Ei ole mitään kirjoitettavaa
Olimme puolison kanssa eräs ilta kävelemässä, kun juttelin hänelle, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut blogiini, koska tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Puolisoni tokaisi sitten siihen, "että kirjoita sitten siitä, ettei sinulla ole mitään sanottavaa." Muutaman päivän asiaa sulateltuani, päätin ryhtyä toimeen. Olen kirjoittanut tänne viimeksi, kun kesälomani oli loppunut. Nyt on jo syyslomakin vietetty ja pikku hiljaa voi alkaa valmistautumaan jouluun. En ole ikinä ollut näin pitkään kirjoittamatta blogiini.
Miksi minulla ei ole sitten ollut mitään kirjoitettavaa?
Tämä ei täysin pidä paikkaansa, sillä minullahan olisi jutun aiheita vaikka kuinka, ne eivät vain tunnu enää tärkeiltä. Moni asia mistä olen aiemmin tänne kirjoittanut, tuntuu tänä päivänä täysin turhalta. Tuntuu, että maailmanmeno on mennyt sellaiseksi, että monet asiat ovat liian suuressa ristiriidassa arvojeni kanssa. Silti sitä yrittää rimpuilla näissä pakollisissa rattaissa, että olisi ruokaa kaapissa ja katto pään päällä.
Vuosi on ollut myös pysäyttävä. En ole koskaan törmännyt tuttujen osalta yhtä paljon yt-neuvotteluihin, lisäksi syöpä tuntuu kurittavan liiankin montaa. Tällaiset uutiset saavat tajuamaan konkreettisemmin sen, että jokainen hetki on tärkeä. Sitä tulee vieläkin tarkemmaksi niistä hetkistä, miten ne haluaa viettää. Täytän ensi vuonna 50 vuotta ja minulla on edelleen monia haaveita. Yksi niistä on se, että pystyisin vielä joku päivä elämään enemmän itseni näköistä elämää, joka tukisi tyyliltään enemmän nykyisiä arvojani. Minulla on lisäksi pitkään ollut haave videoiden kuvaamiseen liittyen. Niissä saisin tuotua enemmän esiin ajatuksiani ja asioita joita arvostan. Elän tällä hetkellä sellaista välitilaa, missä samaan aikaan olen tyytyväinen elämääni, mutta kaikki kodin ulkopuolella tapahtuva meno ei tunnu lainkaan omalta.
Syksyn aikana valtavaa iloa minulle on tuottanut se, että puolisoni pitkäjänteinen työ runouden saralla on vihdoin tunnustettu, kun hänen uusin toukokuussa ilmestynyt kahdeksas kokoelma pääsi palkintoehdokkaaksi Suomen arvostetuimman runopalkinnon Tanssivan karhun -saajaksi. Olen vuosien aikana nähnyt, miten puoliso on omistanut lähes kaiken vapaa-aikansa runoudelle. Sillä runoja kirjoittamalla Suomessa ei moni itseään elätä vaan sitä tehdään palkkatyön lomassa. Moniko bongasi mitään juttua näistä palkintoehdokkaista missään mediassa? Toisin on esim. Finlandia-ehdokkaiden laita. Runous on kuitenkin yksi ihmiskunnan vanhimmista ja syvimmistä kulttuurin muodoista. Puolisoni on tehnyt lisäksi pitkään yhteistyötä Yhdysvalloissa asuvan suomalaisen runoilijan Niina Pollarin kanssa, joka on kääntänyt runoja englanniksi. Tätä kautta puolisoni runot ovat levinneet ympäri maailmaa eri julkaisuihin mm. Kanadaan, Australiaan, Singaporeen, Yhdysvaltoihin, Englantiin ja Hongkongiin.
Miten sinun syksysi on sujunut, ajatuksia nykyisestä tilanteesta?
