Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Outoja hetkiä
16.4.2024
15.59
Sanotaan, että kuolema, avioero ja muutto ovat suurimpia stressitekijöitä elämässä. Huomenna tulee kuluneeksi tasan kuukausi siitä, kun painoimme 15 vuotta kotina toimineen asuntomme oven lopullisesti kiinni. Se oli puolisoni ja minun ensimmäinen yhteinen koti, sitä ennen emme olleet virallisesti asuneet saman katon alla.
Jotenkin odotin, että olisin ollut tunteikkaampi tuona hetkenä, mutta olo oli vain vapaa ja helpottunut. Toista oli pakkaamisen aikoihin, silloin tunsin jatkuvaa liikutusta vanhan jättämisestä, mutta samaan aikaan innostusta uudesta. Tuota hetkeä kuukausi takaperin oli kuitenkin valmisteltu viitisen vuotta, sillä silloin meille alkoi valkenemaan, että taloyhtiössä asunnon omistaminen ei ole meidän juttu. Sitä tavallaan omistaa seinät, mutta muuten olet muiden armoilla.
Olimme alunperin ajatelleet, että muuttaisimme samalla toiseen kaupunkiin. Myynti ja muutto tulivat kuitenkin niin nopeasti, että stressiä vähentääksemme päätimme jäädä toistaiseksi samaan kaupunkiin, mutta paremmalle sijainnille molempien työmatkojen kannalta. Päätöstä siivitti se, että löysimme erittäin mieleisen vuokra-asunnon täältä, eikä siellä kaupungissa, johon olimme ajatelleet muuttaa, ollut mitään kivaa tuolla hetkellä tarjolla. Olimme molemmat tosi tarkkoja siitä, millainen asunnon pitää olla, joten valinnanvaraa ei pahemmin ollut.
Meillä kävi tuuri, sillä nykyinen kotimme on todellinen helmi. Taloyhtiökin tuntuu olevan puolentoista kuukauden asumisen jälkeen paljon rauhallisemmalta kuin edellinen. Lisäksi on mukava huomata, että kaikissa taloissa ei ole yhtä huono äänieristys kuin entisessä kodissamme. Ainahan kerrostalossa vähän ääniä kuuluu ja se kuuluu asiaan. Nykyään kotona olo tuntuu paljon yksityisemmältä, sillä puhuessa, ei tarvitse miettiä sitä tosiasiaa mitä entisessä, että naapuri tulisi kuulemaan kaiken puhutun lähes sanasta sanaan.
Tähän reiluun kuukauteen mahtuu silti paljon outoja hetkiä. Asuimme entisessä asunnossamme 15 vuotta, joka on kuitenkin lähes kolmasosa minun tähän asti eletystä elämästä. Eikä sitä tietenkään noin vain aivojen muistista pyyhitä pois. Monesti aamulla herätessä menee hetki, että sisäistän olevani uudessa kodissa. Tuntuu oudolta, ettei katso sitä samaa seinää ja järjestystä mihin 15 vuoden ajan tottui.
Kävelemme puolisoni kanssa paljon. Se on meidän yhteinen juttu, kun sattuu yhteinen vapaapäivä. Viime viikolla taisi tulla taivalta reilut 70 kilometriä. Näillä parin-kolmen tunnin kävelyillä sitten pienessä kaupungissa vääjäämättä välillä tulee käveltyä vanhojen kotikulmien ohi. Silloin mielen valtaa hetkellisesti outo tyhjähkö olo. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun aivot ovat halunneet kääntyä kävelyltä kotiin eri suuntaan kuin missä nykyinen kotimme sijaitsee.
Outo on ollut tämä talvikin. Tuntuuko sinustakin, että tämä talvi on kestänyt ikuisuuden? Minusta tuntuu. Ollaan huhtikuun loppupuolella ja tuntuu, että tämä talvi vaan jatkuu ja jatkuu. Kevätfiilis loistaa poissaolollaan. Kevättä joutuu ainakin toistaiseksi sääennusteen mukaan odottamaan reilun viikon verran.
Mikä on ollut sinun vaikein muutto?
Päivät lipuvat nopeasti ohitse
16.1.2022
17.29
Onko teillä koskaan tunne, että päivät lipuvat nopeasti ohitse? Oma tammikuuni on alkanut noissa merkeissä. Mitään ihmeellistä ei ole oikeastaan tapahtunut, muuta kuin joka päivä tuntuu olevan jokin asia, joka tarvitsee huomioni. Kun saan asian tehtyä, huomaankin jo päivän olevan ohitse. Sama toistuu päivästä toiseen. Joulun ja uuden vuoden jälkeen ikäänkuin elää sellaisessa välitilassa, jolloin ei tapahdu mitään. Jos suoraan sanon, uuden vuoden jälkeen alkaa mielessäni joka vuosi vaihe, jolloin alan toivomaan, että olisi jo kevät. Tänä vuonna tämä tunne on entistäkin vahvempi.
Ehkä taustalla on tietynlainen totaalinen kyllästyminen tähän nykyiseen menoon. Kaksi vuotta on pitkä aika. Mietin, että jos se aika on keski-ikäisellekin pitkä, niin monella nuorella siinä on jo haukkaantunut iso pala nuoruutta. Aikaa, jota ei saa enää koskaan takaisin. Huomaan, etten osaa enää unelmoida asioista kuten ennen. Miksi unelmoida, koska itsestä riippumattomista syistä ne eivät välttämättä käykään toteen? Ennen niihin unelmiin saattoi vaikuttaa omilla tekemisillään, nyt ne saattavat torppaantua joka tapauksessa. Kivojen asioiden suunnittelu ei ole enää kivaa. Tilanteet vaihtelevat viikoittain, ja harvoinpa sinne suuntaan mihin itse haluaisin. Välillä mietin, tältäkö tuntuu elää, silti olla kuitenkin oikeasti elämättä?
Olen aina ollut herkkä. Elänyt fiilispohjalta ja tunteita kuunnellen. Nyt huomaan vain suorittavani, päivästä toiseen. On sellainen olo kuin hyppäisi joka päivä mustaan aukkoon. Hypyn tuntemattomaan toivoisi tuovan jotain hyvää. Sillä seurauksella, että löytää kuitenkin itsensä samasta tilanteesta seuraavana aamuna uudestaan, ilman, että hypystä seurasi mitään hyvää. Kyllästyminen, se varmasti kuvaa hyvin nykyistä olotilaani.
Tämän vuoksi olen käyttänyt aikaani paljon siihen, että tekisin vain asioita joista pidän. Dexter - New Bloodin innoittamana aloin katsomaan Dexteria alusta asti uudelleen. Se on ollut parempi kuin muistin. Olen ollut paljon myös tekemättä mitään. Joka on aina ollut yksi lempiasioitani. Joulukuu oli todella kiireinen, joten on varmasti ihan hyvä pyhittää tämä tammikuu tekemättömyydelle ja joutilaisuuden selittämättömälle ihanuudelle. Olen onnellinen, että minulla on tähän mahdollisuus. Olen suunnittelut myös tulevia postauksia, jotka tulevat sitten omaan tahtiinsa, kuten viime vuoden lopussa päätin.
Päivien ohi lipumisessa on se hyvä puoli, että aika kuluu nopeaan. Tätä vauhtia kevät on täällä aiemmin kuin huomaankaan. ^_^
Miten siellä on vuosi alkanut? Onko samoja tuntemuksia?
Kuvat: Pexels
Elämä on sattumien summa
1.6.2021
11.48
Pyöräilen töihin reittiä, jossa on pitkän matkaa täysin suora pyörätie ja jalkakäytävä. Suoralla on useita pyörätien jatkeita. Suora on ongelmallinen, siinä on paljon omakotitaloasutusta, joilla on aitoja ja pensaita pihoissaan, jotka sitten lähes kokonaan estävät näkyvyyden pienille sivuteille, joista sitten käännytään pyörätien vieressä menevälle päätielle. Kevyenliikenteen ihmiset ikäänkuin tulemme autoilijoille kulman takaa. Tietenkin pyöräilijänä jarruttelen jokaiseen jatkeeseen ja katson mahdollisimman tarkasti, ettei ketään ole tulossa kääntymään päätielle. Liikkeellä on myös paljon pieniä pyörälijöitä, joilla ei ehkä varovaisuus ole samaa luokkaa kuin aikuisella. Tähän lisätään sitten autoilijat, jotka tulevat näiltä sivuteiltä kärkikolmioiden takaa tuohon pyörätien jatkeelle kääntyäkseen isolle tielle. Näen välitettavasti lähes joka kerta reittiä pyöräillessäni, kun autoilijat kaahaavat täyttä höyryä pyörätienjatkeen päälle yhtään katsomatta ja jäävät katsomaan ainoastaan sitten isomman tien autoja pääsevätkö kääntymään.
Pyöräillessäni tämä sai minut ajattelemaan, miten meidän elämä on lopulta melkoisten sattumien summa aivan alusta lähtien. Jäin miettimään, että montakohan läheltä piti -tilannetta tuossa suoralla syntyy päivittäin? Tiedän, että on monia jotka uskovat, että ihminen luo itse oman polkunsa ja osaksi siihen voikin vaikuttaakin. Silti pelkillä sattumilla on todella suuri merkitys matkan varrella.
