10 vuotta erilaista elämää


En ole pitkään aikaan kirjoittanut omasta tämän hetkisestä elämästäni mitään, osaksi syy on ollut se, että tämä viimeinen vuosi on ollut jollakin tapaa älyttömän raskas. Olen ollut jatkuvasti ahdistunut ja kyseenalaistanut todella paljon omaa paikkaani tässä yhteiskunnassa, joka on lipumassa sellaiseen suuntaan, etten oikein näe itselleni valoa edessäpäin. Arvot ovat kovia arvoja, joita en koe omakseni. Olen osaksi lopettanut tämän vuoksi uutisten lukemisen ja jos luenkin uutisen, luen enää todella harvoin ihmisten kommentteja sen alla, sen verran raakaa keskustelu on. Koska itse uin välillä syvissäkin vesissä, ihan pienetkin asiat vaikuttavat minuun ja päivittäiseen mielialaani. Esim. kun Mikko Kuustonen kertoi käyneensä terapiassa lapsuuden tapahtumien vuoksi niin jo oli ensimmäinen kommentoija nostamassa häntäänsä siitä, että hän on ollut vahva ihminen, eikä ole halunnut terapiaa. Jäin miettimään, että kyllä sekin on varmasti osaksi eräänlaista vahvuutta, mutta onko se järkevää sellaista? Toinen kommentoija vastasikin loistavasti: "Se ei ole vahvuuden merkki, ettei halua terapiaa. Vahvuutta on se, että myöntää haavoittuneisuutensa." Voiko sitä edes paremmin sanoa? Ei voi. Itsehän olen hyvä esimerkki, juuri tuon haavoittuneisuuden kieltämisestä. Paras ystäväni aina aiemmin ihmetteli, että miksi en jo lapsuudessani tapahtuneiden asioiden vuoksi käynyt terapiassa. No, 80-luvulla se ei ollut tapana. En käynyt myöskään sen vuoksi, koska ajattelin olevani vahva ja pärjääväni ilman. Esitin monet vuodet vahvaa. Tarvittiinkin useita vuosia ennen kuin se kamelin selkä vihdoin katkesi erinäisten sattumien summana ja tajusin, etten olekaan kaikkivoipa. 

En ole halunnut puida yleistä ahdistustani täällä, kun ei se sillä puimisella kuitenkaan mihinkään lähde. Päinvastoin, koittanut keskittyä enemmän niihin mukaviin juttuihin, jotka vievät aina joka päivä kuitenkin minua vähän kerrassaan eteenpäin. 

Viime kuussa tuli kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun sairastuin masennukseen ja se herätti minussa aika isojakin fiiliksiä. "Vuosipäivä" oli jotenkin aivan älytön juttu, enkä oikein tiennyt, miten olisin käsitellyt sitä. Tuntui käsittämättömältä, että siitä syyskuisesta päivästä, kun koin totaalisen romahduksen kesken työpäivän ja päätin hakea itselleni apua, on kulunut noin kauan. Se on aika, joka on neljäsosa koko elämästäni. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että en vielä kymmenen vuoden päästäkään olisi palannut entiseen työhöni, enkä olisi edelleenkään työkykyinen, olisin luultavasti jättänyt leikin kesken. Jostain syystä tietämättömyys tulevasta on ajanut minua eteenpäin kaikki nämä vuodet. Vuodet ovat ainakin opettaneet sen, että enää en ajattele "paranevani" ja kaiken olevan taas niin kuin ennen, kuten kymmenen vuotta ja vielä viisikin vuotta sitten ajattelin. Olen muuttunut pysyvästi ja elän nykyisin päivän kerrallaan ja koitan toteuttaa tämän hetkistä parasta minääni. 


Minulle tehtiin kesän aikana neljän vuoden tauon jälkeen psykologisia testejä. Niiden päivittäminen haluttiin tehdä, kun tällä kertaa ei ollut edes lääkitystä vaikuttamassa niiden tuloksiin. Sitä miten rankka tämä vuosi on ollut kuvaa hyvin se, että osasta testejä selviydyin jopa huonommin kuin neljä vuotta sitten, en tiedä olisinko itkenyt vai nauranut noista tuloksista, jotenkin se oli surkuhupaisaa. Viime kerralla saattoi olla vähäistä alenemaa, nyt huomattavaa. Toisaalta testit todistivat sen, mitä olen vuosia koittanut hoitaville tahoille selittää monien kognitiivisten kykyjeni alenemisesta. Ne selittävät sen, miksi en ole kymmeneen vuoteen pystynyt lukemaan niin kuin ennen, miksi musiikki ärsyttää ja sen, miksi koen sosiaaliset tilanteet niin raskaina. Kaikki ongelmat selittyvät helposti keskittymisen alenemana ja muistin eri osa-alueiden heikentymisenä. On minulla testin mukaan vahvuuksiakin: keskimääräistä parempi kuvamuisti ja järjestelmällisyys, olen sosiaalisesti ja kielellisesti lahjakas. Persoonani arviointia pelkäsin eniten, mutta siitä ei paljastunut mitään, mitä en olisi tiennyt. Olen äärimmäisen vaativa itseäni kohtaan, joka sitten kuormittaa monissa tilanteissa. Usein tällaiset tyypit ovat muuten sellaisia, että he ovat myös hyvin vaativia muita ihmisiä kohtaan, minä en ole vaan vaatimukset kohdistuvat pelkästään itseeni. Testi totesi minut myös taiteelliseksi. Suhtauduin tehtyihin testeihin myönteisesti, koska ajattelin, että saisin varmistuksen muisti ja muille ongelmilleni ja jo testejä tehdessäni arvasin, että ne tulisivat tukemaan omaa ajatustani, sen verran surkeasti joistain tehtävistä suoriuduin.  

