Keyword: Love

Olin jo aikoja sitten päättänyt, etten kirjoittaisi blogissa enää aiheesta, mutta isänpäivän kynnyksellä tuli kuitenkin olo, että haluan sulkea tämän ympyrän lopullisesti. Joten puhutaan vielä hetki isäsuhteestani. Monille teistä lukijoista onkin selvää, että isäni ei kuulunut viimeiseen 35 vuoteen elämääni oikeastaan mitenkään. Teille ja muillekin muistin virkistämiseksi, että tämän päivän postauksessa olisi jotain tolkkua, kannattaa ihan ensiksi mennä lukemaan postaus viiden vuoden takaa Katkeransuloinen isänpäivä, jossa selitän tarkemmin taustat, miksi olen elänyt lähes koko elämäni ihan ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta ilman isää. 

Tuota postausta kirjoittaessa tilanne oli erilainen kuin nyt. Isäni oli silloin elossa, nyt ei. Isäni kuoli lähes vuosi sitten. On olemassa sanonta "Kuolleista ei saa puhua pahaa." En ole aina sanontaa ymmärtänyt, Hitlerkin on kuollut, eikö siitäkään saa puhua pahaa? Fakta on kuitenkin se, että kyseessä oli todella paha ihminen. Tämän postauksen tarkoitus ei silti ole mollata isääni ja hänen ratkaisujaan vaan enemmän pohtia sitä, millaisia fiiliksiä mennyt vuosi on minussa herättänyt. 

Olin aina isäni vielä eläessä ajatellut, että hänen kuolemansa saattaisi aiheuttaa minussa jonkinlaista tunnemyllerrystä johtuen väleistämme, joita ei ollut. Katuisinko sitä, etten pitänyt häneen yhteyttä? Minulla on nyt ollut vuosi aikaa makustella fiiliksiä isäni kuoleman jälkeen. Muistan kun sain siskopuoleltani viestin isäni kuolemasta, valehtelisin, jos sanoisin, että olisin tuntenut jotain. En tuntenut oikein mitään, ihan kuin olisin lukenut iltapäivänlehdestä jonkun minulle tuntemattoman julkisuuden henkilön kuolemasta. Tavallaan surullista, mutta koskettiko se juuri minua? Ei. Tämä pohditutti minua ja puhuin asiasta miehelleni, että eikö minun pitäisi tuntea jotain enemmän? Ajattelin, että ehkä se tunne vielä tulee. Vuosi on kuitenkin vierähtänyt, enkä edelleenkään ole tuntenut mitään. Miten voi surea ihmistä, joka ei ole kuulunut vuosikausiin elämääni mitenkään? 

Analyyttisenä olen tietenkin käynyt päässäni läpi todella paljon asiaa, ettei isäni kuolema ole herättänyt mitään sen kummempia fiiliksiä ja koittanut miettiä miksi näin? Olen jopa kokenut olevani  kylmä ja huono ihminen, kun en sure biologisen isäni kuolemaa. Mutta tekeekö se kenestäkään isää, että on ollut minua tekemässä? Tajusin että ei, isän tekee se, miten toimii sen jälkeen. Tajusin myös sen, että isäni jälkeen elämääni on kuulunut ja vaikuttanut monia vahvoja miehiä – setäni ja molemmat kummisetäni, joiden kuolemaa tulen varmasti suremaan, sitten kun se joskus on ajankohtaista. He tulevat olemaan niitä ihmisiä, jotka tulevat vilahtelemaan puheissani arjessa myös kuolemansa jälkeen, koska he ovat vaikuttaneet elämääni vahvemmin kuin biologinen isäni. Setäni ovat luoneet minulle muistoja, mitä muistella, sitten kun he ovat menneet.

Kaiken pohdiskelun jälkeen päädyin siihen samaan mihin viisi vuotta sittenkin. Isäni ei ollut minulle mitään muuta kuin biologinen isä. Olin sinut asian kanssa ja jatkanut eteenpäin. Luultavasti myös isäni, koska hänen kuolemansa ei ollut äkillinen vaan sairastelua oli jatkunut pidempään. Tästä huolimatta, myöskään hän ei kokenut tarvetta ottaa minuun yhteyttä. Joten tulin siihen tulokseen, että tietyllä tapaa minä ja isä lopulta ymmärsimme toisiamme ja olimme hyväksyneet tilanteemme. Meidän polkumme olivat lopullisesti eronneet tällä planeetalla. 

Lopuksi oikein iso ❤️ kaikille tämän päivän sankareille.

Kuvat: Pixabay