Usein meihin suomalaisiin iskostetaan jo lapsuudesta asti korkea työmoraali. Kärjistetysti voisi sanoa, ilman työtä olet Suomessa toisen luokan kansalainen. Hallituksenkin mielestä työ on tärkeää, töitä pitää tehdä, vaikka ilmaiseksi, kunhan teet töitä. Työ on ratkaisu kaikkeen, jopa siihen paljon puhuttuun syrjäytymiseen.
Itsekin hankkiuduin välittömästi kesätöihin, kun se oli mahdollista. En muista koskaan nuorena varsinaisesti pitäneeni työnteosta, saatika sitten nauttineeni siitä. Kävin töissä, koska siitä sai rahaa. Perfektionistisen luonteen omaavana tein kaiken sata lasissa. Sata prosenttinen työsuoritus ei itselleni riittänyt, kaikki piti tehdä vielä paremmin ja jos mahdollista niin tehokkaammin. En tiedä mistä tämä perfektionistisuus siirtyi työelämään, koska koulussa en moiseen pyrkinyt. Kuuntelin tunneilla, (jos en sitten miettinyt jotain ihan omiani) tein aina läksyni, mutta kokeisiin en lukenut koskaan. Niinpä kitkuttelin peruskoulun läpi keskiverto oppilaana.
Ennen tähän nykyiseen tilanteeseeni joutumista tein työuraani samassa firmassa melkein 10 vuotta. Työhön liittyi keppiä ja porkkanaa. Etenin urallani tasaisen varmasti. Oliko minulla mukavaa työssäni? Kyllä, aina välillä. Viimeisen vuoden aikana firmaan alkoi kuitenkin tulla muutoksia ja ensimmäiset merkit työstressistä ilmaantuivat. Stressi muuttui hyvinkin pian uupumukseksi. Perfektionistin oli vaikea ymmärtää, että vaikka teit kaikkesi, se ei riittänyt. Työyhteisöllä ei ollut riittäviä keinoja toteuttamaan asettamiaan tavoitteita. Suuri työmäärä, vähäiset vaikuttamismahdollisuudet ja kokemani epäoikeudenmukaisuus pahensivat tilannetta. Voimakkaan velvollisuudentunnon omaavana olin aina tavoitettavissa. Usein raahauduin puolikuntoisena kuumeessa töihin. Kesälomista ensimmäiset kaksi viikkoa menivät sairastaessa. Tämän päälle yksityiselämän kiemurat ja työuupumus muuttui masennukseksi.
Mitäs luulette, mikä oli lääkärien parannusehdotus tähän? Tietenkin työ. Sama asia kuin määräisi anorektikolle laihdutuskuurin. Kolme päivää sairaslomaa siinä vaiheessa, kun ihminen makaa työpaikan hyllyjen välissä lattialla haukkoen henkeään ja itkien, kykenemättä tekemään mitään muuta. Tällä välin asiakas odottaa kärsivällisesti tiskillä. Menet mahdollisimman pian takaisin töihin, kyllä se siitä, tokaisi ensimmäinen lääkäri. Toinen jatkoi samoilla linjoilla kirjoittaessaan kolme päivää sairaslomaa. Ensimmäisen masennus vuoteni aikana myös psykiatrini jatkoi samaa linjaa: äkkiä takaisin töihin. Niin minä sitten menin, vaikka koinkin, että en ollut siihen valmis. Siitä ei tietenkään seurannut mitään hyvää. Jaksoin vaivoin kuukauden, jonka jälkeen elämässäni alkoi vuosi, josta en oikeasti muista paljon mitään. Vihdoin mieheni sai minut pysähtymään. "Kumpi sinulle on tärkeämpää työsi & raha vai terveytesi?", hän kysyi. Valitsin terveyden, enkä tuota päätöstä ole tähän päivään mennessä katunut.