On ensinnäkin melkoista sattumaa, että olen toistaiseksi selvinnyt elämässäni 44-vuotiaaksi asti fyysisesti hyvinkin terveenä. Kyllä, omilla valinnoilla voi myös vaikuttaa asiaan, mutta jos sinulla on syntymästä lähtien "huonommat" geenit tai muuten vain huono tuuri, tämä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Toistaiseksi olen ollut elämän arpapelissä onnekas, mutta se voi muuttua hetkellä millä hyvänsä. Tämän vuoksi olen kokenut tärkeänä elää hetkessä, koska huomisesta ei ikinä tiedä. Opin asian jo lapsuudessani, kun ympäriltä kuoli monia nuoria ja nuorehkoja ihmisiä ihan yhtäkkiä vähällä aikaa, keiden aika ei tavallaan olisi vielä ollut. En koe tätä kuitenkaan pelottavana asiana, se on vain elämää. Lapsuus opetti olemaan sinut myös oman kuolevaisuuden kanssa.
Ensimmäinen pitkäaikainen työpaikkani oli myös sattumaa. Huomasin sattumalta eräänä päivänä liikkeen ovessa ilmoituksen, että he hakevat työntekijää. Menin sisään ja aloitin seuraavana päivänä. Lopulta olin tuossa työpaikassa lähes kymmenen vuotta.
Sattumaa oli myös se, kun eräs kuuma kesäyö lähdin nuorena ja villinä baari-illan jälkeen viemään roskia. Elokuun hämärässä yössä kompuroin epätasaisella asfaltilla voimajuomien avittamana täysin kasvoilleni, kun en saanut otettua käsilläni vastaan. Muista edelleen, miten ensimmäisenä kokeilin, onko etuhampaat tallella. :D Oli ne. Selvisin kaatumisesta vain hivenen turvonneella poskella, edes niskat eivät venähtäneet, vaan sain jotenkin ihmeen kaupalla vältettyä kasvoihin kohdistuvan pahemman iskun maahan. Joten täyttä sattumaa, että hampaat ovat vielä tallella ja niskani kunnossa.
Täysin sattumaa ovat olleet myös molempien puolisoideni kohtaamiset, niistä voitte lukea lisää täältä.
Olenkin tullut siihen tulokseen, että elämä on sattumien summa. Olen todennut, että elämän pienempiin juttuihin pystyy ihminen vaikuttamaan myös itse, mutta ainakin omassa elämässä kaikki ne isoimmat ja tärkeimmät asiat miten elämä on edennyt, ovat olleet pelkkää sattumaa.
Mitä sinä ajattelet tästä? Onko elämässäsi ollut sattumia?
44
16.5.2021
11.14
Täytin eilen 44 vuotta. Päivä meni siinä missä muutkin, mitä nyt korkattiin puolisoni kanssa pieni kakku. Makustelin kuitenkin hetken illalla mielessäni, miltä 44 vuotta tuntuu. Ei se tuntunut miltään. Tämä nelikymppisenä olo on ollut itselleni jotenkin outoa, mutta samalla ihanaa aikaa.
Ikää tulee koko ajan lisää, mutta en tunne itseäni niin vanhaksi, mitä numerot näyttävät. Lapsenahan nelikymppinen ihminen tuntui vanhalta. Nyt kun itse on päässyt tuohon ikään, se ei ole mitään. Mieli on nuorekas, mutta eletty elämä on tuonut varmuutta siihen, että voi elää niin kuin itse haluaa, välittämättä toisten mielipiteistä. Asetan itseni aina ensin. Minä ja oma hyvinvointini ovat ne tärkeimmät. Elämän suurin opetus on ollut se, että se happinaamari kannatta asettaa ensin omille kasvoille ja vasta sitten auttaa muita. Tämä ei ole itsekkyyttä vaan välittämistä.
Nelikymppisyys on ollut muutenkin hyvää aikaa. Elämässäni kaikki palikat ovat loksahdelleet paikoilleen ja aikaisemmat kipuilut ovat toistaiseksi mennyttä. Elämässä on jollakin tapaa kaikki tosi hyvin. On kaikkea, eikä puutu mitään. En ole rikas, mutta minulla on elämän rikkautta, sellaista, jota ei voi ostaa edes rahalla.
Kun katson tämän kirjoituksen kuvia, on helppo huomata, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, olin onnellinen lapsi. Juuri viikolla mietin eräänä päivänä, että jos nyt saisin elää jonkin päivän uudestaan tai elää päivän jonain toisena ihmisenä, valitsisin silmää räpäyttämättä eläväni sen itsenäni jonakin lapsuuden kesäpäivistä. Se huolettomuus mikä lapsena oli, sitä ei ole tule saamaan enää ikinä takaisin ja se olisi mahtava kokea uudestaan. Aikuisen vastuilla samaa huolettomuutta ei oikein voi saavuttaa. Kunpa sitä huolettomuutta olisi lapsena ymmärtänyt arvostaa enemmän.
Viimeisessä kuvassa olen reilu parikymppinen, tarkalleen ottaen 21-vuotias, täyttäisin muutaman kuukauden kuluttua 22 vuotta. Kaksikymppisenä elin vaihetta, että luulin olevani tosi onnellinen ja valmis ihmisenä. Osaksi olinkin. Kuvat kuitenkin paljastavat totuuden, kun niitä vain osaa katsoa. Lähes kaikissa tuon ajan kuvissa silmissäni näkyy haikeus, haavoittuvuus, herkkyys ja jopa tietynlainen surullisuus, mikä puuttuu ylemmistä lapsuuden kuvista. Olin kokenut tuohon mennessä jo paljon, mutta ne koetut asiat olivat käsittelemättä, mutta tulisin löytämään ne myöhemmin vielä edestäni. En ollut niin valmis kuin kuvittelin.
Nyt nelikymppisenä silmiini kuvissa on palannut tuo Jonna, mikä näkyy kahdessa ylimmässä kuvassa. Se Jonna, joka nauttii elämästä. Tietää mitä haluaa ja on onnellinen.
Joko huomasitte, että Indiedays on jäänyt taakse jäänyttä elämää ja liityin 40+ blogeihin? Täällä blogissa ei siirtymisen vuoksi mikään tule muuttumaan, mutta on mahtavaa kuulua muiden upeiden 40+ -tyyppien joukkoon ja saada tukea omaan tekemiseensä.
Aurinkoista sunnuntaita kaikille!
Ikimuistoisimmat hetket elämässä tähän asti
31.3.2020
16.00
Elämään mahtuu niin hyviä kuin huonojakin hetkiä. Sitten siihen mahtuu myös niitä ikimuistoisia. Niitä hetkiä, joita muistelee kiikkustuolissa tai silloin, kun tajuaa, miten mahtavaa elämää on saanut elää. Niiden ikimuistoisen hyvien hetkien muisteleminen auttaa myös silloin, jos elämä tuntuu syystä toisesta vaikealta tai ahdistavalta. Ne hyvät hetket kantavat meidät niiden huonojen yli. Yleensä ihmisen mieli on sellainen, että nämä hyvät ikimuistoiset hetket jäävät pysyvästi mieleen, kun taas ne huonommat painuvat enemmän mielen perukoille ja pehmenevät ajan myötä.
En juurikaan muista mitään yhdestä elämäni aikana tapahtuneesta isoimmasta katastrofista, Tsernobylin räjähdyksestä, vaikka olin tuolloin paria viikkoa vaille 9-vuotias ja se kosketti myös minua. Asuin nimittäin Mäntässä, johon osui ne pahimmat laskeumat. Laskeumaa arvioitiin Suomessa luokassa 1 luvuilla 1-5. Aika harvassa kunnassa se oli lopulta tuon viisi, mutta juurikin Mäntän seudulla se oli asteikon yläpäässä viitosessa. Onneksi Suomeen ei sentään tullut 2-5 luokan laskeumalukuja vaan saatiin sentään olla alimmalla asteikolla. Siihen aikaan uutiset kulkivat hitaasti ja voin sanoa, että minulle selvisi oikeastaan vasta aikuisena täysin, miten vakavasta jutusta silloin oli kyse. Muistan vain tuosta vuodesta negatiivisena sen, että sinä vuonna emme keränneet sieniä, emmekä marjoja.
Nyt kuitenkin niihin ikimuistoisiin hetkiin. Koitin kirjoitella ne suht koht aikajärjestyksessä. Kun kirjoittelin näitä postausta varten ylös, olin hämmentynyt siitä, miten moni ikimuistoisistahetkistä oli lopulta yllättävänkin pieniä arkipäiväisiä asioita. Enemmänkin siihen ikimuistoisuuteen vaikuttaa tunnelataus, mikä niihin sisältyi. Postauksesta tulee pitkä, vaikka koitin rajata ikimuistoiset hetket, koska kaikki eivät millään mahtuneet mukaan. Joten varatkaa syötävää ja juotavaa.
Parhaan ystävän tapaaminen – Olin seitsemän vuotias (täytin pian kahdeksan), kun tapasin parhaan ystäväni ensimmäisen kerran. Olin majaillut tuon kevään mummoni luona, ennen lopullista muuttoa hänen luo. Mummo oli jutellut lähimmän naapurimme kanssa, että vieressä asuu minua pari vuotta nuorempi tyttö, että heistä voisi olla seuraa toisilleen. Paras ystäväni tuli sitten mummonsa kanssa meille kylään. Muistan tuon tapaamisen edelleen kuin eilisen. Meillä synkkasi heti ja sen jälkeen olimmekin kuin paita ja peppu. Vaikka tällä hetkellä asumme eri paikkakunnilla, ystävyytemme on säilynyt. Ystävyydessä jossa pystyt jakamaan toisen kanssa lähes koko elämäsi alusta asti, on jotain todella uniikkia. Vaikka eivät ne myöhemminkään elämääni tulleet ystävät ole lainkaan vähäpätöisempiä, ne ystävyydet ovat vain erilaisia, koska ei ole niin pitkää yhteistä historiaa takana.
