niihin ongelmiin, asioihin ja saanut ohjeita. :) Vaikka onha se vähä rankkaa välillä mut ite kun en hyötyny sellaisesta et mä puhun ja terapeutti hiljaa ja hiljaset hetket ahisti aiemmissa terapioissa ( ratkaisukeskeinen psykoterapia ja psyk. sairaanhoitaja) ja mietin nyt kanssa mitä sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja Kela ei enään vissiin ehkä saata korvata neuropsykologista kuntoutusta sama taitaa koskee psykoterapiaakin. :/ Mitähä sitten!? On tää tehty sairaalle ja vieläpä kun opiskelen ni vaikeeks ku ei sitä taia olla rahaa maksaa 90e kerta ite viikossa... jossei sit käy harvemmin..<br />Mut pakko sanoa et yksityiset psykiatrit ja muut terapeutit on kyl parhaita.. Iteki sain tietoa ja apua diagnoosisgani vasta yksityiseltä puolelle psykiatrille mentyäni ja hän suositteli oikeaa kuntoutusta. Julkisella tahtoo olla niin et diagnoosi käteen ilman että kerrotaan tietoa sairaudesta ja ei edes sitä oikeeta terapiaa siihe tahdo saada. Kaikki ei vaan hyödy samanlaisesta terapiasta.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-66453163212393165622015-11-14T16:32:26.360+02:002015-11-14T16:32:26.360+02:00Tuli mieleen oma kokemukseni julkisen puolen hoido...Tuli mieleen oma kokemukseni julkisen puolen hoidosta, jossa kyllä oli paljon hyvääkin. Sairastin syömishäiriön 3-5 vuotta sitten, ja tilannettani hoidettiin pitkään masennuksena vaikka myöhemmin olen tajunnut että oirehan se masennuskin vain oli siitä, mikä todellinen ongelma oli. Puhuin jo ekoilla hoitokerroilla ongelmistani syömisen kanssa, ja pudotettu painokin kieli aliravitsemuksesta, joten luulisi ettei todellinen ongelma olisi ollut mitenkään piilossa huomata. <br />Mutta koska en ollut alipainoinen ei tilaa ilmeisesti katsottu syömishäiröiseksi: sain ensimmäisen lähetteen sh-puolen hoitoihin vasta paljon myöhemmin, liiankin myöhään, kun olin jo nälkiintynyt. Pitkään minua hoidettiin masennus/unettomuuspotilaana ja sillä lääkityksellä. Kas kummaa, mieliala ja unensaanti normalisoituivat heti kun ravitsemustilani korjaantui. Eihän kukaan nuku jos ei syö. Mieleen on jäänyt myös yksi ammattilainen joka kommentoi että voiko sinulla olla syömishäiriö kun kerrot siitä noin avoimesti? No haloo, ihmiset ja tilanteet on erilaisia ja jos on 10 v kärsinyt salaa niin voi se jossain vaiheessa purkautua aika avoimestikin. <br /><br />Anteeksi vuodatukseni. Tällä tahdoin vain kommentoida sitä, että todellakin se oikea ongelma sivuutetaan helposti, en tiedä miksi? Eikö olisi helpompaa hoitaa ongelmia sellaisina kuin ne ovat? Mutta oli julkisella puolella hyvääkin tarjota, vaikka diagnoosi olisikin ollut väärä niin muutamat kohtaamani ammattilaiset todella osasivat kuunnella, ymmärtää ja auttaa. Hyvä ammattilainenhan ei liikaa diagnooseja tuijotakaan, paitsi tietysti joiltain osin se diagnoosi olisi ihan oleellista määrittää oikein...<br /><br />Kiitos hyvästä blogistasi ja kun puhut tärkeistä asioista.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2393706143606028733.post-3285838341160075122015-11-14T09:06:47.172+02:002015-11-14T09:06:47.172+02:00No niinhän sitä luulis, mutta ei. On aika paljon v...No niinhän sitä luulis, mutta ei. On aika paljon vaan ajateltu, että se mun työuupumus ja avioero olivat ne masennuksen syyt aluksi, mutta olisi pitänyt ajatella miksi uuvuin, miksi tuli ero ja sitä kautta oltaisiin pikkuhiljaa päästy lapsuuteen. On aivan uskomatonta, miten monia käyttäytymismallejani voin johdattaa suoraan lapsuuteeni tiettyihin tapahtumiin, jotka heti selkiyttävät asiaa, miksi toimin niin kuin toimin.<br /><br />Vaikka näitä lääkkeitä on vuosien saatossa tungettu itselle paljon, niin vaikka olen nyt neljä vuotta kärsinyt uniongelmista vaihtelevasti, niin unilääkkeitä ei ole annettu. Nukahtamislääkkeitä kylläkin. En tiedä, mitä lääkärit ovat sitten ajatelleet mun tekevän niillä itselleni, kun ovat olleet tosi kielteisiä, kun pahimpina aikoina olen niitä pyytänyt, luulis, että mun tilanteessa olevalle ihmiselle nukkumattomat yöt on niitä pahimpia mielen epävakauttajia. <br /><br />Katsotaan mitä tästä tulee. :)JonnaH.https://www.blogger.com/profile/01406285713143834246noreply@blogger.com