Viime kerralla terapiassa tajusin, miten minua hoitaneet lääkärit saivat käytöksellään kasvatettua minun elämääni isön mörön nimeltä työ. Pahimmallaan tilanne meni siihen, että työn mainitseminen aiheutti välittömän paniikkikohtauksen ja ahdistuksen. Tuo mörkö on kummitellut selkäni takana viimeiset reilut kuusi vuotta. Nyt vähitellen mörkö on alkanut katoamaan. Se ei ole tehnyt sitä muiden käskystä vaan omasta tahdostani.
Kiitos kuuluu blogilleni. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on jotain, mitä teen säännöllisesti. Minulla on itse asettamiani deadlineja, joista pidän kiinni. Testituotteille olen suunnitellut aikataulut, joita pyrin noudattamaan. Koska minulla on yhteistyökumppaneita suhtaudun tekemääni ammattimaisesti. Hyppäämpä minä jopa pari kertaa kuukaudessa paljon kammoksumaani junaan, että saan blogiini liittyviä asioita hoidetuksi. Saatte nauraa ihan rauhassa, mutta ihmiselle, joka vielä pari vuotta sitten liikkui julkisilla mieluiten vain toisen ihmisen seurassa ja silloinkin maksimissaan pari kertaa vuodessa, tämä on melkoinen saavutus. Kolme vuotta takaperin oli päiviä etten pystynyt käymään edes ruokakaupassa yksin. Sokerina pohjalla: minä nautin tästä.
Pidän kuitenkin tiukan linjan siinä, että kaikkea minun ei edelleenkään tarvitse jaksaa. Oma terveys tulee ensin. Hyvän opetuksen sain, kun olin lupautunut terapiatapaamisen kanssa samana päivänä erääseen tilaisuuteen. Kotiin tullessani olin aivan puhki. Sanoin miehelleni, että en muista terapiakäynnistä mitään. Voimavarani ovat edelleen selkeästi rajoitetut. Tästä lähtien tiedän, että en varaa muuta ohjelmaa terapiapäiväksi. Käynnin jälkeen tarvitsen omaa aikaa läpi käydäkseni terapiassa puhuttuja juttuja.
Onko työ teille ihmisarvon mitta?
Osa kuvista: www.someecards.com
Olin työttömänä pari vuotta sen vuoksi, että määräiaikaista työsuhdettani ei jatkettu. Muutin silloin työn vuoksi uudelle paikkakunnalle ja aloittaessani sitä, väläyteltiin vakituisesta työpaikasta kunhan teen ensin vuoden määräaikaisuuden ja osoittaudun päteväksi työssäni. Jatkopestikin löytyi, siinä vaiheessa kun työni olisi sitten pitänyt vakiinnuttaa oli tilanne muuttunut niin, ettei määräaikaisuuttani jatkettu. En lähtenyt paikasta ovet paukkuen, sillä oli nähnyt muutoksen, mutta turhauduin valtavasti. Olin osoittaunut olevani hyvä ja pystyvä työntekijä, mutta siltikään sitä paikkaa ei löytynyt. Tykkäsin myös alueesta ja haaveilin omasta asunnosta.
VastaaPoistaTämän jälkeen olin kaksi vuotta työttömänä, sillä alaltani ei löytynyt edes työpaikkoja, joita olisin voinut hakea. Mietin alanvaihtoa vakavissani ja hakeuduin ammatinvalintapsykologille jutellakseni vaihtoehdoista. Päädyin harjoittelijaksi omalle alalle, mutta erilaiseen työtehtävään. Harjoittelun kautta sain sitten haastattelukutsun ja pääsin takaisin työelämään. Kunhan muutin samalla 400 km.
Määrittelen itseäni jossain määrin työn kautta, sillä tuntui pidemmän päälle raskaalta, ettei viikonpäivillä ollut mitään eroa. Nykyään kaipaan jo kiihkeästi perjantai iltapäiviä ja nautin viikonlopuista. Työ ei ole koko elämäni, mutta viihdyn kuitenkin ammatissani ja hakuprosessi vakituiseen (taas uuteen) työpaikkaankin on kesken.
