Katkeransuloinen isänpäivä

Lukijoilleni hieman erilaisemmat perhesuhteeni ovat tuttuja. Olen kirjoittanut teille äidistäni ja edesmenneestä mummostani. Monet varmaan ovat miettineet, että entäs se isä sitten. Isästäni en ole blogissani kirjoittanut, koska aihe on edelleen tietyllä tapaa arka ja koko isäsuhteeni vaikuttaa edelleen vahvasti elämääni niin hyvässä kuin pahassa. Mennyt isänpäivä nosti taas asian pintaan ja mietin, että miksi en sittenkin voisi asiasta blogiini kirjoittaa. Toisilla isä on kuollut, toisilla ei ole ollut koskaan isää, toisten isä voi olla alkoholisti, mahdollisuuksia on monia. Minä kuulun siihen ryhmään, joiden isä on lähtenyt.

Kun äitini sairastui ollessani ihan pieni, minun hoitoni jäi tietenkin isäni vastuulle. Yksinhuoltajaisänä toimiminen ei 70-luvun lopussa ollut varmastikaan kovinkaan yleistä ja pienessä kaupungissa kaikki tiesivät tilanteemme. Kaikkien kertoman mukaan olin pienenä oikea isän tyttö, teimme varmasti kaiken yhdessä ja meistä hitsautuikin tiivis tiimi. Itse muistan lapsuuteni viiteen ikävuoteen asti onnellisena. Isä kiikutti minut tarhaan tai hoitoon, jos tulin sairaaksi, meille kutsuttiin kotiin kodinhoitaja pitämään silmällä siksi aikaa, kunnes isä tuli töistä. Jo tuolloin melkein kaikki viikonloput kuluivat mummon luona. Meillä oli kerrostalossa erittäin tiivis yhteisö ja talon muiden lasten kanssa tuli leikittyä aamusta iltaan ulkona. Se oli vielä sitä aikaa, kun naapurit tunsivat läheisesti toisensa ja kerrostalon rappukäytävässä sanottiin muutakin kuin pikaiset moikat. Välillä sitä löysi itsensä syömästä milloin kenenkin ruokapöydästä, jos tarve vaati.

Sitten tapahtui mullistavaa, meidän kahden tiimistä tuli viisi. Sain uusioperheen, johon kuului isä, äitipuoli, äitipuolen poika edellisestä suhteesta ja vielä myöhemmin perheeseemme syntyi siskopuoli. Muistan tuolta ajalta vain turvattomuuden ja ahdistuneisuuden, joka oli päivittäin elämässäni. Tuossa yksikössä minä olin koko ajan se ulkopuolinen. Olin tottunut kahden ihmisen tiimiin ja yhtäkkiä niitä ihmisiä oli enemmän ja syystä tai toisesta, minä en päässyt siihen tiimiin mukaan. Tilannetta ei parantanut se, että minä ja äitipuoli emme liiemmin pitäneet toisistamme tai niin minä asian lapsen mielellä koin. Mitä pidemmälle aikaa kului, tilanne vaan kiristyi kiristymistään. Lopulta tilanne meni siihen pisteeseen, että söin ennen kouluun lähtöä isäni jääkaappiin tekemiä voileipiä keittiönpöydän ääressä, äitipuoleni istuessa eri huoneessa suljetun oven takana. Tilanne sai alkunsa siitä, kun en suostunut eräs aamu syömään äitipuoleni keittämää kaurapuuroa, joka maistui mielestäni pohjaanpalaneelta. Muistan vieläkin, kuinka istuin itkukurkussa pöydässä ja pyörittelin jäykkää puuroa lautasellani ja mietin, miten pääsisin tilanteesta pois. Puuro oli kuitenkin maistunut hänen pojalleen, joten sen oli maistuttava minullekin. En vaan saanut tuona aamuna puuroa alas kurkustani. Tästä äitipuoleni otti itseensä ja sain kiittämättömän leiman otsaani. Tämän jälkeen isä alkoi tehdä aamupalan minulle valmiiksi jääkaappiin. Perjantait olivat päiviä joita odotin, silloin pääsisin mummon luokse viikonlopuksi. Viikonloppujen vuoksi taisin jaksaa niin kauan kuin jaksoin. Mummo ei meinannut sunnuntai-iltaisin saada minua lähtemään kotiin. Monesti asia tapahtui pientä lahjontaa harjoittamalla ja lupauksen siitä, että voin tulla mummon luokse seuraavana perjantaina. Koko kevään kotona ilmassa oli pientä kitkaa milloin mistäkin asiasta, mitä en nyt tässä halua lähteä erittelemään.