Karjalaisten kesäjuhlat Mikkeli 1986 – Niinpä, siitä Tsernobyl-vuodesta minulle on jäänyt parhaiten mieleen karjalaisten kesäjuhlat Mikkelissä, johon matkustimme bussilla. Reissu oli huikea. Muistan miten esiinnyin etkoilla eräässä ravintolassa satapäiselle yleisölle lausumalla runoja. Yövyimme tuolla reissulla myös mummon ystävän luona Sorsakoskella. Samalla visiitillä kävimme myös Hackmanin tehtaanmyymälässä. Yksi parhaista matkoistani mummon ja papan kanssa.
10-vuotis syntymäpäivä – Lapsuudessani 10-vuotis synttärit olivat kova juttu. Silloin jokainen luokan tyttö järjesti omat synttärinsä, jotka olivat aina hienommat kuin yleensä ja niihin kutsuttiin kaikki. Niitä osui tietenkin melkoinen määrä kouluvuodelle. Tuohon aikaa tytöt ja pojat ei käyneet toistensa syntymäpäivillä, joten kutsuttuina olivat vain tytöt. En muista koskaan syöneeni kakkuja ja muita herkkuja niin paljon kuin tuona vuonna. Muistan, miten luokkalaiseni tulivat meille, kun omien synttäreideni aika koitti toukokuussa. Tuohon aikaan lapset olivat vielä tuossa iässä lapsia. Silloin kenellekään ei ollut kotona trampoliineja (ei minkäänlaisia), kuten tänä päivänä. Minulla sen sijaan oli jotain parempaa. Olimme jo monena kesänä parhaan ystäväni kanssa hyppineet yhdessä pihalla vanhoilla hetekoilla, jotka kaivoimme pihamökistä. Tämä oli itseasiassa mummoni ehdotus, että siinäpä teille kivaa puhaa, koska olimme niin aktiivisia. Kohta hetekoilla oli pomppimassa koko porukka, eikä kukaan halunnut lähteä kotiin, kun vanhemmat tulivat hakemaan. Se hyppiminen oli silloin jotain niin erilaista, mitä muut eivät olleet kokeneet. Tuntuu, aika uskomattomalta nyt. Voisi varmaan sanoa, että olen ollut edellä kävijä näissä trampoliiniasioissa. Hetekoilla hyppiminen vaatii muuten taitoa, ettei jalka lipsahda rungon ja pohja väliin. :D Hienointa oli hypätä oikea-aikaisesti niin, että oman painon voimasti sai pompautettua toisen oikein korkealle ilmaan. Silloin tunsi melkein lentävänsä ja se otti hetken aikaa jopa mahanpohjasta.
Kesäilta Irjan luona – Olen kirjoitellut teille Irjasta, joka oli isäni nuorin sisko ja yksi rakkaimmista ihmisistä elämässäni. Kesäisin kahdella serkullani oli tapana tulla meillä vanhempien kanssa pidemmäksi aikaa kesäloman viettoon. Viipyivät yleensä viikon tai kaksi. Oli muuten joka kesä odotettu hetki, koska se tiesi sitä, että meillä riitti säpinää ja silloin tehtiin yleensä kaikkea kivaa. Käytiin Ähtärin eläinpuistossa, uimassa, Särkänniemessä... Irja oli tuona kesänä "talonmiehenä" Mäntän tennispaviljongilla, jonne pyöräilimme viiden kilometrin matkan viettämään iltaa. Kesäilta oli mielettömän kaunis ja lämmin. Meillä oli todella hauskaa ja viivyimme myöhään. Lähdimme ajamaan kotiin, kun ilta alkoi viilenemään. Tämä reissu jäi ikimuistoiseksi myös siksi, että paluumatkalla kimalainen lensi alamäessä pitkähihaisen paitani hihasta sisään ja pisti kolmeen eri kohtaan, ennen kuin sain pyörän pysäytettyä ja viskattua paidan pois päältä. Oli muuten elämäni kipeimmät pistokset, käsi turposi kotona, mutta onneksi allergialääke auttoi ja tilanne oli parempi seuraavana aamuna.
Rippileiri – En kuulu enää tänä päivänä kirkkoon, mutta siitä huolimatta rippileiri on elämäni parhaita muistoja. Siitäkin huolimatta, että saavuin sinne suoraan kielikurssireissulta Englannista, niin silti rippileiri on jäänyt mieleeni mahtavana yhteisöllisenä kokemuksena, joka kasvatti minua paljon.
Mummon 70-vuotis juhlat – Mummo juhli synttäreitään kesällä etukäteen isosti. Meille oli kutsuttuna tietenkin kaikki sukulaiset ja ystävät, mutta sen lisäksi saapui minibussilastillinen porukkaa, jotka tekivät juhlista entistäkin ikimuistoisemmat. Bussi nimittäin toi perille kasan ympäri Suomea levittyneitä mummon lapsuuden tuttuja ja ystäviä Kytösyrjän kylästä Karjalasta. Karjalaiset ovat ihan oma heimonsa, heidät ymmärtää vasta, kun heidän kanssaan elää. Myönnän, että vaikka olen introvertti, minuunkin on tarttunut se tietyin ajoin pirskahteleva iloisuus. Varsinkin sellainen karjalaiseen mentaliteettiin kuuluva huolenpito toisista ihmisistä tulee silloin tällöin esiin. Silti he osaavat olla hiljaa ja tekemättä itsestään numeroa, vaikka porukassa nauru raikaa aina. Mummo muisteli noita synttäreitään vielä vuosienkin päästä. Enkä minäkään ole unohtanut niitä, sillä se kesäpäivä oli ikimuistoinen. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että mummon kautta opin tuntemaan juureni ja arvostamaan niitä.
Jokainen lapsuuden joulu ja kesä – Vaikka vuosien varrella molempiin sisältyi paljon suruakin kuolemien vuoksi, siitä huolimatta jokainen lapsuuden kesä ja joulu ovat mielessäni ainutlaatuisina. Muistan helposti jopa viisi vuotiaasta asti jokaisesta kesästä ja joulusta edes jonkin asian, miksi juuri se on jäänyt mieleen. Ne olivat aikaa, kun sain olla lapsi. Nykyään eniten usein surettaa se, miten lapsien pitää kasvaa nuoriksi ihan liian varhain.
Kesä 1996 – Sain kesätyön leirintäalueelta ravintola Vanhasta Laivurista ja muutin kesäksi tätini ja kummisetäni luokse, jotka asuivat lähempänä keskellä ei mitään olevaa työpaikkaani. Leirintäalueella työ oli leppoisaa ja sitä sai tehdä luonnonhelmassa yksin. Muistan, että tuo kesä ja varsinkin kesäkuu ei ollut kovinkaan kummoinen ilmojen puolesta. Oli viileää ja vettäkin satoi usein. Heinäkuu oli parempi. Kesäkuussa kioskilla jossa olin töissä, pysähtyikin päivän aikana vain satunnaisia matkailijoita. Aamu alkoi aina aukaisemalla radio kioskin terassilla, jonka väänsin Radiomafian kohdalle. Tuona kesänä radiosta raikasi Macarena, Coco Jamboo, Breathe, Insomnia ja Lemon Tree, unohtamatta Beautiful Lifea.
Muutto Valkeakoskelle – En ollut koskaan ennen muuttoa käynyt Valkeakoskella, en edes käynyt katsomassa asuntoa johon muutin etukäteen. Sillä hetkellä oli otettava se, minkä nopeiten sai, koska muutto tuli nopeasti. Ihastuin välittömästi. Mäntästä kotoisin olevalle Valkeakoski oli kuin olisi kotiin tullut. Tehdaskaupunki vesistön ympäröimänä on kuin Mänttä, mutta vähän isommassa koossa. Viihdyin ja olin kuin kotonani. Myönnän, että kaipaan edelleen silloin tällöin takaisin. Varsinkin kuumina kesäpäivinä, kun uimarantoja oli kävelymatkan päässä useita.
Ensimmäisen kerran naimisiin – Olin aina tiennyt, että haluan isot häät, kun aika koittaa. Minulla on paljon sukulaisia, joten oli aika vääjäämätöntä, että vaikka kutsuisi vain lähipiirin, sitä porukkaa tulisi helposti yli sata silti. Teetin hääpukuni ompelijalla, mikä oli paras päätös ikinä. Valitsin kankaasta ja yksityiskohdista lähtien kaiken itse pukuuni. Pukuni istui kuin hansikas, koska se oli ommeltu suoraan päälleni. Päivä oli pitkä ja se kesti aamuun asti. Taisin mennä joskus kuuden aikaan aamulla nukkumaan. Miksi lähteä pois kesken omista häistään, kun voi pitää hauskaa loppuun asti? :D Lisää häistä ja hääpuvusta voi lukea täältä.
Ensimmäinen matka St. Martinille – Tästä olen usein kirjoittanut, miten tämä oli sellainen elämää isompi asia elämässäni. Jo aiemmin elämässäni oli ollut monia hetkiä, jolloin olen kokenut todella voimakkaita déjà-vu -hetkiä. Kun astuin St. Martinilla ulos lentokoneesta, tiesin, että olen kotona. Se käsittämätön hyvänolontunne mikä minut valtasi, sitä ei pysty kuvailemaan. Kaikki miten edes päädyin saarelle alunperin, oli pelkkää sattumaa ja tunnetta, että minun on mentävä sinne.
