Outoja hetkiä

Sanotaan, että kuolema, avioero ja muutto ovat suurimpia stressitekijöitä elämässä. Huomenna tulee kuluneeksi tasan kuukausi siitä, kun painoimme 15 vuotta kotina toimineen asuntomme oven lopullisesti kiinni. Se oli puolisoni ja minun ensimmäinen yhteinen koti, sitä ennen emme olleet virallisesti asuneet saman katon alla.

Jotenkin odotin, että olisin ollut tunteikkaampi tuona hetkenä, mutta olo oli vain vapaa ja helpottunut. Toista oli pakkaamisen aikoihin, silloin tunsin jatkuvaa liikutusta vanhan jättämisestä, mutta samaan aikaan innostusta uudesta. Tuota hetkeä kuukausi takaperin oli kuitenkin valmisteltu viitisen vuotta, sillä silloin meille alkoi valkenemaan, että taloyhtiössä asunnon omistaminen ei ole meidän juttu. Sitä tavallaan omistaa seinät, mutta muuten olet muiden armoilla. 

Olimme alunperin ajatelleet, että muuttaisimme samalla toiseen kaupunkiin. Myynti ja muutto tulivat kuitenkin niin nopeasti, että stressiä vähentääksemme päätimme jäädä toistaiseksi samaan kaupunkiin, mutta paremmalle sijainnille molempien työmatkojen kannalta. Päätöstä siivitti se, että löysimme erittäin mieleisen vuokra-asunnon täältä, eikä siellä kaupungissa, johon olimme ajatelleet muuttaa, ollut mitään kivaa tuolla hetkellä tarjolla. Olimme molemmat tosi tarkkoja siitä, millainen asunnon pitää olla, joten valinnanvaraa ei pahemmin ollut. 

Meillä kävi tuuri, sillä nykyinen kotimme on todellinen helmi. Taloyhtiökin tuntuu olevan puolentoista kuukauden asumisen jälkeen paljon rauhallisemmalta kuin edellinen. Lisäksi on mukava huomata, että kaikissa taloissa ei ole yhtä huono äänieristys kuin entisessä kodissamme. Ainahan kerrostalossa vähän ääniä kuuluu ja se kuuluu asiaan. Nykyään kotona olo tuntuu paljon yksityisemmältä, sillä puhuessa, ei tarvitse miettiä sitä tosiasiaa mitä entisessä, että naapuri tulisi kuulemaan kaiken puhutun lähes sanasta sanaan. 

Tähän reiluun kuukauteen mahtuu silti paljon outoja hetkiä. Asuimme entisessä asunnossamme 15 vuotta, joka on kuitenkin lähes kolmasosa minun tähän asti eletystä elämästä. Eikä sitä tietenkään noin vain aivojen muistista pyyhitä pois. Monesti aamulla herätessä menee hetki, että sisäistän olevani uudessa kodissa. Tuntuu oudolta, ettei katso sitä samaa seinää ja järjestystä mihin 15 vuoden ajan tottui. 

Kävelemme puolisoni kanssa paljon. Se on meidän yhteinen juttu, kun sattuu yhteinen vapaapäivä. Viime viikolla taisi tulla taivalta reilut 70 kilometriä. Näillä parin-kolmen tunnin kävelyillä sitten pienessä kaupungissa vääjäämättä välillä tulee käveltyä vanhojen kotikulmien ohi. Silloin mielen valtaa hetkellisesti outo tyhjähkö olo. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun aivot ovat halunneet kääntyä kävelyltä kotiin eri suuntaan kuin missä nykyinen kotimme sijaitsee. 

Outo on ollut tämä talvikin. Tuntuuko sinustakin, että tämä talvi on kestänyt ikuisuuden? Minusta tuntuu. Ollaan huhtikuun loppupuolella ja tuntuu, että tämä talvi vaan jatkuu ja jatkuu. Kevätfiilis loistaa poissaolollaan. Kevättä joutuu ainakin toistaiseksi sääennusteen mukaan odottamaan reilun viikon verran.

Mikä on ollut sinun vaikein muutto?