Ma-pe työ on varmasti kivan rutinoivaa (minähän rakastan rutiineja) ja turvallista. :) Itse en ole koskaan päässyt työskentelemään sellaisessa työpaikassa. Töitä on tehty viikonloppuisin ja iltamyöhään, joten en edes töissä ollessani odottanut viikonloppuja, koska olin silloin usein töissä. Viikonpäivillä ei ollut merkitystä.
PoistaItse olen myös käynyt ammatinvalintatesteissä. Niiden mukaan mahdollisimman itsenäiset työt, joiden aikatauluun voi itse vaikuttaa, sopivat persoonalleni parhaiten. Jotenkin huvittavaa, että esim. psykologin ammatti kärkkyi testin kärkipäässä. :D Olen "hieman" jakautunut persoona, sillä minulla on vahvan taiteellisen puolen lisäksi voimakas systemaattisuuden tarve. Taiteilijaa ja järjestystä ei kovin helposti liitetä yhteen. :D
Hyvä postaus! Mulle työ on tärkeää, ja onneksi saan tehdä sitä, mistä pidän. Vasta viime vuosina olen tosin oppinut hyvän tasapainon tärkeyden merkityksen, aina ei tosiaankaan tarvitse olla tavoitettavissa. En ole aivokirurgi, joten kukaan ei tosiaankaan kuole, vaikken vastaakaan samantien sähköpostiin.
VastaaPoistaIhana kuulla, että toipumisesti on hyvällä mallilla. :-)
Itseni olisi pitänyt tajuta töissäollessani loistava lauseesi: En ole aivokirurgi, joten kukaan ei kuole, vaikken heti vastaa. Onneksi olen vuosien saatossa oppinut olemaan armollisempi. Huippu esimerkki tästä vastuuntunnostani oli se, että vastasin lomallani ulkomailla aurinkotuolista kännykkään ja aloin ratkomaan liikkeen tietokoneongelmaa... Se siitä lomapäivästä.
PoistaHyvä postaus ja antoi paljon ajateltavaa! Työ on meidänkin perheessä paljon ollut esillä, kun itse tein juuri töitä kokopäiväisesti melkein vuoden verran, saadessani palkkaa vain 500e/kk (kyllä, ihmistä saa polkea). Koska työ oli määräaikainen, olen nyt ollut kaksi viikkoa työttömänä ja koska alani työtilanne on huono isolla hoolla (tai no minkä alan nyt ei olisi), niin veikkaan että kohta olen uudelleen samantyyppisessä riistotyössä.
VastaaPoistaAsia koskee taas myös miestäni, joka on samoin korkeasti koulutettu kuin itsekin olen: hän ei ole kaksi vuotta valmistumisen jälkeenkään saanut vakituista paikkaa. Hän on ollut yhden kerran töissä muutaman kuukauden ja nyt jo toista kertaa työkkärin tarjoamassa "harjoittelussa", missä hommia joutuu tietty tekemään ilmaiseksi. Aina noistakin paikoista luvataan, että vakinaistetaan harjoittelu jälkeen, mutta mitään ei koskaan tapahdu. Toimimaton systeemi.
Itsellä on mennyt aikalailla usko. En usko, että kumpikaan meistä tuleekaan saamaan töitä, vaikka meistä molemmatkin on valmiita ihan millaiseen hommaan tahansa. Sori tää negatiivisuus :D Mutta vähän syö miestä, kun sanotaan että nyt korkeakoulututkinnon jälkeen ei ole kelpo enää edes osa-aikaisesti siivoamaan. Ihan oikeasti.
Pelkään, että nämä valtion uudet valmistelut työttymyyden vähentämiseksi tulevat lisäämään paljon tuota, että korkeasti koulutetut ihmiset tekevät työtä puoli ilmaiseksi. Miksi työhönantaja palkkaisi täysipalkkaista ammattilaista, kun voi pitää samassa paikassa "harjoittelijaa" (saman koulutuksen saanutta ihmistä) nälkäpalkalla? Kun harjoittelujakso päättyy vanha harjoittelija pihalle ja uusi tilalle. Näin ei muodostu ollenkaan niitä varsinaisia oikeita työpaikkoja. Nämä harjoittelijat ovat hyvä sauma yrityksille olla palkkaamatta pysyvää täysipalkkaista työntekijää. Kierre on valmis. Jos ihminen on korkeasti koulutettu, niin kyllä siitä työnteosta pitäisi jäädä käteenkin jotain. Mun mielestä pitäisi olla laki, että se harjoittelupaikka muuttuisi harjoitteluajan jälkeen suoraan vakituiseksi työpaikaksi. Näin tulisi oikeasti niitä työpaikkoja.