Nykyisen puolison tapaaminen – Olen salamarakastuja. Se on kaikki tai ei mitään heti. En jaksa mitään pelejä ja leikkejä, sen joko tietää tai on tietämättä heti, onko tuo se ihminen, jonka kanssa haluan jakaa tulevaisuuteni. Seurustelu on ihan yliarvostettua. Olisin ollut aikoinani loistava ehdokas Ensitreffit alttarilla tai Love is Blind tuotantoihin. :D
Häämatka – Puhutaan puolisoni kanssa vieläkin usein meidän häämätkasta, joka suuntautui Lefkakselle. Ensimmäisen kerran naimisiin mennessäni en käynyt häämatkalla, joten tämä oli ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen häämatka. ;) Matka osui juhannusviikolle, jolloin Lefkaksella ei ole vielä mitenkään erityisen kuuma. Ei tehty koko viikkona oikeasti yhtikäs mitään. Muuta kuin istuttiin varjon alla ja luettiin kirjoja sekä uitiin. Tietenkin myös syötiin eli täydellinen loma siis. Mieleenpainuvimmat olivat kaksi ensimmäistä yötä, kun meinasimme paleltua hotellihuoneeseemme, kun loppuviikon taas pyörimme kuumuudessa, koska emme jaksaneet enää maksaa ilmastoinnista. Aamuisin meidät herätti paikallinen kukko hotellin takapihalla, jolla oli tapana kiekua myös iltapäivällä. Rannalla valitsimme aina saman paikan. Nimesimme sen papanpaikaksi, sillä joka aamu sama kreikkalainen pappa, kävi ottamassa meiltä maksun aurinkotuoleista- ja varjoista. Pappa on jäänyt elävästi mieleen. Siinä hän istuskeli takanamme puun varjossa päivän tuolissa lukien lehteä. Lisäksi saimme tutustua Paul-Erikiin. Paul-Erik tai virallisemmin Paul-Erik Pöllönen. Herra Pöllönen oli meidän virallinen naapurimme koko loman ajan, kun illalla suihkussa käynnin jälkeen avasimme kylppärin ikkunan, kääntyi Paul-Erikin pää reilun metrin päässä olevalta pesältään talon syvennyksestä ikkunaa kohti ja katseemme kohtasivat. Ensimmäisellä kerralla myönnän hivenen hätkähtäneeni tätä tarkkakatseista naapuriamme. Eikä unohtaa sovi tietenkään parasta punanapsija ateriaa Kalypsossa, jonka olen elämässäni syönyt. Kala oli paistettu kokonaisena ja tarjoiltiin simppelisti uunijuureksien, parin itsetehdyn ranskalaisen, salaatin ja tuoreen sitruunan kera. Annos oli niin hyvä, että palasimme syömään sen uudelleen, ennen kotiin lähtöä.
Ensimmäinen yhteinen matka Rodokselle – Olimme molemmat käyneet Rodoksella aiemmin, mutta tietenkin kun on naimisissa, on hieman eri juttu jakaa se toisen kanssa. Vuosien aikana vähän yllättäenkin Rodoksesta on tullut meidän juttumme ja toinen kotimme. Tämä ei ollut tarkoitus, niin vain kävi. Tiedän, että on käynyt monelle muullekin, Rodos vie sydämen. Se on koti, jossa tehdään eri juttuja kuin täällä Suomessa.
Vuosi 2018 – Vuosi jolloin elämässäni tapahtui isoin käänne parempaan pitkän vaikean ajan jälkeen. Sain kodin ulkopuolisen työni heti ensimmäisellä työhakemuksella vuosiin. Se sopii täydellisesti joustavuutensa, vakituisuutensa ja osa-aikaisuutensa vuoksi yhteen blogityöni oheen. Teen siis kahta työtä, mutta siitä huolimatta minulla jää aikaa silti myös vapaalle, jota tarvitsen enemmän kuin monet muut. Elämäni on ollut tuosta vuodesta lähtien balanssissa ja olen löytänyt sisäisen rauhan kaikkien vastoinkäymisten jälkeen. Minulla on hyvä olla. Joka aamu kun herään, odotan, mitä uusi päivä tuo tullessaan, sillä jokaisessa päivässä on uskokaa tai älkää jotain hyvää.
Mikä on sinun paras ja ikimuistoisin hetki elämässä tähän asti?
Haastan mukaan muut bloggaajat kertomaan parhaita ikimuistoisimpia hetkiään.
Kuka minä olen?
20.1.2015
11.01
On totta, että ihminen jatkaa henkistä kasvuaan koko elämänsä. Kukaan meistä ei ole sama ihminen 40-vuotiaana kuin oli 20-vuotiaana tai 60-vuotiaana sama kuin 40-vuotiaana. Ihmisenä kasvu on luonnollinen osa elämää ja siihen sopeutuu. Mutta entä sitten, kun sairastuu vakavasti ja tuo sairaus vaikuttaa omaan persoonaasi niin paljon, että huomaat parissa vuodessa olevasi aivan eri ihminen kuin mitä olit kaksi vuotta aiemmin? Järkytys on vielä suurempi, jos se entinen minäsi oli ihminen jota ihannoit ja joka pystyi saavutuksiin, joista et voi enää edes uneksia. Yksi päivä vain tajuat, että sinulla ei ole enää jäljellä puoliakaan niistä ominaisuuksista, joita ennen ihannoit.
Minulta masennukseen sairastuminen vei melkein kaikki itsessäni aikaisemmin ihannoimmat piirteeni. Olin ahkera, pystyin toimimaan kriisitilanteissa kuin juna, mikään ei hätkäyttänyt minua. Pystyin suoriutumaan monista asioista yhtäaikaa, olin hyvin aikaansaava, tempperamenttinen ja räiskyvä persoona. Päiväni olivat siististi aikataulutettu ja tiesin mitä elämältäni halusin. Pääni oli täynnä uusia huikeita suunnitelmia. Tietenkin minulla oli myös työ päällikkö asemassa, jonka kautta määrittelin paljon edistymistäni elämässä. Lisäksi minulla oli uskomattoman hyvä muisti.
Masennuksenhan usein aiheuttaa pääsäännöllisinä syinä lapsuuden traumat, päihdeongelmat, aviokriisi, työolosuhteet, jokin pettymys, ruumiillinen sairaus tai läheisen kuolema. Minulla osui kolme edellä mainitusta lottorivistä oikein syksyllä 2006, kun hakeuduin ensimmäisen kerran hoitoon. Minulla oli tuolloin päällä aviokriisi, muuttuneet työolosuhteet ja taustalla vaikutti lapsuuden traumatkin. Aluksi olin tietenkin niin väsynyt, että halusin vain nukkua. Toiset selviät pahimman masennuksen syövereistä nopeastikin lääkityksen avulla, mutta itselläni nukkumisvaihe kesti melkein kolme vuotta, lääkityksestä huolimatta. Nukuin helposti 12-14 yöunet ja siihen vielä 2-3 tunnin päiväunet ja silti olin koko ajan väsynyt. Mikään ei kiinnostanut, eikä innostanut. Myös fysiikkani petti minut, sain määrittelemättömiä kipukohtauksia päähäni joka ilta usean kuukauden ajan. Edessä näkyi pelkkää sumua. Myönnän, että mietin myös päivieni päättämistä, sen asian toteutukseen kuitenkaan ryhtymättä. Kun vähitellen aloin heräämään sumustani oikean hoidon ja mieheni avulla, aloin havahtumaan siihen tosiasiaan, että en ollut enää sama ihminen kuin vuonna 2005. Se oli shokki.
Tuota shokkia käsittelen mielessäni ja terapiassa vielä tänäkin päivänä, enkä yrityksistäni huolimatta edelleenkään pysty täysin hyväksymään sitä, että en ole se entinen minä. Ihminen, jota niin kovasti ihannoin ja joka toteutti asioita, joita hänet oli kasvatettu arvostamaan/ihannoimaan. Vielä pahemman asiasta tekee se, että niitä ihannoimiani piirteitä ihannoidaan myös ympärillä olevassa kovassa tuloksellisessa yhteiskunnassa, jonka ulkopuolelle jääväksi hylkiöksi on itsensä helppo tuntea, kun ei suoriudukaan kaikista sen asettamista vaatimuksista. Minulta kysytään usein: "Mitäs sinä seuraavaksi aiot tehdä?" Kysymyksestä vielä ahdistavamman tekee se, että kysyjällä on usein tiedossa millainen sairaushistoria minulla on takana. Siinä vaiheessa tunnen itseni luuseriksi ja haluaisin vajota maan alle piiloon. Alan miettimään vastausta, joka saisi minut näyttämään vähemmän luuserilta. Keksinkö ihan väkisin, että minulla olisi jotain suuria suunnitelmia tulevaisuuteni varalle, että vastaus näyttäisi kysyjän silmissä paremmalta. Pitäisikö minun vastata totuudenmukaisesti: "Koitan elää elämääni päivän kerrallaan ja löytää itseni." Mieleeni tulee aina, että meinaako se kysyjä, että minä ihan huvikseni olen kotona ja ne lääkärit ihan omasta ilostaan kirjoittavat minulle vuoden pituisia sairaslomia kerralla. Tuskinpa.
