4.7.2016

Koti


Olen usein puhunut täällä lapsuuden kodistani, siitä kodista, missä on sielunmaisemani. Paikasta jossa elin ja kasvoin, paikasta, jossa minusta tuli minä. Joka kerran kun palaan takaisin, minut valtaa ääretön rauha, sellainen rauha, jota en vielä missään ole saavuttanut. Toki nykyinen koti on kotini, mutta ei se ole sama, sillä kerrostalo ei ole ollenkaan minun paikkani, enkä tule täällä saamaan koskaan samanlaista rauhaa kuin paikassa, jossa lapsuuden kotini sijaitsee.

Ylläolevassa kuvassa näkyy tie, jota pitkin lapsuuden kotiini tullaan. Huomaatte varmaan, että täällä ei ole katuvaloja. Tielle käännytään hiljaisesta hiekkatien risteyksessä, jota siihen mennessä on posotettu kaupungin keskustasta jo reilu kolmen kilometrin matka. Sitten tietä jossa talo sijaitsee, ajellaan melkein 800 metriä, kunnes tulee näkyviin ensimmäinen talo, joka on kotini. Postilaatikko jää tuossa kuvassa vasemmalle piiloon. Vasen puolisko ei näytä sellaiselta kuin lapsuudessani, sillä metsää karsittiin muutama vuosi sitten. Ennen tuossa kasvoi umpimetsä, mutta kyllä se siitä taas kasvaa. Siinä metsässä minä makasin kuunnellen mäntyjen huminaa ja odotin, että mummo huutaa syömään, kun haistoin piipusta nousevan savun. Meillä tehtiin ruoka pääasiassa aina puuhellalla, jopa kesäkuumalla, vaikka keittiöstä tuli aina melkoisen hikinen paikka. Kolmekymmentä astetta oli kesäisin keittiössä enemmän sääntö kuin poikkeus. Puuhellalla valurautapannulla paistetut lätyt maistuvat ihan omanlaiseltaan, joten oli se vaivan arvoista. 


Sitten päästään itse talolle, postilaatikolta on vielä sadan metrin verran pihaan. Tämä on talon eteläpuoli ja minä kutsun sitä takapihaksi. Kuvassa oikealla kaadettu metsä. Juuri tuosta kuvanottopaikasta olen tuhansia ja taas tuhansia kertoja ihaillut talvella kirpakassa pakkassäässä suoraan talon yläpuolella sijoittuvaa Otavan tähtikuviota. Talon edessä olevissa syreeneissä palaa talvisin koristevalot, jotka luovat pilkkopimeyteen omanlaistaan tunnelmaa. Nyt niiden lehtien takana piilottelee toinen pihakeinu, toinen näkyy tuolla etupihalla. Vasemmalla puolella kuvaa olevalla kedolla oleva pelto on ollut joskus pienempi joskus isompi, riippuen siitä paljonko perunat tai kasvimaa ovat vieneet tilaa. Tällä hetkellä suurin osa on luonnontilassa, enkä ole vähään aikaan nähnyt yhtä paljon perhosia kuin juhannuksena tuossa leijailemassa. Katselin niitä hetken jopa huumaantuneena. Vasemmalla näkyy punainen puuvaja, jonka vintille pääsee ulkoapäin kiipeämällä tikkaita pitkin, siellä on leikitty monet leikit. Puuvajan ja talon välissä on kumpare, joka on maakellari. Jaksan aina ihmetellä, miten kauniisti se sulautuu tuohon. Maakellarin oikealla puolella näkyy se kaivon kansi, jonka päällä istuin, kun tunsin Irjan läsnäolon.


Jos ei käänny talolle niin tie jatkuu eteenpäin sellaisena kuin ylläolevassa kuvassa. Tätä tietä joutuu menemään puolen kilometrin verran ennen kuin seuraava talo tulee vastaan. Juhannuksenakin paikassa vallitsi jälleen täydellinen rauha. Kun kiersin jälleen pihassa tuttuja paikkoja, minulle tuli vahva tunne, että tämä on se paikka johon minä kuulun. Paikka, jossa tulen aina olemaan onnellinen. 

Onko teillä vahvaa kiintymystä lapsuuden kotiin?



24 kommenttia:

  1. On. Se on se oikea koti. Tuttu tunne kun käännytään hiekkatieltä. Meille lähimmältä kylältä oli matkaa 10 km ja toiselta 19 km. Eli jos jonnekin haluttiin niin se oli lähdettävä pyörällä.
    Meilläkin tehtiin joskus ruokaa puuhellalla mutta sähköliettä käytettiin pääosin. Itse en tee puuhellalla, en jaksa sitä lämmittää :) mutta onhan ne ruoat ihan erimakuisia sillä tehtynä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pistit vielä paremmaksi. :D Mulla oli lähimpään kauppaan vajaat 5 km:ä, joten pyörä oli ainoa vaihtoehto meilläkin päin.

      Poista
  2. On <3 Ja nimenomaan siihen luontoonvihreyteen ja rauhaan. Asun kaupungissa kun se on helppoa työpaikan ja muiden kannalta, mutta haikailen maaseudulle ja luonnon ääreen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän sama, jos olisi mahdollista asuisin varmaan jossain muualla kuin kaupungissa, vaikka siinä on juurikin noi omat hyvät puolensa kun kaikki on lähellä.