Vaikka tulokset olivat mielen hieman matalaksi vieviä, niin tässä syksyn aikana olen hoksannut jotain hyvääkin. Nuo ongelmat eivät todellakaan ole pysyviä, vaan jos saan olla stressittömänä pidempiä aikoja, ne alkavat vähitellen eheytyä. Heinäkuussa minulla oli parempi vaihe ja pystyin heti lukemaan, sitten elokuussa tuli jälleen stressitekijöitä ja lukeminen kävi taas mahdottomaksi. Stressitekijät tulevat elämääni ympäristöstä, asioista, joihin itse en valitettavasti pysty tällä hetkellä vaikuttamaan ja tämä sitten turhauttaa minua, kun en kovista yrityksistäni huolimatta pysty luomaan ympärilleni stabiilia tilannetta, että vihdoin oikeasti voisin keskittyä siihen paranemiseen. Olen ollut pyörteen silmässä aivan liian pitkään, mutta kukaan ei tunnu pystyvän pysäyttämään sitä, vaikka se olisi juuri se, mitä tällä hetkellä eniten tarvitsisin. Tämä on se asia, mistä en näe tällä hetkellä ulospääsyä ja se ahdistaa. Maailma ei muutu tarpeeksi nopeaa tahtia minunlaisilleni ihmisille.


Kymmenen vuotta pyörteessä, onko siitä seurannut mitään hyvää? On. Tiedän tällä hetkellä paremmin kuin koskaan kuka minä oikeasti olen ja mitä haluan elämältäni, tältä yhdeltä, joka meillä on. Minulla ei ole enää tarvetta miellyttää ketään. Ilman sairastumista en olisi koskaan tajunnut, että se mitä ennen tein työkseni, oli minulle aivan vääränlainen työ. Ilman sairastumista, en olisi menettänyt kykyäni lukea ja siitä sisuuntuneena löytänyt kirjoittamisen iloa ja alkanut pitämään tätä blogia, joka on tuonut monia ilon ja onnistumisen hetkiä elämääni. Puhumattakaan uusista ystävistä ja tuttavuuksista, joiden seurassa minun ei tarvitse selitellä mitään, koska se kaikki on täällä luettavissa. 

Monet ovat usein kysyneet, että eikö minua pelota kirjoittaa tänne näin henkilökohtaisia asioita. Ei, sillä ihan kenelle vaan, koska vaan, voi tapahtua näin. Sinullekin.


  1. Kiitos kirjoituksestasi. Nää on monesti mulle hyvää vertaistukea, vaikkei ihan täsmälleen sama tilanne olekaan. En ole aiemmin jotenkin osannut kommentoida, koska asiat tuntuu niin henkilökohtaisilta, mutta nyt tuli fiilis, että haluan jotain sanoa. Itsellä nyt takana reilut kaksi vuotta erilaista elämää. Tänä syksynä huomasin, että ajatukseni toipumisesta muuttuivat. Aloin ekaa kertaa sanoa, että jos toivun. Vielä keväällä olin ihan sitä mieltä, että toivun takaisin työkykyiseksi, mutta sen jälkeen tapahtunut voinnin romahdus opetti, että takapakkiakin voi tulla. Ja nyt on tosiaan olo, että en tiedä, millaiseksi toivun. Uskon, että tilanne tästä vielä paranee, mutta onko paluuta entiseen, sitä en tiedä. Tai siis monella tasolla toki ei ole paluuta entiseen ja se on oikein hyvä juttu :) niin paljon olen jo tässä ajassa terapian kautta saanut muuttua (3. vuosi menossa). Mutta onko paluuta entiseen voimavarojen suhteen, sitä en tiedä. Mutta ilokseni hyvänä viikkona pystyn jo lukemaan :) Musiikki on edelleen kuluttava kauhistus, mutta siihen olen jo tottunut, se kun on ollut poissa elämästä jo yhdeksän vuotta (sen verran on ensimmäisestä pienemmästä romahduksesta aikaa - totaalisesta romahduksesta se reilut pari vuotta). Kaiken keskellä koen kuitenkin eläväni tosi laadukasta ja hyvää elämää, josta löytyy paljon iloa :) mm. kosmetiikan ja blogien muodossa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että näistä on vertaistukea ollut.

