Kaunis minä. Kaunis sinä.

Tämä on suurimmalta osaltaan kosmetiikkablogi, mutta olen aika harvoin miettinyt täällä syvemmin kauneutta. Sillä siihenhän kosmetiikkaa pääsääntöisesti käytetään. Haluamme näyttää kauniimmilta, freesimmiltä, korostaa hyviä puoliamme ja ehkä häivyttää niitä huonoksi kokemiamme. Toki meikata voi vain omaksi ilokseen ja saada voimaa väri-iloittelusta. Tällöin meikkaus on harrastus. Itse olen kuitenkin aina meikannut vain yhden ainoan asian vuoksi, haluan näyttää freesimmältä. Nykyään voin lähteä ulos myös ilman meikkiä ja suurimman osan ajasta lähdenkin. Jos kohtaan uusia ihmisiä, tapanani on meikata hieman. Koen, että siistimmältä näyttäminen, on kohteliaisuus muita kohtaan.

Tästä huolimatta toivon, että jokainen tyttö/nainen tuntisi itsensä kauniiksi jokainen päivä ilman meikkiäkin. Elämme edelleen maailmassa, jossa monet yhdistävät iän ja kauneuden. Mitäs luulette, mihin perustuu se, kun monet naiset sanovat yhä uudestaan täyttävänsä 25 vuotta? Minä olen tuon iän jälkeen täyttänyt 26, 27, 28. 29, 30, 31, 32, 33, 34, 35, 36, 37 ja 38 vuotta. Olen ylpeä niistä kaikista. Minusta iällä ei ole mitään tekemistä kauneuden kanssa. Kauneutta löytyy vauvasta vanhukseen. Minä en ole ikinä ollut matemaattisesti lahjakas, mutta kauneudelle minulla on ollut silmää pienestä asti. Elän silmieni kautta. Kauneutta näkee kaikkialla, kunhan osaa katsoa. Tämä voi kuulostaa erikoiselta, mutta aina kun tapaan itselleni uuden ihmisen, silmäni rekisteröivät hänessä ensimmäiseksi kohdan/kohdat, minkä koen omassa mielessäni kauniiksi. Näin minulle jokainen ihminen on kaunis. Eniten harmittaa se, että en saa noissa tilanteissa suutani auki, että voisin kertoa nämä näkemäni kauneudet henkilölle kohteliaisuutena. Koskaan ei voi tietää, mikä merkitys sillä saattaisi olla toiselle osapuolelle.

Suomessa on outoa, jos sanoo itseään kauniiksi. Tiedän, että tämäkin postaus saattaa herättää närää. Onpas se ylpeä ja omahyväinen, moni ajattelee. Mitä se nyt tuollaista sanoo? Tarkoitus on kuitenkin saada ajattelemaan, kuinka jokainen meistä on kaunis.

Kuka sitten sai minut uskomaan, että olen kaunis? Tiedostan vallan mainiosti, että monen ihmisen mielestä minä en varmasti ole kaunis, mutta omasta mielestäni olen, olen aina ollut. Se riittää minulle. Ihminen joka minut sai siihen uskomaan, oli tietenkin mummoni. Osaan edelleen kaivella muistini sopukoista ihan lapsuudesta asti kymmeniä, jos en satoja kertoja, kun mummo kertoi sen minulle. Oletpa sinä nätti. Näytät kauniilta. Kylläpä sinun poskesi punoittavat nätisti. Minulle toistettiin asiaa niin kauan, että minä lopulta uskoin sen. Mummo osasi koulia myös toiseen suuntaan. Näytät ihan harakanpelättimeltä. Nyt näytät ihan ilotytöltä. Muistan aina vain purskahtaneeni mummon kommentteja kuunnellessani nauruun, koska tiesin, että mummo ei arvostellut minun ulkonäköäni vaan vaatteita tai hiuksiani, jotka eivät olleet hänelle mieleen. Mikään sen jälkeen tapahtunut asia, ei ole muuttanut käsistystäni siitä, että olen kaunis. Ei se, kun minua kiusattiin koulussa. Ei se, kun sairastuin masennukseen ja koin huonommuutta kaikista mahdollisista asioista. Muistan, että melkein ensimmäinen asia mitä lääkäri minulta kysyi, kun masennustani vielä diagnosoitiin oli: "Tunnetko itsesi rumaksi?" Olin aika pitkään hiljaa ja vastasin: "En tunne, minä olen kaunis." Lääkäri oli melkoisen hämillään. Jos itse olisin vanhempi, yrittäisin muistaa kertoa lapsilleni joka päivä jossain tilanteessa kuinka nätti/kaunis/komea hän on. Sillä ainakin minun kohdallani, sillä tavoin on rakentunut vahva itsetunto omaan ulkonäköön, joka ei ole horjunut edes niillä heikoimmilla hetkillä.

Kuitenkin erään kaunistautumiseen liittyvän asian masennukseen sairastuminen toi elämääni vuosiksi. Kun oli pakko nousta sängynpohjalta edes kerran viikossa kauppaan, minä meikkasin. Meikkasin itseni jokaiselle kauppareissulle ja jokaiselle lääkäritapaamiselle, vaikka olin oikeasti täysin lopussa. Silti meikkasin, koska meikki oli suojamuurini. Toivoin, että sen läpi kukaan ulkopuolinen ei pystyisi näkemään, kuinka huonosti oikeasti voin. Halusin pitää asian itselläni. Koittaessani saada hoitoa, tämä asia on usein vuosien saatossa kääntynyt minua vastaan. Huomaan jo kaukaa lääkärien ilmeestä, että he ajattelevat: "Ei tuolla mitään ole, kun on niin siistin näköinen." Papereistakin voi käynneistä aina lukea lääkärin ensimmäisen huomion: huoliteltu nainen. Olen puhunut usein terapeutilleni siitä, miten koen suoranaista painetta siitä, näytänkö lääkäreiden silmissä tarpeeksi sairaalta vai tulkitaanko huoliteltu suojakuoreni väärin. Yleinen olettamushan valitettavasti vieläkin on, että masentuneet ihmiset ovat homsuisia, pesemättömiä ja kulkevat likaisissa vaatteissa tai niin tuntuu olevan uskomus usealla psykiatrisen polin lääkärillä. Vaikka kunnon lääkäri osaa kyllä kurkistaa sen suojamuurin taakse niihin ongelmiin, mitkä sairauden aiheuttavat. Onneksi ihan parina viime vuotena olen oppinut lähtemään ulos ilman suojamuuriani. Tämä on ollut osa tervehtymistäni.

Vaikka koenkin olevani kaunis, on minullakin heikkouteni. Tälläkin hetkellä minulla on vahva mielipide siitä, milloin olen tähän mennessä ollut kauneimmillani. Tähän mennessä siksi, koska kymmenen vuoden päästä voin olla sitä mieltä, että se kaunein ikäni on juuri nyt, kun olen 38. Tällä hetkellä se kaunein minä oli 29-vuotias. Minusta ei koskaan ole otettu niin paljon kuvia kuin tuona vuotena, ei ennen sitä, eikä sen jälkeen. Mieleni tosin alkoi vähitellen olemaan tuossa vaiheessa sekaisin, mutta silti voin vaan kuvia katsellessa miettiä: "Kunpa voisin aina näyttää tuolta." Mieheni kuitenkin tiputtaa minut tässäkin aina maanpinnalle: "Etkö huomaa, miten surulliselta näytät noissa kuvissa?" Alan katsoa tarkemmin. Niinpä näytänkin.

Kaunis minä. Kaunis sinä.