Törmään päivittäin siihen tosiasiaan, että se entinen minä olisi hoitanut tämänkin asian tuosta noin vaan, mutta nykyinen minä ei vaan pysty, vaikka kuinka yrittäisi. Se turhauttaa, surettaa, masentaa ja ahdistaa. Kaipaan myös tempperamenttiäni niin hyvässä kuin pahassa. Tempperamenttisuuden sijaan olen nykyisin tilanteissa hyvinkin sovitteleva, koska en henkisesti jaksa ajautua tilanteisiin, joita joutuisi sen enempää selvittämään. Omien mielipiteideni puolustaminen on välillä myös vaikeaa. Oli aika jolloin minulla ei enää edes ollut omia mielipiteitä vaan tyydyin myötäilemään muita. Onneksi vihdoin viimeisen vuoden aikana olen saanut takaisin vanhaa tempperamenttiäni ja vahvuutta puolustaa niitä omia mielipiteitä, mitkä ovat yhtä tärkeitä kuin muidenkin. Sen sijaan nykyisin pystyn suoriutumaan vain yhdestä asiasta kerrallaan ja senkin onnistuminen vaatii ympäristöltä ihanneolosuhteet. Muistatte varmaan postaukseni hiljaisuudesta? Jos ennen minua ei hätkähdyttänyt mikään, niin nykyään jopa toisen ihmisen tahattomasti liian lähelle tunkeminen voi aiheuttaa niin pahan ahdistuksen, että minun on lähdettävä esim. kaupasta ulos, etten saa paniikkikohtausta. Joten masennus toi minulle mukanaan myös sosiaalistentilanteiden pelon. Siitä hyvästä muistista ei ole jäljellä enää kuin rippeet, keskittymiskyvystä puhumattakaan. Entisen elämän aikatauluja en voi sietää, lähinnä sen vuoksi, että ne aiheuttavat minulle välittömän ahdistuksen ja muistutuksen siitä, että en ole enää niin hyvä kuin ennen.
Minulla ei silti ole muuta mahdollisuutta kuin oppia hyväksymään itseni tällaisena kuin nyt olen. On vain uskottava, että tämä uusi Jonna on ihan yhtä hyvä kuin se vanha Jonna, joka niin kovasti haluaisin olla. Totuus on kuitenkin se, että näin pitkän vuosia jatkuneen sairausjakson jälkeen on hyvin epätodennäköistä, että pystyisin entisen minäni kaltaisiin suorituksiin. Tunnen tässä tilanteessa itseni hieman petetyksi, sillä sairastuessani lääkärit lupailivat näiden ihannoimieni piirteiden palautumista, kun alan voimaan paremmin. Sitä päivää ei ole vain tullut.
Kuka minä olen?
Se tulee taas!
30.11.2014
18.33
Muistatte varmaan viime vuotisen arvontaviikon? Olen ollut ahkerana syksyn ajan, joten huomenna se taas alkaa. Jos mahdollista tänä vuonna palkinnot ovat vielä parempia kuin viime vuonna. Siitä suuri kiitos kuuluu jälleen kerran aputontuilleni. Päivän arvonta lähtee aina käyntiin klo 12.00 ja päättyy seuraavana päivänä klo 12.00, kun uusi arvonta alkaa. Joten osallistusmisaikaa ei ole paljon. Voittajat arpoo tuttuun tapaan random.org. Kaikille voittajille ilmoitetaan voitosta sähköpostitse maanantaina 8.12. Kannattaa muistaa kurkistaa tuolloin sähköpostiin, että paketti ehtii varmasti jouluksi perille.
Aputonttuina tänä vuonna toimivat:
Kuva: @theduvessa
Joulukuun kunniaksi alkaa myös eräs haaste, joka tapahtuu Instagramin puolella. One of Beauty`s Daughters -blogin Henna haastoi meidät muut kosmetiikkabloggaajat melkoiseen urakkaan, jonka näette yllä. Voi olla, että joitain luukkuja jää itseltäni väliin, sillä stressiä en aio haasteesta ottaa. Yritän kuitenkin parhaani. ;) Huomisesta alkaen kaikki naputtelemaan Instagramiin #kosmebloggaajat ja löydätte muutkin haasteeseen mukaan lähteneet. Itseäni ainakin kovasti kiinnostaa tiettyjen bloggaajien laukkujen sisällöt, kynnet, lempihuulipunat ja naamiot. Puhumattakaan vuoden parhaista.
Ihan mahtava joulukuu tulossa ja joulu on täällä nopeammin kuin huomaammekaan.
Ja vielä kolmas asia...
Huomenna aukaistaan myös kosmetiikkabloggaajien joulukalenterin ensimmäinen luukku. Sen löydätte Viilankantolupa -blogista.
Lukulukko
25.11.2014
17.48
Olen ihan pikkutytöstä asti rakastanut palavasti lukemista. (paitsi kokeisiin) Heti, kun opin lukemaan, vietin joka viikko aikaa kirjastossa välillä useampaankin otteeseen ja hain itselleni reppukaupalla lisää luettavaa. Mikään ei riittänyt. Lomat istuin nenä kiinni kirjassa pihanurmikolla viltin päällä istuen. Opiskelujen ohessa minulla oli aina menossa kirja, jota ahmin intohimoisesti sohvannurkassa. Työelämään siirtyessäni kirjoille ei jäänyt enää niin paljon aikaa, mutta silti luin. Iltaisin ennen nukkumaan menoa ja vapaapäivät pyhitin täysin kirjojen kahlailulle. Tuolloin aloin ostamaan kirjoja itselleni. Koska mikäs sen parempaa, kun töiden lisäksi ei tarvinnut välittää palautusajoista ja aina silti omassa hyllyssä oli jotain mielenkiintoista luettavaa. Itselleni kirjat ovat olleet aina se paras tapa rentoutua, en saavuta missään sellaista rentoutumisen tilaa kuin lukiessa. Rakastan kirjojen tuoksua, sivujen tuntua käsissä ja sitä, että kirjan voi aina valita oman fiiliksensä mukaan.
Sitten kävi niin, että sairastuin masennukseen. Masennuksessa oli yksi vielä enemmän masentava asia se, että en pystynyt enää tekemään asiaa, mitä rakastin eniten. Lukemaan. Huomasin asian, kun tajusin etten pystynyt edes lukemaan tilaamiani naistenlehtiä vaan ne jäivät pöydälle avoimena lukemattomiksi. Lehtien pino kasvoi kuukausi kuukaudelta ja jokainen vilkaisu pinoa kohti sai mieleni ahdistuneeksi. Kirjoihin en edes koskenut.
Meni vuosia ennen kuin pystyin taas lukemaan, mutta se ei ole enää sellaista kuin ennen. Ensinnäkin lukeminen on hitaampaa, en sisäistä lukemiani asioita niin hyvin kuin aikaisemmin. Unohdan usein lukemani kirjat hyvinkin nopeasti. Kun luen, on oltava täysin hiljaista: ei naapurien mölyä, ei musiikkia, ei telkkaria taustalla. Muuten keskittymiseni herpaantuu. Näissä häiriötekijä tapauksissa huomaan, että olen muka lukenut, mutta en ole tajunnut sanaakaan vaan se sivumelu on vienyt huomioni, on aloitettava alusta. On turhauttavaa, kun en muista vuosi sitten lukemastani kirjasta oikeastaan yhtään mitään, kun taas 20 vuotta sitten luetut kirjat ovat hyvässä muistissa. Tietynlaisia kirjoja en pysty lukemaan enää ollenkaan. Kirjat joissa esiintyy paljon henkilöitä tai joissa hypitään paikasta toiseen ovat ihan mahdottomia. En millään pysy kärryillä kuka on kuka ja lukemisesta tulee hyvin turhauttavaa. Helpoimmin sisäistän lukuelämyksinä elämänkerrat, dekkarit (sillä varauksella, että henkilöitä ei ole liikaa) ja Chic litit. Itselleni masennus toi mukanaan tarkkaavaisuushäiriöitä, huonontuneen muistin ja huonontuneen kielellisen muistin, jotka myöhemmin todettiin ihan psykologisissa testeissäkin, kun valitin asiasta. Kaikki nuo vaikeuttavat lukuelämystäni ja myös kirjoittamistani. Voitte uskoa, että nämä tekstit on luettu aika monta kertaa läpi ennen kuin painan julkaise-nappia.
Lukeminen oli/on tosi suuri osa identiteettiäni ja kahdeksan vuotta sitten menetin siitä palasen. Minulle on matkan varrella lupailtu, että parannuttuani, noiden asioiden pitäisi pikku hiljaa palautua. Kahdeksan vuoden jälkeen en vieläkään ole saanut terveen papereita, eivätkä asiat ole parantuneet. Olenkin asiasta usein ahdistunut, koska se kova yrittäminenkään ei auta. Koen olevani vain pieni roska verrattuna entiseen minääni. Miksi minä en voi pystyä siihen mihin ennen? Silti en halua antaa periksi. Kun minulla on menossa parempi vaihe ja pystyn lukemaan, saan edelleen kirjoista niin paljon, että haluan pitää ne elämässäni.
Viime kesänä ahmin kirjoja hämmästyttävän hyvällä tahdilla, kun entinen loppui, aloitin uuden. Sitten tuli syksy. En ole lukenut yhtään kirjaa. Olen yrittänyt aloittaa. Ei. Täydellinen lukulukko. Ajattelin viime viikolla, että yritän alkaa purkamaan lukulukkoani selailemalla rakkaita joululehtiäni- ja kirjojani, joista yleensä olen aina jaksanut innostua. Ehkä se taas tästä, pikkuhiljaa.
Kuvituksena pino kirjoja, jotka haluaisin lukea, jos pystyisin.
Rakastunut prinsessa
24.11.2014
15.10
Tuoksuissa on jotain maagista. Itselleni ne ovat olleet tärkeitä lapsesta asti. Ihan ensimmäinen tuoksu, mikä minulle lapsuudesta tulee mieleen on joulukuusi. Aidon havun tuoksua ei voita mikään. Toinen mieleenjäävä tuoksu on kahvi, jossa uiskenteli siihen liotettuja pullanpaloja. Miten voisin unohtaa mummon käsirasvaa tai Toscaa, jolle tuoksui koko vaatekaappi ja liinavaatteet. Yhtä lohduttavan ihanalle tuoksui kosteinen home "leikkimökkini" nurkassa. Muistan, kun sain ensimmäisen suudelmani pojalta, jonka takin märkä lumi oli kastellut. Ensimmäinen suudelmani tuoksuikin märältä villalta. Pitkään yhdistin yhteen liljat ja hautajaiset, kunnes annoin liljoille mahdollisuuden ja valitsin niitä hääkimppuuni. Mummo väitti, että minulla oli lapsena äärimmäisen tarkka nenä kaikille herkuille, sillä ne katosivat ihan huomaamatta paremmistakin kätköpaikoista...
