Kiltin tytön syndrooma
Ei tarvitse olla kummoinenkaan kyökkipsykologi, jotta voi todeta, että olen kärsinyt lapsesta asti kiltin tytön syndroomasta.
Reipas ja kiltti, siinäpä kaksi adjektiivia joilla minua usein lapsena kuvailtiin. Reippaus ja kiltteys olivat molemmat opittuja käytösmalleja, joilla oli helppo välttää konflikteja ja miellyttää muita. Nuorempana en oikeastaan kokenut tätä useinkaan ongelmaksi, vaikka tiedostin asian ainakin osittain. Mitä vanhemmaksi tulin, sen enemmän rohkenin olla läheisilleni myös ei niin "kiltti". Sen sijaan ulkopuolisille reippaan ja kiltin tytön rooli jäi päälle.
Kiltille tytölle on vaikeaa ottaa vastaan kritiikkiä, koska kaikki oma toiminta tähtää toisten miellyttämiseen ja sitten jos sekään ei riitä, se on karvas pala purtavaksi. Ensimmäinen askel kohti parantumista kiltin tytön syndroomasta tapahtui ammattikoulussa, jossa vihdoin opin ottamaan vastaan kritiikkiä niin, etten ottanut sitä henkilökohtaisesti, enkä jäänyt märehtimään palautteita päiväkausiksi tai jopa viikoiksi.
Vuosien saatossa kiltin tytön syndroomasta eroon pääsemiseksi olen tehnyt tietoisesti kovasti töitä. Vielä en kuitenkaan ole ihan perillä. Ensin opin ottamaan vastaan negatiivista palautetta. Osaan käsitellä asiat, enkä ota niitä henkilökohtaisesti. Opin myös vihdoin kantapään kautta sanomaan ei, kun se on omalta kannalta paras ratkaisu. Joskus ein sanominen onnistuu nykyään helposti, eteenpäin samantien jatkaen, mutta vielä toisinaan ein ääneen sanominen aiheuttaa omassa mielessä liian suureksi paisuvat jälkipuinnit, jotka sitten kuormittavat helposti jaksamista. Hyvä puoli on se, että tiedostan asian, joten voin jatkaa sen työstämistä.
On mennyt pitkään sisäistää, että kun kunnioitan itseäni ja luon selkeät rajat, ei se tarkoita sitä, että olisin itsekeskeinen ja ikävä ihminen. Päinvastoin, kun oppii kohtelemaan itseään hyvin, löytää elämästä enemmän iloa ja vapautta.
Kärsitkö kiltin tytön syndroomasta?