      Tiedätkö tuo ajatusten muuttuminen toipumisesta on tuttua minullekin. Itselle KUN toivun pysyi aika pitkään, varmaan ensimmäiset viisi vuotta, sitten siitä tuli jos ja enää en oikeastaan puhu siitä, koitan vain pinnistellä tässä hetkessä, en pysty ajattelemaan asioita niin kauas. Myös hoitavat tahot ovat vähitellen lopettaneet KUN-sanan käytön kohdallani, jatkoivat sitä aika pitkään. Itsellä on ollut tässä 10 vuodessa selviä suvantovaiheita, mutta aina jostain tulee kimmoke, joka aiheuttaa uuden romahduksen ja tilan heikentymisen. Onneksi se ei kuitenkaan ole missään vaiheessa päässyt ihan niin pahaksi kuin silloin aivan alussa.

      Paljon jaksamista Kukka ja olet rohkea, kun jaoit omia kokemuksia. <3

      Poista
  2. Loistavaa avautumista ja pohdintaa. Tunnen sinut blogisi kautta, ja pidän näkemästäni, saat toteuttaa täällä lahjakkuuttasi. Elämässä tapahtuu yllättäviä asioita, eikä kaikki ole todellakaan itsestä kiinni. Tärkeintä on löytää oma tapa selviytyä ja nauttia elämästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin tapahtuu, ennen luulin, että pystyn vaikuttamaan aivan kaikkeen ja pystyisin, kun tuli ensimmäinen tilanne etten pystynytkään, tuli romahdus. Olet todella oikeassa tuosta omasta tavasta selviytyä, sitä koitan tehdä joka päivä, toisinaan se sujuu paremmin toisinaan huonommin, mutta pitää olla itselleen armollinen senkin suhteen. :)

      Poista
  3. Olen lukenut kirjoituksiasi omasta elämästäsi. Hienoa, että olet kertonut niistä avoimesti. Minulle on tapahtunut monia samankaltaisia asioita elämäni varrella, ja kyllä se niin on, että pahat asiat on joskus läpikäytävä. Ne eivät katoa sielusta mihinkään, varsinkaan lapsuuden traumat, jotka varmasti vaikuttavat (näin uskallan väittää) läpi koko elämän.

    Oma elämäni on ollut jatkuvaa yksinkamppailua henkisesti ja konkreettisestikin. Vihdoinkin on helpompaa oman itsen löytämisen (klisee, mutta totta) ansiosta, joten luultavasti ja toivottavasti loppuelämä sujuu kutakuinkin valoisammissa merkeissä. Nyt en ainakaan nujerru enää niin helposti, kun olen joutunut kölin alta vedetyksi aika monta kertaa ja selvinnyt kaikesta etupäässä omin voimin. Tiukkaa on tehnyt, mutta nyt osaan jo ottaa monet asiat "mitä välii?" -asenteella. Loppujen lopuksi todella merkityksellisiä asioita elämässäni on aika vähän, niinpä keskitän energiani ja ajatukseni niihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne todellakin on läpikäytävä, nyt tuntuu jopa hassulta, että olin kuvitellut, että niitä ei tarvitsisi käydä läpi. Kolmekymmentä vuotta siinä melkein onnistuin. Lapsuudentraumat todellakin vaikuttavat läpi elämän, koska ne tekevät meistä ihmisen joka olemme nyt.

      Itsensä löytäminen on oikeasti kova juttu, itselle tosi on aiheuttanut ahdistusta viimeisen vuoden aikana paljon, koska ole oppinut mikä itselle olisi hyväksi, mutta valitettavasti tämä yhteiskunta taipuu aika jäykästi sen oman parhaani toteuttamiseen. Mutta se on silti paras juttu mitä on tapahtunut. Tuohon mitä välii? -asenteeseen itsellä on matkaa monien asioiden kohdalla, toisten se jo onnistuu. :)

      Poista
  4. Kuumeisena sanainen arkkuni on hyvin rajallinen, joten muuhun en kykene kun sanomaan että mielestäni olet hieno ihminen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paranemista Taru! <3

      Kiitos, siinä vaiheessa, kun pyörii pitkään pyörteessä, niin vääjäämättä ajattelee myös sitä, miten kohtelee itseään myös sitä, miten kohtelee toisia ihmisiä. Taito jonka toivoisin jokaisen oppivan, ilman sairastumistakin. Maailma olisi sen jälkeen paljon parempi paikka. :)