Ensimmäiset varsinaiset tuoksuni olivat 80-90-luvun vaihteessa kuumaa kamaa olleet Date-tuoksut. Tosin kovin kauaa ei mennyt, kun nenäni alkoi haluamaan jotain parempaa ja ensimmäiset pennoseni säästin Trèsoriin, sen jälkeen ei ollutkaan paluuta markettien hyllyille. Mummo kyseli minulta jo nuorena: "Mihin ihmeeseen tyttö sinä tarvit noin montaa hajuvettä?" Ehkä syy oli siinä, että tykkäsin katsella hyllyssä esteettisesti kauniita tuoksupulloja yhtä paljon kuin minusta oli jännittävää valita aamulla tuoksu, joka sopisi juuri sen päivän fiiliksiini. Kesäisellä Tampereen reissullani sijoitin rahani Escadaan, sellaisia merkkejä, kun ei kotikaupungissani ollut myynnissä. Kun 90-luvun puolenvälin jälkeen muutin pois kotoa, tuoksuja oli jo kertynyt jonkin verran. Muistan vieläkin mitä tuoksua käytin, kun valmistuin ammattikoulusta. Toukokuisella luokkaretkellä olin laittanut rahani laivalla Van Gilsin Initiativ-tuoksuun, joka valikoitui tuon tärkeän päivän tuoksuksi. Olen vieläkin surullinen siitä, että sitä tehtiin niin vähän aikaa.
Sitten alkoikin bilekausi, johon vahvasti liittyivät Cacharelin Lou Lou ja Kenzon Jungle L`Elephant, joka muuten olisi aivan erinomainen tuoksu juuri nyt. Olin kuorruttanut itseni eräs joululoma mausteisella L`Elephantilla, kun tätini kommentoi minun tuoksuvan ihan piparille. Kiitos. Enkä koskaan unohda kämppäkaverini K:n Karl Lagerfeldin Sun Moon Starsia bileiltoinamme. Samaan aikaan kuului myös Nina Ricci-kausi. Iki-ihanaa Les Belles Liberty Fizzia kului pullo tolkulla, Deci Delaa siinä lomassa. L`Air du Temps tuli kokeiltua, ihan vain huomatakseni, että saippuaisuutensa vuoksi se ei ole tuoksuni ollenkaan. Premier Jourin kera tuli vuosia myöhemmin vietettyä monia hauskoja iltoja.
Sitten alkoi hempeily-kausi. Puuterin pehmoista tyttöhöttöä Anna Suin voimin. Sui Love ja se alkuperäinen Dolly Girl jaksoivat ihastuttaa päivästä toiseen. Ensimmäinen Dolly Girl on edelleen ehdottomasti Dolly Girl-tuoksusarjan paras tuoksu, voisi sanoa, että loput on vaan halpoja kopioita. Hempeilyyn sopi hyvin myös Kenzon Flower by Kenzo, Versuksen Time for Pleasure, Matthew Williamsonin nimikkotuoksu ja monet muut.
Seuraavaksi vuorossa oli paha kausi kesä & syksy 2006. Kun elämä potkii päähän, sitä haluaa unohtaa, myös ne tuoksut. Silloin tuoksut antoivat ihanaa lohdutusta, mutta tänä päivänä ne samat nostavat pintaan kipeitä muistoja, jotka haluaa unohtaa lopullisesti. En vieläkään voi suihkuttaa päälleni Salvatore Ferragamon Incanto Dreamia, Lancômen Hypnôsea, Emanuel Ungaron Apparationia tai Hugo Bossin Pure Purplea. Silti tuosta ajasta on jäänyt myös yksi tuoksu, joka onnistui välttämään ikävien muistojen aallokon. Käytän Hermèsin Un Jardin Sur Le Nil -tuoksua vielä tänäkin päivänä ja se on ehdottomia lemppareitani.
Tapani mukaan nousin ylöspäin tuostakin suosta. Rakastuin uudelleen ja pääsin tekemään yhden jännimpiä päätöksiäni pitkään aikaan. Mitä tuoksua laittaisin, kun kohtaan hänet. Jutustelua oli netin kautta reilu viikko takana, kun tuli aika kohdata tuleva mieheni ensimmäistä kertaa. Minä tiesin jo tuolloin, että hänestä tulee aviomieheni. Minä en ihastu, ainoastaan rakastun. Aamulla päätös oli yllättävän helppo. Tartuin hempeän vaaleanviolettiin sydämenmuotoiseen pulloon. Tiesin, että se olisi hempeä, mutta sillä olisi persoonallinen luonne. Pullo oli Vera Wangin Princess. Valinta oli ilmeisen hyvä, sillä mieheni taisi huumantua sen itämaisen kukkaisesta tuoksusta yhtä paljon kuin minusta. Princessin alkutuoksuna on kirpakkaa omenaa, eteeristä lumpeenkukkaa, makeaa aprikoosia ja mehevää mandariinia. Sydäntuoksussa makeaa suklaata, eksoottista guavaa, tiare-kukkaa ja tuberosaa. Pohjatuoksuna meripihkaa ja viettelevää vaniljaa.
Tällä hetkellä oma tuoksupersoona on melkein kaikkiruokainen. Silti joka aamu valitessani päivän tuoksua, minut valtaa se sama ihana fiilis, jonka tunsin vanhan talon ullakkohuoneessa nuorena tyttönä. Kun valinta on tehty ja tuoksua suihkautettu orjallisten tapojeni mukaan yksi suihkaus niskaan ja yksi ranteeseen, josta taputtelen sen toiseenkin ranteeseen, tiedän, että tästä tulee hyvä päivä.
Mahtavaa maanantaita kaikille!
Kuulisin mielelläni myös sinun tuoksumuistosi.
Arvatkaapa, mikä alkaa ensi viikon maanantaina? Arvontaviikko. Viime vuotiseen tapaan koko viikko on pullollaan iloisen joulumielen arvontoja!
Joulun väri on punainen
21.11.2014
16.22
Kun Eyeshadow and flame -blogin Ilona ilmoitti syksyllä järkkäävänsä meille muille kauneusbloggaajille pikkujoulut, olin tietenkin heti valmiina koitokseen. Intoani ei vähentänyt yhtään se, että Ilona oli luvannut tarjoilla meille riisipuuroa. Mutta sitten koitti itselleni se vaikein hetki. Ilona toivoi, että jokaisella olisi jotain punaista. Apua, apua, apua. Ei minulla ole mitään punaisia vaatteita, ei yhden ainoaa. Olin jo melkein aukaisemassa erään verkkokaupan sivua, josta saisin jonkun punaisen nutun päälleni, mutta Ilona olikin jo iloisesti ilmoittanut, että sitä punaista voi olla muussakin kuin vaatteissa. Hiljainen helpotuksen huokaus kuului sisältäni. Taisin kuitenkin innostua liian aikaisin.
Heräsin tällä viikolla ajatukseen siitä, että niin ne pikkujoulut tosiaan ovat lauantaina. Aloin kuitenkin vasta tänään tutkimaan, mitäs punaista sitä sitten laittaisi. Kynsilakka oli helppo homma, jokin aika sitten hankkimani OPI:n Gwen Stefani Holiday -kokoelman What`s Your Point-settia? suorastaan henkii joulunpunaista. Huulipunavalinnan kanssa sen sijaan meinasi käydä köpelösti. Olin koko syksyn ajatellut, että kesällä ostamani Elizabeth Ardenin huulipuna oli sävyltään klassisen punainen Red Door Red ja olin ajatellut korkkaavani sen pikkujoulun kunniaksi. Tämän aamun tarkastus kuitenkin osoitti, että ostamani puna ei ollutkaan se, joksi sitä luulin. Olin ostanut kesän huumassa hieman oranssimman punaisen Marigoldin. Argh, katastrofipilvi alkoi roikkumaan pääni päällä. Aloin sitten käymään huulipunia läpi, paljon punaisia huulipunia, mutta melkein kaikki liian oranssisia siihen nähden, mitä olin ajatellut haluavani, kunnes käteeni osui tuttu ja turvallinen Yves Rocherin Rouge Vif. Kyllä, pikkujoulu-look on sittenkin pelastettu. Itselläni on muuten menossa jo toinen puikko tätä klassista punaa, jossa on loistava hinta/laatusuhde.
Oletteko muuten koskaan miettineet, miksi juuri punainen mielletään joulun väriksi? Keskiajalla punainen väri liitettiin jumalallisiin olentoihin, kuninkaallisiin ja Pyhään Henkeen. Se tunnetaan myös veren ja marttyyrien tunnusvärinä. Tapaninpäivä on marttyyrien muistopäivä. Toki joulupukillekin on annettava tunnustusta punaisesta väristä. Tosin punainen pukki on melko tuore ilmestys. Vielä 1800-luvulla pukkien nutut olivat milloin minkäkin värisiä, yleensä sinisiä, vihreitä, violettejä tai harmaita. Siinä vaiheessa pukista viimein tuli punainen, kun Coca-Cola vuonna 1931 tilasi Haddon Sundblomilta joulumainoksen. Ahvenanmaalaiset sukujuuret omaava piirtäjä teki pukille punaiset vaatteet ja pian pukin asuksi vakiintui punainen. Meillehän ainoa oikea joulupukki on asunut Korvatunturilla vuodesta 1927 lähtien. ;)
Kun huulipunakatastrofista oli selvitty, oli aika ottaa kuvia tätä juttua varten. Minulla on usein tapana kiinnittää kuviin nuo pyörivät korkit oikeisiin asentoihin ihan sinitarralla. Jota en todellakaan suosittele laitettavaksi seinään sen sisältämän öljyn vuoksi, sitä kun ei siitä tapetista kovin helposti pois saa, jos ollenkaan. Aloin sitten kuvaillessani pohtimaan, kukahan sinitarran on keksinyt. Alkoi innokas googlaaminen, joka ei tuonut asiaan vastausta. Kaikkia hauskoja historiallisia juttuja ja tietoja valmistajista löytyi, mutta sihen en vastausta saanut, kuka sen sinitarran oikein keksi. Pöh.