Sitten tuli eräs keväinen iltapäivä, jolloin kamelin selkä vihdoin katkesi. Minua syytettiin vakavasta useita ihmisiä koskettavasta asiasta, jota en ollut tehnyt. Äitipuoleni poika oli puhkonut kaverinsa kanssa taloyhtiön pyörien kumeja kerhon jälkeen ja tämän oli myös osa kerrostalon asukkaista nähnyt. Poika kuitenkin kertoi puolustukseksi kotona, että minä olin puhkonut ne kumit. Sain asiasta yhteispäätöksellä syyt niskoilleni & selkäsaunan, vaikka kiistin asian ja sanoin, että sille on myös todistajia. Taisi tuohon juttuun eräs naapurin nainenkin tarttua kertomalla isälleni vihaisena asian oikean laidan. Minulta ei kukaan anteeksi väärinkäsitystä pyytänyt. Kahdeksan vuoden iästäni huolimatta, tuolla hetkellä tajusin, että vaikka tulisin tässä perheessä sanomaan mitä, se olisi aina minä vs. muut. Otin tapauksen jälkeen vihoissani ja pettyneenä pyörän pihalta telineestä. Viereisen talon pihalle seisova serkkuni ihmetteli, mihin olen menossa. Tokaisin hänelle: "Helvettiin." (muistan tuon hetken vuosienkin jälkeen aivan elävästi) No, sinne helvettiin en kuitenkaan ollut matkalla vaan mummon luokse, jonne oli matkaa neljä kilometriä hiekkaista tietä pitkin. Muistan, että minulla oli tuolloin niin paha olo, että viskasin kesken matkan pyörän ojaan ja kävin marjamättään päälle istumaan ja itkemään. En edes tiedä miten kauan siinä olin, mutta sen verran kauan, että mummolle saavuttani hän oli alkanut olla huolissaan. Sillä isäni oli hänelle tapahtuneesta soittanut ja oli oikein epäillyt, että olisin menossa mummon luokse. Matkalla oli syntynyt myös päätös, en enää koskaan palaisi kotiin. Mummon luokse saavuttuani ensimmäiset sanani olivat: "Kotiin en enää koskaan mene, jos en voi jäädä tänne menen vaikka lastenkotiin." Kotiin en enää koskaan palannut, vaikka muutaman viikon päästä ensimmäisen luokan kevätjuhlapäivänä isä kävi minua vielä koulun pihassa takaisin kotiin houkuttamassa. Tämän jälkeen isäni katosi täysin elämästäni kuudeksi vuodeksi.

Olen monesti miettinyt miten 8-vuotias voi tehdä tuollaisia päätöksiä, vaikka minun kannaltani se oli lopulta hyvä päätös. Olin aivan lapsi. Siihen terapeuttini sanoi oivasti: "Ei se ole 8-vuotiaan asia tehdä tuollaisia päätöksiä vaan vanhemman päätös ja vastuu." Ehkä tuon oman päätökseni korostaminen kaikki vuodet on ollut tapani kieltää totuus siitä, että isä minut lopulta jätti ja alkoi elää elämäänsä ilman minua. Minut jätettiin.

Isäni ei ole minulle tänä päivänä mitään muuta kuin biologinen isä. En pidä häneen mitään yhteyttä, enkä haluakaan. Se tuntuisi jotenkin teennäiseltä.

Miten tuo tapaus on sitten vaikuttanut minuun? Olen tietyissä tilanteissa arka ja minun on vaikea luottaa ihmisiin. Hyvin harvat ja valitut pääsevät lähelleni. Kaikissa suhteissani turvallisuus ja luottamus ovat aina ne kaksi tärkeintä asiaa. Minusta on tullut tarkkanäköinen, jos aistin ihmisessä piirteitä, joihin en voi luottaa, kierrän heidät kaukaa, niin kova on itsesuojeluvaistoni. Tämä on luonut minulle myös kovan kuoren, jonka alla on kuitenkin erittäin herkkä ihminen. Hylkäämisen pelossa minusta tuli myös erittäin miellyttämisen haluinen, ajattelin aina ensin muita ja sitten vasta itseäni. Tämä johtikin masennukseen työelämässä ja vasta siitä seurannut terapia opetti minut pistämään välillä itseni ensimmäiselle sijalle. Se, että joskus ajattelee omaa parastaan, ei ole itsekkyyttä. Hylkääminen on myös vahvistanut. Minä selvisin.