PoistaSamaa mieltä sun kanssa! On tosi turhauttavaa, kun tekee hommansa hyvin ja enemmänkin siinä toivossa, että hyvä työntekijä kannattaa palkata myös harjoittelun jälkeen. Niinhän ei yleensä kyllä käy. Mieskin paiskii nyt hommia minimityöttömyyskorvauksella työpäivät, illat ja myös usein viikonloput. Jotenkin musta jo tuntuu, että ei sitä silti sinne palkata tuon harjoittelun jälkeen :/ Nyt kun toi firma pääsi tuollaisten harjoittelijoiden makuun, niin miksikäs ei ottaisi uutta.
PoistaMun mielestä lakiin pitäisi kirjata joku pykälä noihin harjotteluihin liittyen, ihan juurikin sen takia, ettei yritys voisi kierrättää harjoittelijoita! Tosin typeräähän se on jo noin muutenkin, kun harjoittelija on opetettu/perehdytetty työhön ja talon tapoihin, niin hänhän on silloin valmis työntekijä! Täytyy myös muistaa, että perehdytykset jne. vievät aina resursseja, samoin rekrytoinnit. Ja oikeita työpaikkoja luomalla saadaan enemmän ostovoimaa.
PoistaHienoa lukea, että sinulla on kuntoutuminen edistynyt :) Itsellä on kiva työpaikka ja mukava työnkuva, vaikka välillä työmäärä onkin aikamoinen-onneksi se kulkee vähän sykleittäin. Ja näitä harjoittelukauhukertomuksia lukiessa huomaa olevansa aika onnekas, kun on kiva, omaa osaamista vastaava työpaikka. Ei se todellakaan ole itsestäänselvyys näinä päivinä :T
Ei todellakaan ole. Ihan mahtavaa, että olet löytänyt työn josta pidät ja jossa viihdyt. Sellaista työpaikkaa ei olekaan, missä ei töissä olisi vähän hektisempää.
PoistaNiinpä, sitä ihmettelen minäkin, miten jaksetaan tuhlata resursseja aina uuteen harjoittelijaan. Ilmeisesti se on kuitenkin niin paljon halvempaa kuin palkata paikkaan oikea työntekijä. Lakipykälä tosiaan tuohon porsaanreikään pitäisi säätää ja äkkiä, että tuo firmojen harrastama kierrätys loppuisi.
Erinomainen teksti, joka herätti paljon ajatuksia.. Työ ei missään nimessä ole ihmisarvon mitta, mutta kuitenkin omassakin elämässä arvotan itseäni sen mukaan. Jos en ole menestynyt työssäni, koen etten ole menestynyt ihmisenä. Kun en ole edennyt työpaikallani, koen etten olekaan ehkä niin hyvä ihminen kuin olin aiemmin luullut. Jossain määrin siis työ on alkanut syödä itsetuntoani, joka on tosi pelottavaa! Olen kuitenkin huomannut nämä piirteet itsessäni ja teen pääni sisällä jatkuvasti hommia tuon ajatusmallin muuttamiseksi. Rennomman ajattelutavan ja vähemmän itseltään vaatimisen oppiminen on vaan melkoisen hankalaa.