Minusta kivoin tapa fiilistellä joulua on selailla joulukirjoja. Niitä on vuosien saatossa kertynyt jo kunnioitettava pino. Kirjoja ei tarvitse edes lukea, riittää, kun katselee sivuilta kivoja kuvia ja aiheita. Kai Linnilän Wanhan ajan joulu (HELMI) vanhoine piirroskuvineen henkii menneiden aikojen joulunodotusta. Se oli sitä aikaa, kun maa oli lunta tulvillaan ja mökkien ikkunoissa ainoina valoina olivat kynttilät. Pikku hiljaa täälläkin aletaan virittäytymään joulun tunnelmaan...
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Untuvan pehmoisia unia
18.11.2014
16.23
Muistatte varmaan, kun viime keväänä kävin muutaman muun bloggaajan kanssa tutustumassa Joutsenen tehtaaseen täällä Riihimäellä. Tehdaskierros oli ikimuistoinen ja oli jännittävää päästä näkemään läheltä kuinka untuvatäkin valmistus sujuu. Olin yllättynyt kuinka paljon puhdasta käsityötä vaativia vaiheita se vaatii. Työhön ei voi kouluttautua vaan sen oppii parhaiten käytännön kautta. Pakko ihailla, että tässä koko ajan automatisoituneemmassa maailmassa tehdään vielä jotain käsin, aidosti. Tehdaskäynnin lisäksi pääsimme valitsemaan jonkin itseämme miellyttävän tuotteen omaksi Joutsenen valikoimista. Kävin pitkään sisäistä taistelua tyyny/peittosetin ja untuvatakin kesken, vaikka untuvainen petauspatjakin houkutteli. Meidän aikaisempi Joutsenen tuplatäkki oli melko kevyt ja vaikka sillä pärjäsi loistavasti ympäri vuoden, aloin kallistumaan uuteen peittoon, jonka sitten kävin tyynyjen kanssa heinäkuisilla helteillä hakemassa tehtaanmyymälästä.
Takin kanssa ei kuitenkaan käynyt yhtään hullummin, sillä sekin tuli ostettua myöhemmin syksyllä ihan omin rahoin. Takki on ollut käytössä jo muutamia kertoja ja se ehdottomasti lämpimin vaate, mitä omistan. Se mukautuu miellyttävästi kehon omaan lämpötilaan, joten takki päällä ei tarvitse hikoilla, mutta se on yhtä lämmin plus- kuin miinusasteillakin. Joutsen on myös huomionut takissaan asian, joka jää usein muilta takin valmistajilta huomaamatta. Taskut. Itse säilytän taskussa usein avaimia ja ne saattavat olla teräviä. Useissa takeissa, jopa vanhassa Burberryn trenssissäni on taskut tehty ohuesta ihan mitäänsanomattomasta kankaasta ja ne menevät aina ensin rikki. Sen sijaan uutukaisessa Joutsenen untuvatakissa taskut on tehty paksusta vahvasta kankaasta, eikä niiden rikkoutumisesta ole varmasti vuosiin pelkoa.
Ajauduin taas sivuraiteille, joten siirrytään takaisin peittoon ja tyynyihin. Joutsenen tuotteet tehdään untuvasta aidosta luonnonmateriaalista. Untuvan keveys, ilmavuus ja kestävyys tekevät siitä erikoislaatuisen, painoonsa nähden maailman parhaan eristemateriaalin. Untuvaa saadaan ainoastaan vesilinnuista. Joutsen on tosi tarkka untuviensa laadusta ja niiden hankintaan käytetäänkin vain parhaita ja valikoituja eurooppalaisia tuottajia. Untuvat tulevat elintarviketuotannon sivutuotteena ja niitä ei koskaan nypitä eläviltä linnuilta. Joutsen jopa pyytää kaikilta raaka-ainetoimittajiltaan todistusta, että tuotteisiin toimitettava untuva ja hyöhen eivät ole elävistä linnuista käsin nypittyä.
Joutsen Finland Oy sai ensimmäisenä untuvapeitteiden- ja tyynyjen valmistajana allergia- ja astmaliitontunnuksen vuonna 2005. Tunnuksen saannin mahdollisti Joutsenen itse kehittämä Joutsen Down System - jalostusprosessi, jonka ansiosta täytteestä saadaan täysin puhdas ja allergisoimaton. Raaka-aineesta poistetaan kaikki pöly, hilse, rasva sekä eläinperäiset valkuaisaineet, jotka yleisesti voivat aiheuttaa allergiaa.
Olemme mieheni kanssa nukkuneet suhteemme alusta asti tuplapeitolla ja vielä toistaiseksi olemme mahtuneet hyvin saman peiton alle. Toki silloin tällöin öisin pieniä peiton varasteluja tapahtuu. Entisen kesäpeitteemme paino oli 300g:a, mutta sillä nukkui ihan läpi vuoden lämpöisiä unia. Niinpä minua vähän jännittikin helteillä tämä uusi paksumpi 650g:n peitto. Saatavilla on myös vilukissoille mm. 900- ja 1200g:n peitteitä, jotka varmaan ajavat asiansa loistavasti olosuhteissa, joissa ei ole yhtä hyvä keskuslämmitys ja tiivistetyt ikkunat kuin Suomessa.
Untuvapeiton alle meneminen on minusta arkipäivän luksusta. Rakastan sitä pientä kahinaa, mikä muodostuu, kun raottaa peiton kulmaa. Kun vihdoin olet saanut kaivettua itsesi peiton alle, alat tuntea untuvien lämmittävän vaikutuksen ihollasi heti. Peitto lepää kevyesti päälläsi. Tuntu iholla on ihan parasta. Kun vuosia sitten ostimme tuon kesäpeitteen (olin jo tuolloin pitkään haaveillut omasta untuvapeitosta), niin kaikki muut peitot alkoivat tuntumaan "halvoilta". Myönnän, ettei ole tullut edes mieleen nukkua millään muulla peitolla tämän jälkeen.
Kesällä paksumpi täkki toimi yllättävän hyvin, vaikka hellettä piisasi. Olinkin varautunut ottamaan takaisin käyttöön kesäpeitteemme. En tiedä johtuiko sitten siitä, että yöt olivat päivien helteistä huolimatta suht alhaisissa lämpötiloissa vai jostain muusta. Mutta vain yhtenä ainoana iltana hetken aikaa nukkumista yritettyämme, totesimme miehen kanssa, että nyt on peitto liikaa ja päädyimme nukkumaan yön pelkällä pussilakanalla.
Tyynyjen paksuus pitäisi valita sen mukaan, missä asennossa nukkuu. Mahallaan nukkujille tietenkin mahdollisimman matala tyyny on paras. Kyljellään ja selällään nukkujille tyyny voi olla korkeampi. Nukumme miehen kanssa molemmat kyljellään ja 400g:n tyynyt ovat toimineet hyvin. Tosin jos voisin päättää nyt, valitsisin kooksi hieman isomman 450g:a tyynyn, jollaisen tein itselleni tehdasvierailulla. Isompi tyyny olisi itselleni liikaa, mutta monet kyljellään nukkujat suosivat jopa 600g:n tyynyjäkin. Täysin makuasioita, mihin tuntumaa saa vain kokeilemalla.
Kaikki Joutsenen tuotteet kestävät konepesua. Pesu kannattaa suorittaa säännöllisesti sillä likaa ja rasvaa kerännyt untuva ei ole yhtä lämpöä eristävää kuin puhdas. Itse pesen täkin puolen vuoden välein ja tyynyt kahden-kolmen kuukauden välein. Untuvatuotteita pestessä ei käytetä huuhteluainetta ja pesuainettakin käytetään normaalia huomattavasti vähemmän. Joutsenella on myynnissä myös oma untuvashampoo, joka on kehitelty untuvatuotteiden pesuun. Kuohkeaksi ja nopeiten kuivaksi untuvatuotteet tulevat kuivausrummussa. (sinne ei tarvitse laittaa sitä tennispalloa (; ) Kuivauksessa ei kannata hätiköidä, sillä itselläni 400g:n tyynyn kuivuminen vie pari tuntia (käyn välissä pari kertaa myöhimässä tyynyä käsin), jonka jälkeen nostan sen vielä pariksi tunniksi "jäähtymään" pyykkitelineen päälle. Jos kuivausrumpu ei kuulu taloutesi varustukseen, pitää aikaa varata huomattavasti enemmän. Untuvatyyny kannattaa kuivattaa lappeeltaan pyykkitelineen päällä, aikaa voi mennä helposti 2-3 päivää. Kuivumassa olevaa tyynyä pitää pyöhiä mahdollisimman usein, jotta pesussa yhteen kerääntyneet höyhenet tulevat irtonaisiksi ja kuivuvat paremmin. Riihimäen tehtaalla on myös oma pesu- ja korjauspalvelu Joutsen-untuvatuotteille.