      Poista
  5. Se, että jaat omia kokemuksiasi ja tuntemuksiasi, auttaa varmasti lukemattomia samassa tai samankaltaisessa tilanteessa olevia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, että tästä on jotain apua jollekin. Sellaiselle joka ei ole itse näitä kokenyt, niin voi näyttäytyä älyttömänä, mutta ne jotka ovat itse kokeneet, tietävät kyllä, mistä puhun. :)

      Poista
  6. Hieno kirjoitus! Olet käynyt paljon läpi, ja se on pitkä ja kivinen tie. Tiedän sen, kun olen itsekin kävellyt sitä polkua. Mullahan oli loppuunpalaminen, sitä myöten unettomuus, masennus, romahdus. Nykyään munkin on vaikeaa lukea. Olis kyllä jännä tehdä nuo testit, että mitä ne sanois...
    Jaksamista, ja aurinkoista päivää Jonna! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullahan tuli tuo unettomuus kuvioihin vasta puolessa välissä tätä jaksoa, se oli yllätys. Nyt siinä parempia ja huonompia kausia. Olisiko sun mahdollista pyytää niitä testejä, jos tunnet alenemaa? Ne ovat todella mielenkiintoisia, jotkut tuntuu huvittavilta, mutta niin vaan ne aika paljon kertovat ja mun kohdalla osuivat oikeaan, lähinnä todistivat sen, mitä itse jo tiesin.

      Aurinkoista lokakuista torstaita sinne! <3

      Poista
    2. Niin, niitä testejä voisi kyllä harkita. Varmaan saisin ne jos pyytäisin. Olisi se mielenkiintoista. :)

      Poista
    3. Pyydä ilman muuta, jos on mahdollisuus, niistä oikeasti voi itsekin hoksata sitten asioita.

      Poista
  7. Tunnistan osittain itseäni kirjoituksestasi. Niin varmasti moni tekee ja siksi on hurjan upeaa, että kirjoitat itsestäsi näin avoimesti.
    Nykymaailmassa moni asia on vain liikaa, liian moni ihminen ajetaan loppuun, siinä olet aivan oikeassa. Minusta on hienoa, että kirjoitat tätä blogia. Sinun blogisi niin kuin minunkin, on sellainen henkireikä meille molemmille.
    Aurinkoa ja halaus päivääsi Jonna <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin on liikaa, yksi mille ei tunnu olevan kamalasti tilaa on herkkyys, se ei ole kovin arvostettava ominaisuus, vaikka itse olen siitä täysin eri mieltä.

      Varmasti on sullekin henkireikä, sun askarteluvinkit on ihan parhautta ja keksiliäitä. :)

      Aurinkoista päivää Outi sinnekin! <3

      Poista
  8. Mäkin aina ihailen sun avoimuutta, mutta toisaalta on varmasti helpottavaa olla aito ja rehellinen kuin piilotella itseään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ollut itselle yllättävän helppoa, koska opin sen jo lapsena. Oman äidin skitsofrenia ei ollut ikinä mikään tabu, mitä olisi piiloteltu, vaikka 80-luvulla se ei ollut ollenkaan niin tunnettu asia kuin nykyään. Ehkä se tulee jo sieltä, että ajattelen, että näissä asioissa ei ole mitään hävettävää. :)

      Poista
  9. <3 Halauksia ja voimia, paljon olet joutunut kokemaan, mutta ihailen rohkeuttasi puhua myös näistä kipeimmistä asioista <3

    VastaaPoista
  10. Rohkeaa puhua asiasta omilla kasvoilla. Siinä ei ole mitään häpeiltävää vaan se kuvastaa sinun vahvuuttasi <3

    VastaaPoista
  11. Vieläkin terveydenhuolto kuitenkin on lapsenkengissä kun kyseessä on psyykkinen sairaus, tai ei ehkä ole kun olet tarpeeksi huonossa kunnossa. Mutta jos jotenkin vielä pystyy hoitamaan asioitaan niin sitten ei ole "tarpeeksi" sairas. Tuo sairaus on siitä hankala kun se ei näy aina ulospäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin Sari. Yleensä papereissa määrä mitä syöt lääkkeitä on se, joka kuvastaa kuinka huonossa kunnossa olet, vaikka näissä psyykkisissä sairauksissa se ei välttämättä kerro yhtään mitään. Sillä monille ei lääkkeet sovi, itsellenikin vuosien aikana kokeiltu vaikka mitä eri cocktaileja, mutta lopulta niistä ei vaan ollut mitään apua. Tekivät kävelen muumion. Siksi olen koittanut lähteä siitä, että oppisin käsittelemään niitä negatiivisiä ja ahdistavia tunteita ja siitä onkin minun kohdallani ollut enemmän apua kuin lääkkeistä. Prosessa on vaan todella hidas.