      Poista
  3. Ihana oma rauha teillä, ei mitään kaupungin melua tai huutavia naapureita.

    VastaaPoista
  4. Ihanaa, että se on vielä olemassa. Ihanaa, että sinne pääsee ja että jatkumo lapsuudesta aikuisuuteen on säilynyt muistikuvissa yhtenäisenä.

    VastaaPoista
  5. Ihanasti kirjoitit lapsuudenkodistasi. Nuo muistot kulkee aina mukana ja se on ihanaa. Kyllä itsellänikin on vahvat muistot lapsuudenkodista ja niistä ympyröistä. Joka kerta kun ajamme kotikaupunkiin, pitää ajaa sen asunnon ohi, siitä tulee jotenkin hyvälle mielelle ja samalla on hieman haikeutta ilmassa. Myös Mammalassa, jossa vietimme lapsuuden kesiä, on jäänyt voimakkaat muistot <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Souliina. :) Niitä muistoja ei kyllä unohda ikinä. <3

      Poista
  6. Ihanan rauhallisen näköistä! Mun vanhempien talo eli lapsuudenkotini oli ennen rauhallisen metsän ympäröimä, mutta alueelle on nyt noussut muutama talo. Se on kyllä hieman vienyt fiilistä, vaikka metsää on toki vielä, mutta sitä entistä maisemaa kaipaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis metsän poisto vaikuttaa kyllä ihan käsittämättömän paljon maisemaan. :o

      Poista
  7. Mulla ei oo lapsuudenkotia/kotikuntaa. Ku täytin 20, ni olin asunu jo 12 eri talossa, viidessä eri kunnassa. Koen, etten kuulu mihinkään, ei oo juuria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh melkoinen saldo. Ymmärrän hyvin tuon kuulumattomuuden tunteen... :/

      Poista
  8. Mulla on ollu niin monta lapsuuden kotia, että yhdestäkään ei ole tullut tuommoista todella tärkeää paikkaa :D Nim. Kuudella paikkakunnalla asunut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärtää hyvin, että tossa ei ehdi tulla kiintymystä yhteen paikkaan.

      Poista
  9. Toi eka kappale olisi voinut olla suoraan mun näppikseltä! Just olin juhannuksena käymässä ja unohdin kaikki työstressit sun muut sen sileän tien :) Mun onnekseni lapsuuden kotiani alkaa asuttamaan veljeni jossain vaiheessa, joten se tulee säilymään piireissäni ^_^ Ihanan rauhalliselta on sun lapsuuden kotisi näyttänyt ympäristöineen, mäkin olen kotoisin lähes keskeltä metsää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on oikeasti jännä miten lapsuuden koti vaikuttaa noin vahvasti, juurikin rentouttaa ja tulee olo, että olet taas lapsi. Se on just täydellinen irtiotto.

      Poista
  10. Ihana, ihana postaus, Otava, Irja ja mietin myös niitä karhuja. <3 Kivaa kun kirjoitit tästä, jäin tätä odottamaan.

    No näen aina unta lapsuudenkodista Töölössä, mutta sielunaisema on ehdottomasti Sipoon mökin kallioilla katsellen aava ulappaa. Meri. Siellä vietin kaikki lapsuuden kesät, välillä kovasti nauttien, välillä teinimpänä tylsyyteen miltei kuollen. <3

    Aurinkoa Jonna ja halit, on jo ikävä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia! Ymmärrän hyvin, että juuri noi lapsuuden kesät on jääneet mieleesi. Ikävä täälläkin! <3

      Poista
  11. Voi, miten ihana postaus! Tarinasi ja kuvasi täydentävät toisiaan. Lapsuudenkoti on muistojen koti. Minun lapsuudenkotini oli Turussa, Kupittaanpuiston vieressä. Se talo on hajotettu, mutta ne korttelit ovat edelleen minulle tosi rakkaita.
    Ihanaa viikonloppua, Jonna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuula! <3 Ihanaa, että sentään korttelit on vielä tallella, vaikka kotia ei enää olekaan.

      Mukavaa viikonloppua sinnekin.

      Poista
  12. Spesiaali tunnelma tekstissä. :) Mun lapsuuden koti myytiin reilu vuosi sitten, kun porukat muuttivat kerrostaloon tuosta rivarista, jossa vietin ikävuodet 5-19. Se tuntui tietyllä tapaa haikealta, ja joskus kaihertaa sydänalaa kun mennään sieltä sattumalta ohi. :)

    Todellinen sielunmaisemani löytyy onneksi kuitenkin kesähuvilaltamme saaresta, meren keskeltä. Siellä olen viettänyt joka kesää aikaa syntymästäni asti, kuten myös mun faija ja mun kaks tytärtä. Se siirtyy aikanaan mulle ja veljelleni, joten sitä ei koskaan myydä kuten lapsuudenkotiamme. Siellä sielu lepää ja mieli uudistuu, ja se meri, se on parasta mitä tiedän! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti tulee sellainen haikea olo, kun ohi menee. Onneksi on tuo kesähuvila, on joku juttu joka pysyy ja tietää mihin voi vuodesta toiseen palata. <3

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown