Irja

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että olen maininnut Irjan blogissani vain kerran. Nyt tuli olo, että minun on kerrottava teille enemmän Irjasta, henkilöstä joka on mielestäni ollut isoin vaikuttaja elämässäni heti mummon jälkeen. Siitä huolimatta, että Irja kuoli yli 25 vuotta sitten juuri ennen kolmattatoista syntymäpäivääni.

Irja oli isäni nuorin sisko. Ikäeroa meillä oli vajaat 17 vuotta. Tiedän, että Irjalla oli omassa elämässään omat vaikeutensa, joita en aio täällä enempää ruotia. Haluan kuitenkin kertoa siitä, miten Irja vaikutti ja vaikuttaa elämääni vielä tänäkin päivänä.

Irja on se tyyppi, josta minä näen eniten unia. Se on jotenkin uskomatonta, koska mummon kuoleman jälkeen ajattelin, että mummo alkaisi tulemaan uniini enemmän, mutta ei. Minun unissani eniten seikkaileva henkilö on edelleen Irja. Tiedätte varmaan ne hyvät unet, joista unta nähdessään alitajuisesti tajuaa, että ne ovat unta, mutta juuri siksi niistä ei tahtoisi herätä milloinkaan. Sellaista unta minä näen usein Irjasta. Niissä unissa on aina kivaa, mutta parasta on se, että voin olla jälleen Irjan kanssa ja tuntea hänen läsnäolonsa hyvin voimakkaasti. Antaisin oikeastaan melkein mitä vain, että voisin tuntea Irjan nyt vanhempanakin. Valitettavasti se ei ole mahdollista, joten on tyydyttävä uniin.

Näin lapsena Irjaa joka viikko. Eniten odotin keskiviikkoja, jolloin Irjalla oli avomiehensä kanssa tapana tulla usein meille saunomaan. Arvasin, että Irja saattaisi olla jo kotona odottamassa mummon kanssa, kun menin koulusta kotiin. Tiesin, että silloin olisi tarjolla maailman parasta perunamuusia, Irjan tekemää. Irjassa oli nuoren minäni mielestä jotain maagista. Minusta hän valaisi iloisuudellaan koko tilan. Ei ollut ihmistä, joka ei olisi halunnut olla Irjan kanssa. Välillä tuntui, etten saanut hänen seurastaan tarpeekseeni. Irjan kylääntulo tiesi sitä, että silloin tehtäisiin kaikkea kivaa. Pelattaisiin, juteltaisiin, saunottaisiin ja naurettaisiin myöhäiseen iltaan asti. Irja fanitti Tapparaa ja rakasti Rölliä. Tunsin aina tosi vahvasti, miten erityisen paljon mummoni nautti nuorimman tyttärensä seurasta. Tiedän, että teistä voi kuulostaa kamalalta, kun sanon tämän, mutta eihän siitä mihinkään pääse, että kaikista kahdeksasta lapsestaan Irja oli mummon "suosikki". Sen vain aisti. Mummo sanoi meitä usein Irjan kanssa samanlaisiksi, välillä hänellä meni meidän nimetkin sekaisin.

Aloin nähdä unia Irjasta, kun hän kuoli. Luultavasti tarvitsin häntä niin kipeästi elämääni, että aloin nähdä unia, jolla pystyin täyttämään hänen jättämän tyhjän aukon. Irja on myös syy, miksi pelkään hautajaisia. Irjan hautajaisten jälkeen en ole käynyt yksissäkään, enkä mene. Irjan hautajaisissa penkissä istuessani ja itkuista räkääni nieleskellessäni päätin, että minulle ei järjestetä hautajaisia. En halua vain halua, että kukaan joutuu kokemaan jotain niin ahdistavaa, mitä itse silloin koin. Tiedän, että monet kokevat hautajaiset tietyllä tavalla "helpotuksena", itse en koe niin.

***

Kaikki alkoi talvella 1990. Irja alkoi valitella joulun jälkeen outoja pääkipuja, joita hänellä ei ennen ollut. Kävi niistä lääkärissäkin, usein. Ne tulkittiin migreeniksi, mutta kipuihin ei tullut helpotusta. Lopulta alettiin epäillä reumaakin, kun särky alkoi säteillä muuallekin kroppaan. Huhtikuussa Irja oli tutkittavana Pikonlinnan sairaalassa, josta oli vielä soittanut mummolle, kertonut puhelimessa, että hänet päästetään kotiin, koska mitään ei löytynyt, vaikka selkäydinnäytekin oli otettu. Yksi paikka oli kuitenkin tutkimatta. Pää. Reilu tunti puhelun jälkeen mummo sai puhelun. Irja oli siirretty TAYSiin, koska hän oli saanut aivoverenvuodon. Tulin itse juuri koulusta kotiin, kun episodi oli käynnissä ja mummo oli lähdössä Tampereelle. Mummo houkutteli, että lähde mukaan. Joku ääni sisälläni sanoi: "Älä lähde." En lähtenyt. En voi edes kuvitella miten pitkältä mummosta on tuntunut tuo 100 km:n automatka. Perille päästyään mummo sai tietää, että hänen tyttärensä on aivokuollut, eikä mitään ollut tehtävissä. Siellä Irja makasi hengityskoneessa, joka piti hänet elossa. Tuolloin tarvittiin lähiomaisten lupa elintenluovutukseen, mummo antoi. Niinpä Irjasta tuli sankarini myös kuolemansa jälkeen. Irjan sarveiskalvojen avulla, joku jatkoi elämäänsä näkevänä.