VastaaPoistaSe on! Itse opin sen vain kantapään ja pahimman kautta. Onneksi oli mies joka laittoi asiat tärkeysjärjestykseen. :)
Poistakotona olossa on parasta se kun kukaan ei arvostele "kustannusarvokkuutta". Itse kun jouduin traumaperäisen stressireaktion uhriksi jouduin rumppaamaan aluksi kolmenpäivän, sitten viiko välein työterveydessä pyytämässä sairaslomaa. Sitten lopulta ymmärsivät laittaa kolme kuukautta. Nyt ei ole mitään oireilua enää ja asiat sujuu. Mutta olen oppinut jo nuorena että elämä valuu hukkaan jos vaan painaa töitä ja elää pelkästään viikonloppuisin. Mitä ajan tuhlausta. Se on vapaa-aika mikä on ihmiselle rikkaus eikä sitä moni ymmärrä ku nvasta kuolin vuoteellaan katuessaan kuinka pitikin vaan tehdä töitä niin paljon eikä ollut rakkaiden kanssa.
VastaaPoistaItselläni meni noiden sairaslomien kanssa suurinpiirtein samalla tavalla. Nyt kuntoutustukea sentään myönnetään aina vuodeksi eteenpäin. Meni aikaa melkein seitsemän vuotta ennenkuin sain itseni siihen kuntoon, että Kela katsoi minun olevan edes soveltuva ja tarpeeksi hyvä kuntoinen terapiaan, vielä tänäkin päivänä mietin miten erilailla asiat olisivat voineet olla, jos käytäntö olisi toisenlainen.
PoistaTyö ei todellakaan saa olla se asia, minkä kautta määrittelet itsesi. Työ on tärkeä, mutta silti toissijainen asia elämässä. Ne tärkeät asiat löytyvät jostain ihan muualta. Tosin kovasti valtio yrittää meille muuta syöttää. Kaikki töihin, vaikka ilmaiseksi, jos ei muuten. Siihen vielä vaikka 1,5 h työmatkat suuntaansa, ettei vaan jää millekään muulle aikaa.
Työ vai terveys? Jos olisin tuon kysymyksen aikanaan ratkaissut päässäni ja todennut terveyden olevan tärkeämpi, en olisi tässä nyt, eikä elämäni olisi näin mukavaa ja uuden työn täyteistä, hyvällä tavalla. Olen aina ollut ihminen, jonka on opittava asiat kantapään kautta, se on ollut pirullinen tie, mutta ihan kannattava. Oli pakko menettää hetkeksi terveys, jotta tajusi pysähtyä ja arvottaa elämänsä uudelleen. Nyt olen onnellinen, itsetyöllistynyt ja perheellenikin paljon mukavampi! :)
VastaaPoistaKiva kuulla! :) Täältäkin noustaan vähitellen. Tuossa kertomassani tilanteessa elämäni oli niin huonosti, että jos itse olisin sen työni valinnut, en olisi tässä tätä enää kirjoittamassa. Onneksi on uusia töitä ja uusia asioita, kun olen niihin valmis. Vanhaan ei enää tarvitse palata.
PoistaPiti palata vielä tähän sun postaukseen, olet kyllä niin rohkea, kun nostat aiheen esille! Ihan hatunnoston ansaitset! Yhteiskunta tuomitsee niin helposti ihmisen, joka käy tällaista lävitse, että tällaista rohkeutta tarvitaan! Täytyy myöntää, että omassa tilanteessani möyrin vuoden, puolitoista, ennenkuin uskalsin puhua siitä avoimesti, nykyään enää häpeää tuntematta. Terapia kanssa on auttanut minua, oikeastaan arvottamalla uusiksi elämäni.
PoistaYhteiskunnassa yleisesti tuntuu vaan olevan vallalla ajatus, ettei kyseessä ole oikea ongelma, kun se on näkymätön, helposti sanotaan, että "kasaa itsesi ja mene töihin ja unohda turhat murheet, kyllä se siitä!".
Isosti voimaa sullekin toipumisen tiellä! :D
Olen ihan blogin alusta asti puhunut näistä ongelmistani, jo silloin 2011, kun aloitin blogin pitämisen. Välillä harmittaa, että poistin nuo Lilyssä olleet vanhan blogin tekstit. Niissä selvitettiin enemmän hieman erilaista lapsuuttani, mikä osaksi on varmasti vaikuttanut tähän koko "soppaan".
