Hiljennä vauhtia ja nauti
Rodoksen katuja kulkiessa, olen usein miettinyt, miten ihmeessä olen siellä välittömästi aina paljon seesteisempi kuin kotona. Mieleni on yhtä tyyni kuin järvenpinta kesäiltana. Ainoa syy ei voi olla se, että olen lomalla. Aloin vähitellen kiinnittämään huomiota ympärillä oleviin ihmisiin. Kukaan ei juossut. Kaikki kävelivät rauhallisesti ympäristöstään nauttien, jopa suurin osa työssäkäyvistä paikallisista. Eivät edes muut suomalaiset juosseet.
Tämä sai minut ajattelemaan. Miksi me juoksemme? Onko länsimaalainen kulttuuri opettanut meidät juoksemaan arjessa? Tekeekö se ihmisestä jotenkin tärkeämmän oloisen, että näyttää kiireiseltä? Ihmekös tuo, etten ole koskaan nauttinut kaupunkilomista. Isoissa kaupungeissa ihmisillä on aina kiire.
Kun tajusin asian, päätin välittömästi, että lopetan juoksemisen myös kotona. Kävellenkin ehtii perille, aina ei tarvitse kiirehtiä. Ainainen itse aiheutettu kiire ei voi tehdä hyvää mielelle pitkällä tähtäimellä. Jo ensimmäinen kauppareissu kotiin saavuttua alkoi ahdistamaan. Huomasin heti kuinka kiire kaikilla oli. En tiedä mihin. Oli vaikea pidätellä itseään, etten lähtisi siihen samaan juoksemiseen mukaan. Jokainen askel vaati keskittymistä. "Älä juokse.", hoin mielessäni. Olin alitajuisesti heti muuttamassa askelta nopeammaksi, että sulautuisin joukkooon. Tajusin heti, että päätökseni vaatii työtä ja todellisen muutoksen, että myös aivoni käsittävät, ettei minun tarvitse koko kiirehtiä. Tämä on asia, josta päätin, että alan sitä tietoisesti työstämään. En halua enää koskaan juosta, paitsi silloin, jos meinaan myöhästyä. Edes arki ei ole suorittamista vaan elämistä.
Toinen asia mikä tekee oloni rennoksi Rodoksella, on Sääntö-Suomen puuttuminen. Tämähän on tunnetusti maa, jossa kytätään arkipäivän tilanteissa toisten tekemisiä. Ollaan heti valmiita ojentamaan, jos joku ei tee luotujen sääntöjen mukaan. Kreikassa parkkeerataan sinne mihin halutaan, kunhan ei ole kenenkään tiellä. Kukaan tuskin tulee moittimaan sinua, jos moottoripyörän jalka on väärällä puolen parkkiruutua, saatika, että jakaisi siitä vielä kuvan somessa muille ihmisille ihmeteltäväksi, samalla kertoen, että mistä muropaketista tuokin on ajokorttinsa saanut. Tajusin, että mieleni kaipaa joissakin asioissa tietynlaista vapautta ja rentoutta, ei Sääntö-Suomea.
Hyvä esimerkki tästä meidän pikkumaisuudesta tiettyjen arkipäivän kirjoittamattomien sääntöjen suhteen oli jokin aika sitten eräällä somealustalla käyty keskustelu. Siitä tuli hyvin ilmi, miten paljon me odotetaan toisilta, että heidän pitää toimia kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, jotka ovat meidän mielestä oikein. Oli puhetta, miten pitää käyttäytyä liukuportaissa, miten hissistä tai junasta tullaan ulos, miten jopa raastepöydässä menetellään... Lukemattomia isossa mittakaavassa hyvin mitättömiä asioita, jotka ärsyttävät toisia ihmisiä toisten ihmisten käytöksessä. Olen itse syyllistynyt tähän samaan vuosia. Tuskastellut mielessäni, että eikö tuokin voisi tehdä toisin. Kreikka on kuitenkin opettanut minut vähitellen olemaan välittämättä, siellä meille suomalaisille kirjoittamattomien sääntöjen rikkomista tapahtuu koko ajan ja olen huomannut, etten välitä, miksi siis välittäisin niistä Suomessakaan? Tajuan, miten oma mieli on kevyempi, kun en enää kiinnitä huomiota näihin. Verenpaine ja oma mielikin tykkäävät kummasti.
