Empatia, kansakuntamme katoava ominaisuus

Olen pohtinut viime aikoina paljonkin empatiaa tai oikeastaan sen puutetta ympäristössäni. Empatiahan on vahvasti kulttuurisidonnaista, sillä kyky tunnistaa samankaltaisuutta ihmisten välillä, riippuu osaksi vahvasti kasvuolosuhteista. Olen miettinyt paljon sitä, mitkä tekijät vaikuttivat siihen, että minusta tuli empaattinen.  

Kasvoin jo lapsena ympäristössä, joka teki minusta empaattisen ihmisen. Siellä maalla metsän keskellä missä itse kasvoin, naapurit auttoivat toisiaan ja aina oli apua tarjolla, jos joku sitä tarvitsi. Siellä hivenen syrjässä asuessamme, tunsimme toisemme samankaltaisiksi. Opin jo pienestä asti asettumaan toisen ihmisen asemaan. Lisäksi tietenkin tähän vaikuttamassa olivat kaikki jo lapsena kokemani tapahtumat, jotka helpottivat asettumista erilaisten ihmisten kenkiin. Empatia onkin usein asia joka tulee ihmisestä itsestään, ilman, että sitä tarvitsee sen kummemmin pohtia.

Monet sekoittavat empatian ja sympatian. Minusta suomalaiset osaavat tuntea paljonkin juuri sympatiaa. Sympatiahan on sitä, että kun on ihmisen kanssa samaa mieltä, ymmärtää häntä ja sitä kautta on helppo tuntea sympatiaa. Empaattinen ihminen taas ei arvostele eikä tuomitse vaan kunnioittaa toisen arvomaailmaa, emme yritä muuttaa tai kääntää heidän päätänsä. Empatia onkin paljon toisen ihmisen kuuntelemista, tarkkailua ja kunnioitusta. Tämän vuoksi kaksi empaattista ihmistä pystyy helposti keskustelemaan asioista, joista olisivat täysin eri mieltä. 

Asuin koko lapsuuteni kodissa, jossa kasvattajani mummoni uskoi hyvin vahvasti Jumalaan, kun taas minä en uskonut ollenkaan. Silti pystyimme elämään saman katon alle erilaisine mielipiteinemme, emmekä koskaan tapelleet tuosta asiasta, sillä molemmat kunnioittivat toisiaan ja toisen arvoja. En ole ollut koskaan sodassa, mutta mummoni oli. Joten hänen kokemuksien ja kertomuksien kautta minun on ollut hyvin helppo samaistua tuossa tilanteessa oleviin ihmisiin. Tämän vuoksi minun on tietenkin hyvin helppo asettua myös vanhukseen asemaan, koska olen nähnyt tilanteen elämässäni läheltä. Olen kokenut elämässäni niin työttömyyttä, rahattomuutta, sairautta, yksinäisyyttä kuin pelkoakin, olen ollut myös urani huipulla, siellä päässä missä taivas oli vain rajana. Tietenkin tällaiset asiat vaikuttavat siihen, miten osaan samaistua muihin ihmisiin. Mieheni kanssa olemme usein vaaleissa äänestäneet eri puolueita ja eri henkilöitä, mutta koska pystymme keskustelemaan asioista, tämä ei ole mikään juttu. 

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että suomalaiset ovat lähes maailman huonoimpia asettumaan toisen ihmisen asemaan. Se on asia joka on helppo huomata omassakin ympäristössä. Hyvänä esimerkkinä empatiakyvyttömyydestä toimii se, miten erilaisia jo valmiiksi heikommassa asemassa olevia ihmisryhmiä kohdellaan rahan ja erilaisten poliittisten pelien seurauksena. Yleensä kansalaisten empatikyvyttömyys heitä kohtaan liittyy siihen, että kuvitellaan, että ihmiset ovat omien valintojensa vuoksi heikommassa asemassa. Minä tiedän omien kokemusteni kautta, että näin ei ole.

Liiallisessa empaattisuudessa on omat loukkunsa. Sen olen myös itsekin vuosien aikana kantapään kautta oppinut. Herkkänä ja tunteellisena on väsyttävää kantaa maailmantuskaa harteilla, ilman tunnetta siitä, että niihin voisi itse vaikuttaa. Olen tällaisessa tilanteessa itse tälläkin hetkellä lähes päivittäin. Ihmiskontaktit ovat usein juuri sen takia raskaita, koska aistin todella helposti muiden ihmisten energiat. Muistan tämän jo ihan lapsesta asti. Muistan tutkiskelleeni jo 5-vuotiaana juhlissa ihmisiä ja heidän mielialojaan. Aistin, olivatko he iloisia, surullisia vai vaivasiko heitä jokin. Vuosien saatossa olen huomannut erottavani helposti myös valehtelevat ihmiset, joskus harvoin toki menen minäkin vipuun ja valehdelluksi tuleminen on sitten hankala paikka, koska empaattisena haluan, että minuun voitaisiin luottaa niin paljon, että totuus kerrottaisiin. En siedä valehtelua.

Empatiassa on hyviä puolia, kuten jatkuva unelmointi. Minua ei yhtään haittaa käydä vaikka päivittäin Etuovessa selailemassa asuntoja, joita menisin katsomaan, jos voittaisin lotossa. Unelmoin kuinka paljon lahjoittaisin samassa tilanteessa rahoistani ruoka-apuun tai miten hemmottelisin ystäviäni. Vaikka olen hyvin tietoinen siitä, että sitä tuskin tulee tapahtumaan. Unelmointi saa minut joka kerran lapsellisen innostuneeksi. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olemme mieheni kanssa juuri ennen nukkumaanmenoa alkaneet katsella matkoja, vaikka sillä hetkellä ei ole mitään tietoa, onko meillä sellaiseen ikinä rahaa. Yhtäkkiä kello onkin aamulla neljä, kun edelleen selaamme paikkoja ja hotelleja.

Empatiassa parasta on se, että sitä voi kuitenkin myös oppia, kuka vaan haluaa kehittää itseään. Useinhan ihminen oppii sitä luonnollisten kärsimystensä kautta, mutta omaksumista voi tapahtua myös harjoitteiden avulla. 

Onko empatia vähentynyt?