PoistaTuomitsemista tosiaan tapahtuu. Kyllä minullakin tässä vuosien saatossa on kelkasta tippunut läheisiäkin ihmisiä, jotka eivät vaan ymmärtäneet tilannetta. Itse olen vielä erittäin hyvä tarpeen tullen olemaan vahvempi, mitä oikeasti olen. Ne pahimmat aallonpohjat ei monille päällepäin näy. Onneksi ne oikeat ystävät ovat jääneet.
Mulle työ ja ammatti jossa olen, on niin suuri osa identiteettiä, etten tiedä mitä tekisin jos en enää voisi sitä tehdä. Töissä on omat ongelmansa, mutta se muodostaa suuren osan sosiaalisista suhteista ja ylipäänsäkin elämästä.
VastaaPoistaHoitovapailla ollessa lannisti ja tuntui pahalta se jatkuva kotiäitien syyllistäminen, 'siellä ne istuvat kotona ja käyttävät yhteiskunnan rahoja'. Ei se siti muuttanut sitä, että ne vuodet ovat tärkeimpiä koko elämän aikana, niin mulle kuin aivan taatusti lapsellekin. :)
Uupumuksen ja sairastamisen takia työelämästä pois oleminen on ok ja enemmänkin, vain hyvä. Uupuneen ihmisen 'työ' on yrittää selvitä ja vähitellen sitten saada itsensä kuntoon. Sen sijaan en ihan täysin varauksetta suhtaudu nykyiseen downshiftaukseen. Kiva niille joka voivat, mutta jos kaikki ajattelisivat samoin, meidän täytyisi luopua monista hyvinvointiyhteiskuntaan liittyvistä etuuksista, joita pidämme suorastaan itsestäänselvyyksinä. Omalla alalla ei oikeasti kukaan downshiftaa, ei ole 'muodissa' eikä edes mahdollista, vaan töitä on tehtävä aikalailla täysillä.
Eli sanoisin, että ei, työ ei ole ihmisarvon mitta. Sairastuneen kuuluukin hoitaa itsensä kuntoon, ja vaalia terveyttään. Mutta muille työteko kyllä kuuluu, siihen meidän yhteiskunta perustuu. Muuten ei olisi mahdollista esimerkiksi juurikin jäädä lasten kanssa kotiin tai jäädä edes suhteellisen ajoissa eläkkeelle, saati sairastua.
Tämän takia onkin tärkeää, että jokainen löytää sen oman työnsä ja juttunsa, johon soveltuu. Olet oikeassa, sairaan "työ" on parantua. :)
PoistaOnneksi olet lopulta päässyt terapiaan. Minulle sillä on ollut suuri merkitys uusien ajatusmallien oppimisessa. En esimerkiksi enää suhtaudu niin tunteella asioihin, vaan otan ne vastaan neutraalisti. Siinä välissä ehtii jo ajatella. Olen myös oppinut ajattelemaan itseäni ja muita lempeästi ja hyväksyvästi. Siis se ankaruus itseä kohtaan on vähentynyt, se vaatisuus, joka lopulta sairastutti.
VastaaPoistaMukava kuulla noista isoista edistysaskelista. Näin rakennat itsellesi uutta elämäniloa ja sisältöä!
Aluksi minulla oli omat epäilyni terapiaa kohtaan, mutta voin jo nyt sanoa, että siitä on ollut apua! Lisäksi kävi tuuri ja löysi oikeastaan ensi istumalta terpeutin kanssa kemiat kohtaa. Istuinhan minä vuosia kunnallisella psykologilla, mutta siitä ei pidemmän päälle ollut apua, koska en täysin siellä pystynyt avautumaan, juurikin ei kohtaavien kemioiden vuoksi.