      Poista
  12. Oikein haluan tuohon loppuun vastata, se ihminen joka olet ja joksi olet tullut, on ihana, viisas, tarkkanäköinen, sydän kultaa. <3 Ei voisi olla parempaa ihmisarvoa, kuin se. Heikkoutta pidetään huonommuutena, vaikka se ei niin ole, vaan aina on ollut erilaisia ihmisiä, joilla on erilaiset vahvuudet. Nykyaikana kaikkien tulisi suorittaa ja olla ulospäinsuuntauneita ja vahvoja, sanoohan se järkikin ja tilastotiede, ettei sellainen ole mahdollista, kun kyseessä on ihminen, mutta ikävä kyllä siihen suuntaan ollaan menossa.

    Mielestäni olet rohkea ja vahva, kun kirjoitat näistä ja ajattele miten valtavasti joku saa apua tekstistäsi ja tiedosta, että se joku ei ole yksin. <3

    Halirutistus, tiedät kyllä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Nykyaikana kaikkien tulisi suorittaa ja olla ulospäinsuuntauneita ja vahvoja, sanoohan se järkikin ja tilastotiede, ettei sellainen ole mahdollista, kun kyseessä on ihminen, mutta ikävä kyllä siihen suuntaan ollaan menossa."

      Juurikin näin!

      Halit takas. <3

      Poista
  13. Jaksamisia. <3
    Tykkään (jos näin voi sanoa) sinun avoimesta linjasta puhua myös raskaista asioista blogissa, ehkä ne opettaa myös muita osaamaan suhtautamaan asioihin, ja siihen mitä elämä voikaan olla.
    Käytkö enään muuten psykoterapiassa..? Saitko siitä mitään apua.
    Itse psykologilla käyneenä (tosin itsellä on neurologinen ominaisuus, josta kaikki johtuu) olen saanut apua paljon, mutta pelottaa, kun Kelan neuropsykologista kuntoutustakaan ei voi saada kun muutaman vuoden, että mitä sitten. Nyt alkoi viimeinen vuosi. Tästäkään kun ei voi parantua ja juurikin opiskelen ja stressaan asoista niin on pakko päästä purkamaan asioita jollekkin... ....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :)

      En käy, se tuettu kolmen vuoden pätkä loppui toukokuun lopussa. Ihan keskenhän tuo loppui, nyt on sellainen olo, että hoidettiin tiettyyn pisteeseen asti, mutta kesken jäi sekin. En oikein näe tällaisessäkään järkeä. Löysin tosi hyvän osaavan psykologin psykologian polilla, oli se joka teki mulle testit. Meillä synkkasi heti. Hän valitettavasti lähtee tämän vuoden lopussa pois, mutta hän koittaa saada niin, että mun keskusteluapu psy.polilla jatkuisi jonkun kanssa, koska hyödyn siitä eniten. Terapia on ollut itselle parasta, mitä tässä kymmenen vuoden aikana on tapahtunut, harmi, että kolme vuotta oli itselle aivan liian lyhyt aika kunnon toipumiseen. :(

      Olet kyllä vahva, että pystyt opiskelemaan samaan aikaan. Itse en pysty, kun se muisti ja keskittymiskyky on niin heikko ja kaikki tollainen on äärimmäisen kuormittavaa. Joten voin vaan kuvitella, että stressaat. :( Muutenkin terapian aikana kävin läpi sitä tapaamista kolme-neljäkin päivää päässäni ja sitä kautta sain aina uusia ahaa-elämyksiä, sellainen jatkuva aivotyö oli yllättävän raskasta.

      Poista
    2. Tulen myöhässä, mutta nyt vasta muistin tulla katsomaan vastauksesi, sillä tiedän että vastaat aina. <3 :)
      Niinpä, minustakin on tyhmää tuo 3 vuotta max. aika mitään järkeä, kun ei ongelmat yleensä katoa, ja juurikin se, että saattaavat palata takaisin ja jopa pahempana. :/
      Ja se on parasta, kun kohtaa ihmisen, joka ymmärtää. Itselläkin alkoi asiat parempaanpäin, kun satuin menemään psykiatrille, joka ymmärsi tilanteeni ja vaikeuteni...
      Psykologinikin on niin huippu tyyppi, että siksikin juuri pelottaa loppuminen, kun niin hyvin synkkaa, vaikka on tietysti aina jotain parannetavaa, mutta myös itsellä (joskus jostain ei vain uskalla/kehtaisi puhuttua vaikka kuinka haluaisi, omassa päässään ajattelee kaikkea "outoa").
      Ja voin kuvitella tuon että käynnin jälkeen asiat pyörii päässä. Itsellä tosin nyt opiskeluissa ei ole aikaa prosessoida asioita niin paljoa, en tiedä onko se niin hyvä vai huono.
      Ensin kävin peruskoulun ilman "kunnon terapiaa" ja masennuin ja vietin vuosia kotona. Jotenkin nyt sitä osaa arvostaa, kuinka opiskeluunkin ja ongelmiin voi saada oikeasti apua, eikä vaan kuuntelua.
      Mutta ymmärrän sen, että on vain niin masentunut että, ei pysty. Itsellä meni aikaa muutama vuosi toipuessa, ja sinulla kun ongelmat ovat niin laajoja varmasti kun lapsuudesta. :( Voimia ja kannattaa tehdä niinkuin itse tuntuu parhaalta!<3 Sen opin huomaamaan kun kaikki käski opiskelemaan ja tuntui että, on jotenkin huono kun kysytään mitä opiskelet.

