10 vuotta erilaista elämää

En ole pitkään aikaan kirjoittanut omasta tämän hetkisestä elämästäni mitään, osaksi syy on ollut se, että tämä viimeinen vuosi on ollut jollakin tapaa älyttömän raskas. Olen ollut jatkuvasti ahdistunut ja kyseenalaistanut todella paljon omaa paikkaani tässä yhteiskunnassa, joka on lipumassa sellaiseen suuntaan, etten oikein näe itselleni valoa edessäpäin. Arvot ovat kovia arvoja, joita en koe omakseni. Olen osaksi lopettanut tämän vuoksi uutisten lukemisen ja jos luenkin uutisen, luen enää todella harvoin ihmisten kommentteja sen alla, sen verran raakaa keskustelu on. Koska itse uin välillä syvissäkin vesissä, ihan pienetkin asiat vaikuttavat minuun ja päivittäiseen mielialaani. Esim. kun Mikko Kuustonen kertoi käyneensä terapiassa lapsuuden tapahtumien vuoksi niin jo oli ensimmäinen kommentoija nostamassa häntäänsä siitä, että hän on ollut vahva ihminen, eikä ole halunnut terapiaa. Jäin miettimään, että kyllä sekin on varmasti osaksi eräänlaista vahvuutta, mutta onko se järkevää sellaista? Toinen kommentoija vastasikin loistavasti: "Se ei ole vahvuuden merkki, ettei halua terapiaa. Vahvuutta on se, että myöntää haavoittuneisuutensa." Voiko sitä edes paremmin sanoa? Ei voi. Itsehän olen hyvä esimerkki, juuri tuon haavoittuneisuuden kieltämisestä. Paras ystäväni aina aiemmin ihmetteli, että miksi en jo lapsuudessani tapahtuneiden asioiden vuoksi käynyt terapiassa. No, 80-luvulla se ei ollut tapana. En käynyt myöskään sen vuoksi, koska ajattelin olevani vahva ja pärjääväni ilman. Esitin monet vuodet vahvaa. Tarvittiinkin useita vuosia ennen kuin se kamelin selkä vihdoin katkesi erinäisten sattumien summana ja tajusin, etten olekaan kaikkivoipa. 

En ole halunnut puida yleistä ahdistustani täällä, kun ei se sillä puimisella kuitenkaan mihinkään lähde. Päinvastoin, koittanut keskittyä enemmän niihin mukaviin juttuihin, jotka vievät aina joka päivä kuitenkin minua vähän kerrassaan eteenpäin. 

Viime kuussa tuli kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun sairastuin masennukseen ja se herätti minussa aika isojakin fiiliksiä. "Vuosipäivä" oli jotenkin aivan älytön juttu, enkä oikein tiennyt, miten olisin käsitellyt sitä. Tuntui käsittämättömältä, että siitä syyskuisesta päivästä, kun koin totaalisen romahduksen kesken työpäivän ja päätin hakea itselleni apua, on kulunut noin kauan. Se on aika, joka on neljäsosa koko elämästäni. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että en vielä kymmenen vuoden päästäkään olisi palannut entiseen työhöni, enkä olisi edelleenkään työkykyinen, olisin luultavasti jättänyt leikin kesken. Jostain syystä tietämättömyys tulevasta on ajanut minua eteenpäin kaikki nämä vuodet. Vuodet ovat ainakin opettaneet sen, että enää en ajattele "paranevani" ja kaiken olevan taas niin kuin ennen, kuten kymmenen vuotta ja vielä viisikin vuotta sitten ajattelin. Olen muuttunut pysyvästi ja elän nykyisin päivän kerrallaan ja koitan toteuttaa tämän hetkistä parasta minääni. 