PoistaKuulostaa niin tutulta... Muista jokunen vuosi sitten kun jäin kesälomalle. Pidin loman osissa ja eka osa oli viikon mittainen. Pääsin kotiin ja rupesin itkemään ja haukkomaan happea; viikon päästä täytyy jo mennä takaisin. Nyt on onneksi helpottanut vähän, mutta toivon että opintojen jälkeen ei tarvitse enää mennä sinne. Oon nyt opintovapaalla valmistumiseen asti. Tsemppiä! <3
VastaaPoistaTiedän tunteen... Alkusairaudesta reagoin aivan kaikkiin kodinulkopuolisiin asioihin noin. Sen takia jopa se ruokakaupassa käynti oli järkyttävää. Jos pääsin sinne kauppaan, iski ahdistus siellä ja ilman tavaroita äkkiä pois. Ihmisille joka on oppinut hallitsemaan omaa elämää, niin toi on järkyttävä paikka. Edelleen julkisilla paikoilla ja tilanteissa saattaa tulla noita fiiliksiä, mutta olen oppinut niitä jotenkin hallitsemaan. Mutta onhan se henkisesti syövä asia.
PoistaKiitos tästä kirjoituksesta. Tiedän kyllä kovinkin mistä puhut ja mikä merkitys blogilla voi olla. Terveisin kolmas vai neljäs, en pysy enää mukana, vuosi sairaslomalla.
VastaaPoistaOle hyvä, kiva jos kiinnosti. Kyllä, vuodet menee liiankin nopeasti, itse aina miettii, että mutta ja jos olisi tehty silloin ja silloin toisin, missä olisin nyt. Turhaan haikailla enää sen perään, täytyy elää tässä hetkessä päivä kerrallaan. :)
PoistaKyllähän sitä töissä käydessään tuntee itsensä jotenkin 'paremmaksi' vaikken nyt ihan huonona ihmisenä pidä itseäni silloinkaan kun oon työtön. Mutta eihän se mukavalta tunnu jos joku kysyy missä olen töissä ja täytyy vastata että työtön oon... =(
VastaaPoistaAivan kamalia lääkäreitä ollu sulla, miten ihmeessä ovat ajatelleetkin noin =/ Ehkä lääkäreillä on vaikea tietää missä tietty raja menee, silloin kun mulla oli paniikkihäiriö pahimmillaan ja kävin töissä, mä kuitenki jälkeenpäin tajusin että oli ihan hyväkin etten jäänyt koko ajan neljän seinän sisälle. Vaikeaa se töissä oleminen välillä oli ja tulipa sitä lähdettyä kesken työpäivän kotiinki. Mutta itsehän sitä parhaiten tietää mihin kykenee ja mitä tuossa kerroit, en kyllä itsekään olisi kyennyt mihinkään töihin sun tilassa. Sun lääkäreillä ei oo kyllä ollut tuntosarvet kunnolla viritettyinä.
Ja mä kyllä osaan samaistua tuohon junajuttuun, mulla kun oli pitkään se että autolla ajaminen oli älyttömän vaikeaa. Se oli todellakin mahtava tunne kun ensimmäistä kertaa kykeni siihen ilman paniikkia! =)
Itselleni nuo julkiset kulkuneuvot ja muutenkin paikat missä on paljon ihmisiä ovat vaikeita. Olen ihan tietoisesti alkanut mennä joskus junalla, että pääsisin hommasta yli ja hallitsemaan tilanteita.
PoistaOmalla kohdalla on selvää, että alkuvaiheessa mentiin omalla kohdalla pieleen ja lujaa, mutta ei sille mitään enää voi. Onneksi nyt on hoitosuhde kunnossa.
Ei tosiaan ole herkkua sanoa olevansa työtön, itselleni ainakin aikoinaan tuli sellainen vainoharhainen olo, että kysyjä pitää sua ihan luuserina ja laiskana. (Olin työttömänä reilun vuoden valmistumisen jälkeen.) Olihan se olo, että mä en ole mitään. Sen takia oli aikoinaan niin vaikea luovuttaa ja myöntää, että en voi jatkaa työtäni vaan on pakko alkaa hoitaa itseään kuntoon.