      Poista
    3. Itsellähän tosiaan nuo "ongelmat" ovat alkaneet jo vauvana äidin sairastuttua ja minun maattua likaisissa vaipoissa koko päivän tämän vuoksi, sitten 6-vuotiaana se isä-juttu, myöhemmin vaarin alkoholismi, sitten niitä kuolemia, samaan aikaan koulukiusaaminen yläasteella, kun olin herkässä iässä. Joten tosiaan varmaan jo noiden pohjien vuoksi, tässä on mennyt aikaa ja menee aikaa, ei ole ihan vuodessa selvä. Toki sitten vielä aikuisena keräämäni kuormitus itselle. Eteenpäin mennään, mutta todella hitaasti, tämä vuosi on ollut tosin hieman takapakkivuosi itselle. Silti tämä 10 vuotta on ollut ehdottomasti opettavin pätkä elämässäni.

      Terapeutit taitaa itsekin seitsemän vuotta terapiaa, että pääsevät terapeuteiksi, niin onhan se aivan selvä, että tuo kolme vuotta ei ole mitään. Jos tilanne olisi toinen, olisin voinut miettiä maksavani pari käyntiä kuussa ihan omasta lompakosta kokonaan, mutta kun olisi pitänyt etsiä uusi terapeuttikin, niin siihen ei ole nyt voimia.

      Jaksamista sinne! <3

      Poista
  14. Kauhean hyvä teksti, johon mä samaistuin niin paljon <3
    Itsekin olen aikoinaan kamppailut masennuksen kanssa, johtuen suurilta osin isoista vastoinkäymisistä ja vaikeasta lapsuudesta. Luin tästä tekstistä tänään puolet autossa ja nyt palasin lukemaan tämän loppuun. Rohkeaa ja avointa tekstiä <3 Nostan sulle hattua. Haluaisin itsekin jonain päivänä avata näitä aiheita omassa blogissani. Vielä ei ole tarpeeksi rohkeutta. Vaatii aika paljon rohkeutta "riisua itsensä alasti" julkisesti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikea lapsuus on kyllä sellainen, mikä masennuksen helposti myöhemmin laukaisee, halusi tai ei, varsinkin, jos niitä asioita ei ole käsitellyt.

      Kyllä sä vielä joku päivä uskallat, kypsyttelet aikasi. Tulen sitten lukemaan ne. :)

      Poista
  15. <3 <3 Haleja!
    Ihan samanlaisia ajatuksia tuosta että seuraako masennuksesta mitään hyvää. Oon tainnut aiemminkin sanoa, että en minä todellakaan olis tämä Tiia nyt tässä näin ilman noita mustia vuosia. Se aika opetti elämästä ja itsestä paljon.
    Aihe ollut ajankohtainen täällä kun välillä tuntuu että väsymys ja taistelu terveydestä vie ihan liian syviin vesiin. Samalla yritän toista kiskoa ylös ja pitää kiinni elämän syrjässä. Voi kun elämä olisi edes vähän aikaa helppoa ja voisi vähän hengähtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on ollut kyllä ihan hirveää viime aikoina, terveysongelmat ovat kyllä melkoisia kompastuskiviä, kun on masennuksesta aiemmin kärsinyt. Joka päivä pitää keksiä edes jotain pientä, millä jaksaa seuraavaan päivään.

      Jaksamisia ja haleja sinne! <3

      Poista
  16. Nämä sun kirjoitukset mielestä ovat upeita ja voin kuvitella, että näistä voi kenties joku samojen asioiden kanssa painiva saada ainakin vertaistukea. Mun mielestä ihan ylipäänsä sairauksista puhuminen koetaan liian tabuksi asiaksi. Ja se on vähän harmillista. Koska ihmisiä me vaan ollaan, ei sairastuminen tee kenestäkään huonompaa ihmistä! Kyllä itse kerroin heti työkavereille omasta kilpirauhassairaudesta, niin ehkä ymmärtävät minua paremmin :D Mutta sekin kyllä minua harmittaa, että meitä kaikkia ollaan vähän tunkemassa sellaiseen "suorittamismuottiin". Kaikkea vaan tehostetaan ja leikataan :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monethan suurinpiirtein salaavat flunssansa, ihailen kaikkia, jotka uskaltavat sanoa sairauksistaan avoimesti, se ei ole helppoa. Ajattelen itse juurikin noin, sittenpä ymmärtävät paremmin. :)

      Tehostus ja leikkaaminen, siinäpä nykypäivän sanat, jotka saa ahdistuksen nousemaan heti pilviin, mahassa sisuskalut sekaisin, tuntuu, että mikään ei riitä.

