Keyword: Love

Vaikka lapsuuteni oli hyvin erikoinen ja vaikea, siihen mahtui silti äärettömän paljon hyviä asioita, sellaisia, joita tämän päivän maailmassa on vaikeampi toteuttaa. Noista hetkistä olen ikuisesti äärimmäisen kiitollinen. Kyllä, minusta on tullut se tyyppi, joka ajattelee, että silloin kun olin nuori, moni asia oli paremmin. :D

Vasta aikuisena osasin alkaa arvostamaan sitä, että minulla oli lähes aina joku kotona ruoan kanssa odottamassa, kun tulin koulusta kotiin. En asiaa lapsena niin ajatellut, miten harvinaislaatuisessa asemassa jo silloin olin. Harvalla on nykyään aikuinen kotona, kun tulet koulusta. Entisaikaan isovanhemmat hakivat lapset koulusta/tarhasta, jos vanhemmat olivat töissä, koska he olivat usein siinä vaiheessa jo eläkkeellä. Ovesta sisään astuttuani ensimmäinen kysymys kuului: Miten sinun päivä meni?" Oli kiva vaihtaa koulupäivän kuulumisia samalla, kun lappoi lämmintä ruokaa suuhunsa.

Asuimme syrjässä ja kaupassa käynti ei ollut jokapäiväistä vaan yleensä kerran viikossa tapahtuva isompi operaatio, jolloin hoidettiin samalla kaikki muutkin asiat. Lapsena se oli vähän kuin juhlapäivä. Rakastin kesälomia, sillä tiesin, että pääsin nauttimaan noista kauppareissuista joka viikko. Halusin aina lähteä mukaan, sillä se sisälsi myös käynnin kirjastossa. Kaupassa meillä oli mummon kanssa selvä työnjako. Mummo lykkäsi kärryjä ja minä poimin tarvittavat tavarat mummon kauppalistalta ja tarkistin, että niissä on tarpeeksi pitkät päiväykset. Kassalla mummo maksoi, kun taas minulle kuului tavaroiden pakkaaminen. Eikä se ollut mikään pakko vaan rakastin pakkaamista ja vaadin, että sain tehdä sen. 

Antaisin mitä vain, jos minulla olisi oma piha jossain syrjässä, mihin voisin heittää nurmikolle viltin ja lukea kesäpäivinä hyvää kirjaa. En ole koskaan oikein kunnolla sopeutunut asumaan kerrostalossa, vaikka yritys on ollut kova viimeiset 25 vuotta. Kaipaan lapsuudesta jopa lumien kolausta. Muistan, että lähdin usein iltapimeälläkin kolaamaan, koska tykkäsin hommasta niin paljon. Nyt olisin vielä siinä iässä, että kolaus onnistuisi. Siinä oli jotain rentouttavaa – minä, kola ja omat ajatukset. Usein oli niin hiljaista, että pystyin kuulemaan lumisateen.

Kehopositiivisuus on asia, johon ovat suuresti vaikuttaneet lapsena ympärilläni olleet aikuiset. Silloin ei puhuttu kehopositiivisuudesta vaan erilaiset vartalot olivat vain luontainen osa omaa kasvuympäristöä. Meillä ei ns. "puristeltu makkaroita". Olen vasta nyt myöhemmin tajunnut, miten iso vaikutus heidän luonnollisella itsevarmalla käytöksellään ja suhtautumisellaan omaan vartaloonsa, on ollut siihen, etten ole koskaan tuntenut minkäänlaista "häpeää" omasta kehostani, en edes teini-iässä. Se on myös vaikuttanut siihen, miten näen toiset ihmiset vain ihmisinä. Varsinkin someaikana kotona saatu vahva itsetunto olisi entistäkin tärkeämpää. Ongelma on se, että nykypäivänä somen epärealistisen luoman kuvan vuoksi myös aikuiset painivat oman ulkomuotonsa kanssa. Yhteiskunnan nykytilasta kertoo hyvin se, miten aikuiset ihmiset kokivat oikeudekseen kommentoida Nasima Razmyarin Twitterissä julkaisemaan kuvaan siinä olevien ihmisten ulkonäköä. Asiatonta kommentointia, jolla ei ollut mitään tekemistä kyseisen kuvan kanssa. Some on siitä hullu paikka, että sieltä erossa pysymällä, jäisi huomattavasti ruusuisempi kuva kanssa tallaajista. Mikä olisi tavallaan omalle mielelle helpompaa. Some kuitenkin paljastaa raadollisesti sen, mihin suuntaan maailma on osin menossa, ainakin pienen ryhmän osalta. Itsellä on somen alusta asti ollut mentaliteetti, että en sano somessa mitään, mitä en voisi sanoa toiselle ihmiselle kasvotusten. Epäilen vahvasti, että monet kommentoijista laukoisivat samoja asioita kasvotusten kuin mitä somessa tuppaavat huutelemaan. 