Mä luulen, että mä kertoilen sulle juttuja sopivammalla hetkellä ja sopivamman kanavan kautta. :) Nyt on hedaria ohimoilla. Mä voisin tähän kommenttiin kuitenkin lainailla hieman sun tekstistä otteita, kertomistasi jutuista, joista voin sanoa tietäväni jotain (ja kerron tarkemmin sitten joskus!). Mun tilanteeni räjähti käsiin syyskuussa 2009 ja sen jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen.
VastaaPoista"Kärjistetysti voisi sanoa, ilman työtä olet Suomessa toisen luokan kansalainen."
"En muista koskaan nuorena varsinaisesti pitäneeni työnteosta, saatika sitten nauttineeni siitä. Kävin töissä, koska siitä sai rahaa. Perfektionistisen luonteen omaavana tein kaiken sata lasissa. Sata prosenttinen työsuoritus ei itselleni riittänyt, kaikki piti tehdä vielä paremmin ja jos mahdollista niin tehokkaammin."
"Tämän päälle yksityiselämän kiemurat ja työuupumus muuttui masennukseksi."
""Kumpi sinulle on tärkeämpää työsi & raha vai terveytesi?", hän kysyi. Valitsin terveyden, enkä tuota päätöstä ole tähän päivään mennessä katunut." (tuon kysymysen kysyin jossain vaiheessa itse itseltäni)
"Pahimmallaan tilanne meni siihen, että työn mainitseminen aiheutti välittömän paniikkikohtauksen ja ahdistuksen. Tuo mörkö on kummitellut selkäni takana viimeiset reilut kuusi vuotta." (mulla puhutaan neljästä vuodesta, mutta tuo mörkö on niiiiiin tuttu käsite)
"Kiitos kuuluu blogilleni. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on jotain, mitä teen säännöllisesti. Minulla on itse asettamiani deadlineja, joista pidän kiinni. Testituotteille olen suunnitellut aikataulut, joita pyrin noudattamaan. Koska minulla on yhteistyökumppaneita suhtaudun tekemääni ammattimaisesti. Hyppäämpä minä jopa pari kertaa kuukaudessa paljon kammoksumaani junaan, että saan blogiini liittyviä asioita hoidetuksi. Saatte nauraa ihan rauhassa, mutta ihmiselle, joka vielä pari vuotta sitten liikkui julkisilla mieluiten vain toisen ihmisen seurassa ja silloinkin maksimissaan pari kertaa vuodessa, tämä on melkoinen saavutus. Kolme vuotta takaperin oli päiviä etten pystynyt käymään edes ruokakaupassa yksin. Sokerina pohjalla: minä nautin tästä." (Bingo!)
"Pidän kuitenkin tiukan linjan siinä, että kaikkea minun ei edelleenkään tarvitse jaksaa. Oma terveys tulee ensin."
Kuten huomaat näistä lainauksien määrästä, että tarinasi vaikuttaa siltä, että meillä on yhteistä enemmän kuin uskotaankaan. Melkein kuin suurimmalta osin olisin omaa tarinaani lukenut. Ihan kaikki mahdollinen tsemppi ja sympatia sulle. <3 <3
Suorastaan pelottavan paljon yhteistä! Luulen, että tämmöiset kokemukset tapahtuvat tietynlaisille ihmisille. Tämä vain vahvistaa sitä. Ollaan sisältä herkkiä ja pinnalta vahvoja.
PoistaJoo, ei musta ulospäin näe yhtään mitään. Siksi en saa hoitoakaan, kun olen "liian terve".
PoistaNoinhan mutkin aluksi tulkittiin ja kunnon hoito viivästyi. Siinä vaiheessa vasta, kun aloin saamaan lääkärissä paniikkikohtauksia ja jouduin ottamaan niihin tukihenkilön mukaan, joka takoi järkeä lääkäreiden päähän, mut otettiin tosissaan.
PoistaMun tilanne on liian monimutkainen selitettäväksi tosiaan tässä, mutta siis on mulla ollut hoitokontakteja, mutta ne on lopetettu, kun oon paremmassa kunnossa (vaikka en kunnossa kuitenkaan). :)
Poista