Minulle tehtiin kesän aikana neljän vuoden tauon jälkeen psykologisia testejä. Niiden päivittäminen haluttiin tehdä, kun tällä kertaa ei ollut edes lääkitystä vaikuttamassa niiden tuloksiin. Sitä miten rankka tämä vuosi on ollut kuvaa hyvin se, että osasta testejä selviydyin jopa huonommin kuin neljä vuotta sitten, en tiedä olisinko itkenyt vai nauranut noista tuloksista, jotenkin se oli surkuhupaisaa. Viime kerralla saattoi olla vähäistä alenemaa, nyt huomattavaa. Toisaalta testit todistivat sen, mitä olen vuosia koittanut hoitaville tahoille selittää monien kognitiivisten kykyjeni alenemisesta. Ne selittävät sen, miksi en ole kymmeneen vuoteen pystynyt lukemaan niin kuin ennen, miksi musiikki ärsyttää ja sen, miksi koen sosiaaliset tilanteet niin raskaina. Kaikki ongelmat selittyvät helposti keskittymisen alenemana ja muistin eri osa-alueiden heikentymisenä. On minulla testin mukaan vahvuuksiakin: keskimääräistä parempi kuvamuisti ja järjestelmällisyys, olen sosiaalisesti ja kielellisesti lahjakas. Persoonani arviointia pelkäsin eniten, mutta siitä ei paljastunut mitään, mitä en olisi tiennyt. Olen äärimmäisen vaativa itseäni kohtaan, joka sitten kuormittaa monissa tilanteissa. Usein tällaiset tyypit ovat muuten sellaisia, että he ovat myös hyvin vaativia muita ihmisiä kohtaan, minä en ole vaan vaatimukset kohdistuvat pelkästään itseeni. Testi totesi minut myös taiteelliseksi. Suhtauduin tehtyihin testeihin myönteisesti, koska ajattelin, että saisin varmistuksen muisti ja muille ongelmilleni ja jo testejä tehdessäni arvasin, että ne tulisivat tukemaan omaa ajatustani, sen verran surkeasti joistain tehtävistä suoriuduin.  

Vaikka tulokset olivat mielen hieman matalaksi vieviä, niin tässä syksyn aikana olen hoksannut jotain hyvääkin. Nuo ongelmat eivät todellakaan ole pysyviä, vaan jos saan olla stressittömänä pidempiä aikoja, ne alkavat vähitellen eheytyä. Heinäkuussa minulla oli parempi vaihe ja pystyin heti lukemaan, sitten elokuussa tuli jälleen stressitekijöitä ja lukeminen kävi taas mahdottomaksi. Stressitekijät tulevat elämääni ympäristöstä, asioista, joihin itse en valitettavasti pysty tällä hetkellä vaikuttamaan ja tämä sitten turhauttaa minua, kun en kovista yrityksistäni huolimatta pysty luomaan ympärilleni stabiilia tilannetta, että vihdoin oikeasti voisin keskittyä siihen paranemiseen. Olen ollut pyörteen silmässä aivan liian pitkään, mutta kukaan ei tunnu pystyvän pysäyttämään sitä, vaikka se olisi juuri se, mitä tällä hetkellä eniten tarvitsisin. Tämä on se asia, mistä en näe tällä hetkellä ulospääsyä ja se ahdistaa. Maailma ei muutu tarpeeksi nopeaa tahtia minunlaisilleni ihmisille.

Kymmenen vuotta pyörteessä, onko siitä seurannut mitään hyvää? On. Tiedän tällä hetkellä paremmin kuin koskaan kuka minä oikeasti olen ja mitä haluan elämältäni, tältä yhdeltä, joka meillä on. Minulla ei ole enää tarvetta miellyttää ketään. Ilman sairastumista en olisi koskaan tajunnut, että se mitä ennen tein työkseni, oli minulle aivan vääränlainen työ. Ilman sairastumista, en olisi menettänyt kykyäni lukea ja siitä sisuuntuneena löytänyt kirjoittamisen iloa ja alkanut pitämään tätä blogia, joka on tuonut monia ilon ja onnistumisen hetkiä elämääni. Puhumattakaan uusista ystävistä ja tuttavuuksista, joiden seurassa minun ei tarvitse selitellä mitään, koska se kaikki on täällä luettavissa. 

Monet ovat usein kysyneet, että eikö minua pelota kirjoittaa tänne näin henkilökohtaisia asioita. Ei, sillä ihan kenelle vaan, koska vaan, voi tapahtua näin. Sinullekin.