Sanokaa vain vanhoilliseksi, mutta arvostan käytöstapoja. Ne istutettiin minuun jo lapsena ja hyvä niin. Yksi parhaista asioista, mitä voi ihmiselle opettaa. Nykyään tuntuu, että nekin alkavat olla häviävää kansanperinnettä. Tuntuvat unohtuvan niin vanhoilta kuin nuoriltakin. Yleensä ei ymmärretä, mikä olisi asiallista käytöstä erinäisissä tilanteissa, vaikka itseä kuin ketuttaisi vaan käytösmalli on enemmänkin sellaista, jota meillä kotona kutsuttiin moukkamaiseksi. Toki löytyy poikkeuksiakin.

Tämä oli varmasti monelle täysi yllätys, mutta kyllä ainakin minulla on ikävä 80- ja 90-luvun terveyskeskusta. Tällä vuosituhannella on sitten alkanut sellainen alamäki, ettei toista ole nähty. En joutunut kovin monesti käymään, mutta ne pari hassua kertaa, niin palvelua sai heti. Muistan, kun vielä jopa 90-luvun puolivälissä, sain ranteeseeni rasituksesta pahkuran (Ganglio). Päätin, että käyn näyttämässä sitä koulun jälkeen, kun terveyskeskus oli kotimatkan varrella. Kävelin vain sisään ja kerroin ongelmani. Ei mennyt kauaa, kun lääkäri pyysi sisään. Totesi vaivan ja tyhjensi pahkuran samalla kertaa. Hommaan meni alle puoli tuntia odotuksineen. Tuon jälkeen alkoikin ymmärtääkseni terveyskeskuksien alamäki. Nykyään ei ole edes varmaan pääsetkö vastaanotolle, pitää ensin odotella takaisinsoittoa, että josko vaivasi on niin iso, että sinut otetaan vastaan. Ensiapuun mennessä saat varautua tuntikausien tai jopa vuorokauden jonotukseen. Eräs ystäväni istui siellä aamusta iltaan syömättä ja juomatta. Miten ihmeessä me ollaan päästetty tilanne tähän?!? Ei todellakaan käy kateeksi alalla työskenteleviä. Kaikki kunnioitus heille. Voin hyvin kuvitella pitkän uran tehneitä, jotka vielä muistavat nuo "paremmat ajat", miten turhauttavalta heistä nykymeno saattaa tuntua. Ei tarvitse lukea kuin viime päivien uutisia, niin ero on selvä.

Siinä missä joku voisi kokea, että turvattomuutta oli, kun 80-luvulla sauhuteltiin tupakkaa sisätiloissa ja istuttiin henkilöautossakin pitkään takapenkillä ilman turvavöitä, niin kyllä nykyinen turvattomuus on huolestuttavampaa. Edellämainitut asiat on korjattu, mutta muu turvattomuus on valitettavasti lisääntynyt. Vieläkö meillä tulevaisuudessa nähdään yksin kouluun meneviä koululaisia, joita muualta tulleet vielä niin ihailevat? Ongelmia ovat huumeet,  eri syistä pahoinvoivat nuoret kuin aikuisetkin. Olen ihan omassa asuinympäristössäni parissa vuodessa huomannut valtavan muutoksen. Kun aloitin reilut neljä vuotta sitten toisen työni, sain melko rauhassa kävellä myöhään iltaisin kolmen kilometrin matkan kotiin. Viimeiset pari vuotta olen joutunut olemaan ympäristöstä jopa näinkin pienessä kaupungissa huomattavasti enemmän hereillä. Varsinkin viikonloppuisin osuu tielle vaikka minkälaista tallaajaa, joiden aikeista ei aina voi olla varma. Muutama kotimatkalla tapahtunut juttu on tehnyt minut varovaisemmaksi. Kaipaan sitä turvallisuuden tunnetta, mikä omassa lapsuudessa oli tai jopa sitä, millaista oli vielä pari vuotta sitten. Sitä ei valitettavasti taideta saada koskaan enää takaisin. Jotain pitäisi tehdä, että nykyinen koko ajan huonompaan suuntaan menevä kierre saataisiin pysäytettyä.