      Poista
  17. Hyvä kirjoitus. Tunnistin osittain itseni tuosta. En voi välillä sietää musiikkia, lasten ääniä ym. Ja sosiaaliset tilanteet joskus tuskaa. Eräs terapeutti kysyi että olenko kuullut / lukenut Erityisherkästä ihmisestä? Se kokee asiat ja tilanteet voimakkaammin ja se saattaa väsyttää. Olen kärsinyt selittämättömästä väsymyksestä kohta 7v. Masentunut en ole, vaan väsynyt. Lääkäreissä juossut, ei apua. Kroonisesta väsymysoireyhtymästä joku lääkäri puhui.
    Tsemppiä sinulle, olet rohkea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis mähän olen diagnosoinut tuon erityisherkkyyden itselleni, se on niin selkeä. Oikeastaan kaikki miten koin asiat jo lapsuudessa viittaavat siihen. Terapeutille asiasta puhuin ja oli mun kanssa samaa mieltä. :) Mulla on sitten vaan tuo ahdistus niin kovana, että olen myös masentunut ja masennuksesta johtuu sitten muisti- ja keskittymisongelmat, kroppa käy niin kierroksilla koko ajan.

      Poista
    2. Onneksi näistä asioista nykypäivänä voi puhua, tuntuu että jokunen kymmenen vuotta sitten masennus/ ahdistuneisuus oli kirosana.
      Mutta toki huomasin kun väsymyksestä lääkäreissä juoksin ettei kukaan halunnut selvittää mistä se johtuu, sanoivat että olen masentunut ja määräsivät lääkkeitä, joita en suostunut syömään. Onneksi eräs lääkäri tajusi että tässä on kyseessä ihan jotain muuta. Sain osittain selityksen väsymykseeni, joka oli tärkeää koska tietämättömyys syystä oli inhottavaa.
      Aurinkoa päivääsi!

      Poista
    3. Juurikin tietämättömyys on aina pahinta! Se, että saa tilanteeseensa jonkun järkevän selityksen, on aina helpottavaa edes jollain tavalla.

      Aurinkoista viikonloppua!

      Poista
  18. <3<3 Sun tekstejä lukiessa herää aina niin paljon ajatuksia. Ja meneväthän nämä tunteisiin, koska ymmärrän niin kaiken tämän. Mutta valoa on aina, pienissä asioissa. Silloin kun en jaksanut enää mitään, jaksoin silti kirjoittaa blogia. Se antoi voimaa. Sain joltakin kommenttia, että onpa pinnallista kirjoittaa huulipunasta ja hajuvesistä. Teki mieli huutaa; tämä on melkeinpä ainoa henkireikäni aikana, kun rakkaat asiat muuttuivat raskaiksi.

    Heikkous on monille kirosana. Mutta puhut niin totta: tämä voi tapahtua kelle tahansa. On rohkeutta myöntää olevansa heikko ja rikkinäinen. Ja mitä useampi sen sanoo ääneen, sitä pienemmäksi stigma muuttuu. Tämän hetkistä keskustelukulttuuria kun seuraa (ei pitäisi!!!) huomaa, että maailma on kovaakin kovempi paikka. Yritä siinä löytää paikkasi, kun paikkaa ei selkeästi ole sille joka ei kykene vaan suorittamaan. Siksi on tärkeää jaksaa pitää ääntä aiheesta. Koska uskon, että yhä useampi tulee sairastumaan masennukseen ja sen lieveilmiöihin. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pienistä asioista tulee ihan älyttömän tärkeitä, suuret ei merkkaa enää mitään. Kyllä, huulipunat on juuri sitä pinnallisuutta mitä tarvii, että ei pyörittelisi niitä samoja syviä ajatuksia koko ajan päässä. Mulle huulipuna voi todellakin olla terapiaa. Samaistun tossa niin suhun, siksi tästä omastakin blogista tuli enemmän kosmetiikkablogi. Ei omassa elämässä tapahdu koko ajan sellaisia juttuja, että saisin tähän hirveää lifestyle-sisältöä ja kuka jaksaisi lukea mun ainaista tilitystä omasta ahdistuksestani, tuskinpa kukaan. :D

      Tämän hetken keskustelukulttuuri on minusta jopa sairas ja kieroutunut, kertoo juuri niistä kovista arvoista. :(

      Poista
  19. Musta on ihanaa, että kirjoitat näin avoimesti. <3 Tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä ja erityisherkkyyttä. Näitä tekstejä on aina mielenkiintoista lukea ja nyökyttelen täällä samalla monelle asialle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että näin on. Välillä mietin ahdistaako nämä jotain, mutta silloin niitä ei tietenkään tarvitse lukea. :)