Petivaatteita voi tilata Joutsenshopista ilman toimitustuskuluja. Mitä olen sivuja seuraillut, siellä on menossa melkein aina kamppis, jossa on valittuja tuotteita hyvässä tarjouksessa. Riihimäkeläisenä suosittelen silti ehdottomasti vierailemaan tehtaanmyymälässä, jossa voi siten tehdä niitä todellisia löytöjä. Aikoinaan oman kesäpeitteemme hinta taisi olla normaalihinnalla melkein 300 euroa, mutta maksoimme siitä tehtaanmyymälässä vain 150 euroa, joten alennukset on tuntuvia.
Löytyykö teidän kotoa untuvaa?
Joutsen Finland Oy
Tehtaanmyymälä
Petsamonkatu 83
11120 RIIHIMÄKI
Avoinna ark. klo 10-18, la 10-15
Peitto & tyynyt saatu blogin kautta.
Katkeransuloinen isänpäivä
12.11.2014
16.09
Lukijoilleni hieman erilaisemmat perhesuhteeni ovat tuttuja. Olen kirjoittanut teille äidistäni ja edesmenneestä mummostani. Monet varmaan ovat miettineet, että entäs se isä sitten. Isästäni en ole blogissani kirjoittanut, koska aihe on edelleen tietyllä tapaa arka ja koko isäsuhteeni vaikuttaa edelleen vahvasti elämääni niin hyvässä kuin pahassa. Mennyt isänpäivä nosti taas asian pintaan ja mietin, että miksi en sittenkin voisi asiasta blogiini kirjoittaa. Toisilla isä on kuollut, toisilla ei ole ollut koskaan isää, toisten isä voi olla alkoholisti, mahdollisuuksia on monia. Minä kuulun siihen ryhmään, joiden isä on lähtenyt.
Kun äitini sairastui ollessani ihan pieni, minun hoitoni jäi tietenkin isäni vastuulle. Yksinhuoltajaisänä toimiminen ei 70-luvun lopussa ollut varmastikaan kovinkaan yleistä ja pienessä kaupungissa kaikki tiesivät tilanteemme. Kaikkien kertoman mukaan olin pienenä oikea isän tyttö, teimme varmasti kaiken yhdessä ja meistä hitsautuikin tiivis tiimi. Itse muistan lapsuuteni viiteen ikävuoteen asti onnellisena. Isä kiikutti minut tarhaan tai hoitoon, jos tulin sairaaksi, meille kutsuttiin kotiin kodinhoitaja pitämään silmällä siksi aikaa, kunnes isä tuli töistä. Jo tuolloin melkein kaikki viikonloput kuluivat mummon luona. Meillä oli kerrostalossa erittäin tiivis yhteisö ja talon muiden lasten kanssa tuli leikittyä aamusta iltaan ulkona. Se oli vielä sitä aikaa, kun naapurit tunsivat läheisesti toisensa ja kerrostalon rappukäytävässä sanottiin muutakin kuin pikaiset moikat. Välillä sitä löysi itsensä syömästä milloin kenenkin ruokapöydästä, jos tarve vaati.
Sitten tapahtui mullistavaa, meidän kahden tiimistä tuli viisi. Sain uusioperheen, johon kuului isä, äitipuoli, äitipuolen poika edellisestä suhteesta ja vielä myöhemmin perheeseemme syntyi siskopuoli. Muistan tuolta ajalta vain turvattomuuden ja ahdistuneisuuden, joka oli päivittäin elämässäni. Tuossa yksikössä minä olin koko ajan se ulkopuolinen. Olin tottunut kahden ihmisen tiimiin ja yhtäkkiä niitä ihmisiä oli enemmän ja syystä tai toisesta, minä en päässyt siihen tiimiin mukaan. Tilannetta ei parantanut se, että minä ja äitipuoli emme liiemmin pitäneet toisistamme tai niin minä asian lapsen mielellä koin. Mitä pidemmälle aikaa kului, tilanne vaan kiristyi kiristymistään. Lopulta tilanne meni siihen pisteeseen, että söin ennen kouluun lähtöä isäni jääkaappiin tekemiä voileipiä keittiönpöydän ääressä, äitipuoleni istuessa eri huoneessa suljetun oven takana. Tilanne sai alkunsa siitä, kun en suostunut eräs aamu syömään äitipuoleni keittämää kaurapuuroa, joka maistui mielestäni pohjaanpalaneelta. Muistan vieläkin, kuinka istuin itkukurkussa pöydässä ja pyörittelin jäykkää puuroa lautasellani ja mietin, miten pääsisin tilanteesta pois. Puuro oli kuitenkin maistunut hänen pojalleen, joten sen oli maistuttava minullekin. En vaan saanut tuona aamuna puuroa alas kurkustani. Tästä äitipuoleni otti itseensä ja sain kiittämättömän leiman otsaani. Tämän jälkeen isä alkoi tehdä aamupalan minulle valmiiksi jääkaappiin. Perjantait olivat päiviä joita odotin, silloin pääsisin mummon luokse viikonlopuksi. Viikonloppujen vuoksi taisin jaksaa niin kauan kuin jaksoin. Mummo ei meinannut sunnuntai-iltaisin saada minua lähtemään kotiin. Monesti asia tapahtui pientä lahjontaa harjoittamalla ja lupauksen siitä, että voin tulla mummon luokse seuraavana perjantaina. Koko kevään kotona ilmassa oli pientä kitkaa milloin mistäkin asiasta, mitä en nyt tässä halua lähteä erittelemään.
Sitten tuli eräs keväinen iltapäivä, jolloin kamelin selkä vihdoin katkesi. Minua syytettiin vakavasta useita ihmisiä koskettavasta asiasta, jota en ollut tehnyt. Äitipuoleni poika oli puhkonut kaverinsa kanssa taloyhtiön pyörien kumeja kerhon jälkeen ja tämän oli myös osa kerrostalon asukkaista nähnyt. Poika kuitenkin kertoi puolustukseksi kotona, että minä olin puhkonut ne kumit. Sain asiasta yhteispäätöksellä syyt niskoilleni & selkäsaunan, vaikka kiistin asian ja sanoin, että sille on myös todistajia. Taisi tuohon juttuun eräs naapurin nainenkin tarttua kertomalla isälleni vihaisena asian oikean laidan. Minulta ei kukaan anteeksi väärinkäsitystä pyytänyt. Kahdeksan vuoden iästäni huolimatta, tuolla hetkellä tajusin, että vaikka tulisin tässä perheessä sanomaan mitä, se olisi aina minä vs. muut. Otin tapauksen jälkeen vihoissani ja pettyneenä pyörän pihalta telineestä. Viereisen talon pihalle seisova serkkuni ihmetteli, mihin olen menossa. Tokaisin hänelle: "Helvettiin." (muistan tuon hetken vuosienkin jälkeen aivan elävästi) No, sinne helvettiin en kuitenkaan ollut matkalla vaan mummon luokse, jonne oli matkaa neljä kilometriä hiekkaista tietä pitkin. Muistan, että minulla oli tuolloin niin paha olo, että viskasin kesken matkan pyörän ojaan ja kävin marjamättään päälle istumaan ja itkemään. En edes tiedä miten kauan siinä olin, mutta sen verran kauan, että mummolle saavuttani hän oli alkanut olla huolissaan. Sillä isäni oli hänelle tapahtuneesta soittanut ja oli oikein epäillyt, että olisin menossa mummon luokse. Matkalla oli syntynyt myös päätös, en enää koskaan palaisi kotiin. Mummon luokse saavuttuani ensimmäiset sanani olivat: "Kotiin en enää koskaan mene, jos en voi jäädä tänne menen vaikka lastenkotiin." Kotiin en enää koskaan palannut, vaikka muutaman viikon päästä ensimmäisen luokan kevätjuhlapäivänä isä kävi minua vielä koulun pihassa takaisin kotiin houkuttamassa. Tämän jälkeen isäni katosi täysin elämästäni kuudeksi vuodeksi.
Olen monesti miettinyt miten 8-vuotias voi tehdä tuollaisia päätöksiä, vaikka minun kannaltani se oli lopulta hyvä päätös. Olin aivan lapsi. Siihen terapeuttini sanoi oivasti: "Ei se ole 8-vuotiaan asia tehdä tuollaisia päätöksiä vaan vanhemman päätös ja vastuu." Ehkä tuon oman päätökseni korostaminen kaikki vuodet on ollut tapani kieltää totuus siitä, että isä minut lopulta jätti ja alkoi elää elämäänsä ilman minua. Minut jätettiin.
Isäni ei ole minulle tänä päivänä mitään muuta kuin biologinen isä. En pidä häneen mitään yhteyttä, enkä haluakaan. Se tuntuisi jotenkin teennäiseltä.
Miten tuo tapaus on sitten vaikuttanut minuun? Olen tietyissä tilanteissa arka ja minun on vaikea luottaa ihmisiin. Hyvin harvat ja valitut pääsevät lähelleni. Kaikissa suhteissani turvallisuus ja luottamus ovat aina ne kaksi tärkeintä asiaa. Minusta on tullut tarkkanäköinen, jos aistin ihmisessä piirteitä, joihin en voi luottaa, kierrän heidät kaukaa, niin kova on itsesuojeluvaistoni. Tämä on luonut minulle myös kovan kuoren, jonka alla on kuitenkin erittäin herkkä ihminen. Hylkäämisen pelossa minusta tuli myös erittäin miellyttämisen haluinen, ajattelin aina ensin muita ja sitten vasta itseäni. Tämä johtikin masennukseen työelämässä ja vasta siitä seurannut terapia opetti minut pistämään välillä itseni ensimmäiselle sijalle. Se, että joskus ajattelee omaa parastaan, ei ole itsekkyyttä. Hylkääminen on myös vahvistanut. Minä selvisin.