Muistan, että kaikki oli jotenkin sekavaa. En voinut käsittää, että 29-vuotias rakas ihminen oli kuollut. Kuoleman jälkeen ruumis tuotiin Mänttään ja mummo houkutteli minua kappeliin katsomaan viimeiseen kerran Irjaa. Kieltäydyin ehdottomasti menemästä. Kerroin, että haluan muistaa Irjan juuri sellaisena, kun hänet viimeisen kerran näin. Elävänä. Toinen ongelma meinasi tulla siitä, että Irja oli mummon tapaan ortodoksi. Sanoin mummolle, että jos arkku pidetään auki, minä en tule hautajaisiin. En pysty. Siunaamaan tuleva ortodoksipappi ei pitänyt ideasta, että arkun kansi olisi kiinni, ymmärsin, että hän oli syyllistänyt tästä asiasta mummoani aika paljon ja jopa uhkaili tulemasta, mutta mummo piti päänsä tapansa mukaan siksi, että minä pystyin menemään hautajaisiin. En olisi halunnut mennä, mutta tiesin, minkä työn mummo oli tehnyt, että minä pystyisin osallistumaan, joten menin. Hautajaisissa vieressäni istui serkkuni, jolle Irja oli ollut vähintään yhtä rakas kuin minulle. Muistan, että itkeä tuhersin koko tilaisuuden läpi, serkun ojentaessa minulle jatkuvalla syötöllä nenäliinojaan. Toistin vain päässäni sanoja: "Jos tästä selviän, en enää ikinä osallistu hautajaisiin." Olisin halunnut juosta ulos. Tuntui, että tilaisuus kesti ikuisuuden. En edes tiedä itkinkö hautajaisissa Irjan kuolemaa vai omaa ahdistunutta tunnettani koko tilaisuudesta. Jouduin lukemaan haudalla kukka-adressin rivit, koska mummo ei itkultaan pystynyt. Itsellä oli tuossa vaiheessa vain tyhjä olo. Muistan, että toukokokuun alun päiväksi oli hirveän kuuma. Sukkahousut hiostivat ja pitkähihainen valkoinen paitani kuristi kurkkuani. Olisi tarjennut hellemekossa, johon vaihdoinkin heti kahvitilaisuuden jälkeen. Illemmalla istuin pitkään kotipihassa kaivon kannella, auringon kuumottaessa kasvojani. Oli ihan hiljaista. Äkkiä minulle tuli tosi vahva olo, että Irja oli läsnä. Sen jälkeen alkoivat unet ja ne ovat jatkuneet aina tähän päivään saakka. En menettänytkään Irjaa vaan sain hänet osin takaisin.

Suruasiassa minulle tämä länsimaalainen tapa kohdata suru ja menetys ovat ahdistavia. Kun Etelä-Afrikassa Nelson Mandela kuoli, ihmiset kerääntyivät kaduille tanssimaan ja laulamaan, samalla muistellen entisen presidentin pitkää elämää. Ei suremaan sitä, että hän kuoli vaan juhlistamaan sitä, miksi hän eli. Lohdullista.

Tiedän, että mummo ei selvinnyt Irjan kuolemasta koskaan. Oppi kyllä elämään asian kanssa, mutta elämä ei enää koskaan ollut samanlaista. Sen kertoo aika hyvin se, mitä mummo kirjoitti perimääni joulukirjaan ensimmäisenä jouluna ilman Irjaa. Huomasin jutun kirjasta vasta vuosia myöhemmin ja aloin silloin miettimään, millainen oma ensimmäinen jouluni oli ilman Irjaa. Muistan, että se oli outo, koska Irja oli ollut jouluina siihen asti aina läsnä. Muistan kuitenkin, että omalla tavallani nautin tuosta joulusta, olihan se suosikkiaikani vuodesta. Mummo sen sijaan piti pokkansa, sillä en muista häntä mitenkään normaalia vaisumpana.

28.12.1990 

"Oli taas yksi joulu elämäni saatossa. Toisekseen en tätä joulua odottanut, eikä se joululta tuntunut niin kuin useat muut joulut. Olihan se muuten ihan toistensa kaltainen lapsilla, tarkoitan lasteni lapsilla oli hauskaa pukkeineen, lahjoineen ym. Minulla vaan ei ollut hauskaa, vaikka en sitä ulospäin näyttänyt. Sydäntäni jäyti aivan kuin jäämöhkäle olisi ollut siellä. Syy tähän kaikkeen oli ja on kai lopun elämäni suru nuorimman lapseni Irjan kuolema.

Hänen iloinen naurunsa ja välitön luonteensa antoi iloa aina sinne missä hän oli. Lapsi lasten joukossa, ystävä ystävien parissa ja lohduttaja silloin, kun joku lohtua tarvitsi. Siksi minulla on häntä niin ikävä...

Olen usein miettinyt, mitä tapahtuisi, jos Irja-unet loppuisivat. Huolestuisinko? Ehkä? Sen tiedän, että minulle tulisi hirmuinen ikävä. Jos minulle annettaisiin tilaisuus tavata kuka ihminen tahansa elävä tai kuollut, vastaisin silmää räpäyttämättä: Irja.


Facebook-arvonnan kosmetiikkapaketin voitti Miisa L. Miisaan on otettu yhteyttä ja paketti lähtee hänelle vielä tällä viikolla. Kiitos osallistujille!