      Poista
  20. Nostan hattua sulle siitä, että kirjoitat myös tällaisista asioista. Pystyn samaistumaan moneen kirjoittamaasi juttuun, mutta oma tapani käsitellä vaikeita asioita on niiden kieltäminen. Tervettä eikö? :|

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se kieltäminen on sun oma suojamekanismi? Se voi olla sulle parasta just nyt, mutta todennäköisesti se sitten jossain vaiheessa tulee vastaan. Ei voi tietää, mutta näin ajattelen. :)

      Poista
  21. Edelleen niin tutuista asioista kirjoitat. Oon miettiny tuota 3v terapiatukea, että se on ihan järjetön. Vähä niinku syöpää sairastavalle antasit vaan puolet hoidosta ja lopettasit sitte viideksi vuodeksi ne ja kattosit, että paraneekohan se. Tälleen kärjistettynä. Itellä nyt eka vuosi menossa tuosta 3v:sta. Toisaalta tuntu turhalta edes alottaa sitä, ku tietää, ettei se riitä. No, kuitenkaan mikään itseensä panostettu ei oo turhaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, se on juuri noin kuin sanoit. Mun terapeutti tiesi jo eka käynnillä, et kolme vuotta ei tule millään mun kohdalla riittämään, siihen oli sitten tyydyttävä. :( Tiedän, että joissakin tapauksissa voi riittää muutama kuukausi, toisille riittää vuosikin, toisille kolme, mutta sitten on meitä, joista vaan tietää, että tuo kolme vuotta on pelkkää laastaria avohaavan päälle. Itsekin olin kuitenkin ollut jo seitsemän vuotta työkyvytön tuossa vaiheessa, kun terapia alkoi, joten eiköhän se ole aika selvää, että siinä ajassa tuskin ihmeitä tapahtuu. Ajattelinkin niin, että kunhan ehtisin saamaan siitä edes vähän apua ja sainhan minä sen. Pitää olla kiitollinen tuostakin vähästä, vaikka aina ei tunnu siltä. :)

      Poista
  22. Kolahti täysillä, tunteella ladattu kirjoitus.
    Olen samassa tilanteessa, aivan samassa, kirjoituksesi oli kuin olisin sen itse kirjoittanut. Pää on kuin Haminan kaupunki, liian paljon täynnä kaikkea pakkopullaa, jota joudun separoimaan väkisin, en millään haluaisi, sosiaaliset kontaktit ovat tällä hetkellä ehdottoman rajoitettuja, en vaan voi sietää kaikenlaisia mielipiteitä ja vain nyökytellä ja olla samaa mieltä. Oikeassa olet, maailman arvot ovat äärimmäisen kovat ja siinä Highly Sensitive Person tyypit jäävät jalkoihin. Järki ja tunteet sekoittuvat liikaa ja on pakko valita.

    Terapia kutsuu, toivon todella, että siitä olisi apua. Kerran olen vasta käynyt, ja kerrottiin, että tilanne on kestänyt aivan liian kauan ja kuppi on mennyt nurin. Vaativa, tunnollinen, ahkera ja asioihin liika panostaminen, niin työssä kuin kotona on vaatinut veronsa, ei jaksa, ja uusi tunne on se, ettei enää kauheasti edes entiset kiinnostuksen kohteet innosta - todellinen burn out käynnissä, palaa ja käryää!
    Hannele

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hannele oman tarinasi jakamisesta.

      Mahtavaa, että olet päässyt aloittamaan terapia, toivottavasti saat siitä jotain apua omaan tilanteeseesi. Vaikka se ei itseäni terveeksi tehnyt, se auttoi kuitenkin ja kasvatti minua ihmisenä. Ei kannata säikähtää, jos ensimmäisenä vuotena ei ihmeitä tapahdu. Itse ajattelin koko vuoden, että ihan turhaa, vasta toisena vuotena alkoi tulemaan pikku hiljaa parannusta ja ymmärtämystä itseäni kohtaan. Kolmas vuosi meni sitten valitettavasti hieman piloille yli stressaantuneen tilanteeni vuoksi.

      Aurinkoa syksyysi kaikesta huolimatta. <3

      Poista
  23. Paljon voimia <3 Minusta on rohkeaa, että kirjoitat tänne näinkin henkilökohtaisia asioita. Ihan varmasti tekstistä on apua ihmisille, jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Toivottavasti ainakin jollekin on apua. Ainakin siinä, että monella on aika positiiviset kuvitelmat siitä, miten nopeasti tällaisesti jutusta voi selvitä, osa varmasti selviää, mutta yleensä nämä ovat todella pitkäaikaisia juttuja. :)

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown

Designed by FlexyCreatives