Yksi vanupuikko kerrallaan

Kirjoittelin teille jokin aika sitten hammastikuista joita rakastan, mutta joiden aiheuttama muovijäte ärsyttää. 

En ole koskaan ollut luontoasioissa paasaaja-tyyppiä, enkä sellaiseksi ala. Minulla ei ole kosmetiikkapinoineni vara tuomita ketään. Uskon siihen, että jokainen joka edes yrittää tehdä pienenkin ekoteon, auttaa osaltaan. 

Olen aikuisiällä usein miettinyt omaa lapsuuttani ja vasta nyt myöhemmin tajunnut miten ekologisessa ympäristössä lopulta kasvoin. Tämä johtui paljon siitä, että elin 20-luvun alussa syntyneen mummoni kanssa. En tule ekologisuudessa pääsemään ikinä mummoni tasoisiin suorituksiin, mutta yritän pienillä teoilla tehdä kuitenkin jotain. Kiitos mummoni olin kangaskassi-ihminen jo 80-luvulla ennen kuin siitä tuli muodikasta. En tajunnut sitä silloin, että tuolloin mummoni oli vanhoilla tavoillaan edelläkävijä. Meillä mentiin kotona kauppaan aina kangaskassien kanssa, muistan, että mummoa harmitti, jos hän joutui ostamaan muovikassin. Tuohon maailman aikaan muovikassit olivat vieläkin tuhoisampia kuin tänä päivänä, ne olivat niin kovaa materiaalia, että niitä pystyi pesämään ja käyttämään aina vain uudestaan ja uudestaan, niin kuin kotonani tehtiin, jos muovikassi jouduttiin ostamaan. Muistan vieläkin miten olimme outolintuja, kun kaivoimme kassalla omat kassimme esiin. 

Minulla ei ollut lapsena koskaan kasoittain vaatteita, vain sen verran kuin tarvitsin. Niitä oli niin vähän, että pesupäivät piti miettiä tarkkaan etukäteen, että vaatteet riittivät siihen asti. Minun tapauksessani tämä vähyys ei johtunut rahasta vaan ihan periaatteesta, ostettiin vain mitä tarvittiin. Yläasteella minulla oli tasan kahdet farkut, kun toiset olivat likaiset, olivat toiset jalassa. Koitan koko ajan vaateasiassa päästä tuohon lapsuuteni tilanteeseen, mutta en ole vielä ihan onnistunut siinä, vaikka olen pystynyt aika hyvin minimoimaan vaatevarastoni. Jos vaatteet hajosivat, ne paikattiin, eikä todellakaan ostettu heti uusia tilalle. Mummo ompeli minulle moniin koulun kevätjuhliin mekon, muistan, että oli juhlahetki, kun pääsin kangaskauppaan valitsemaan siihen käytettävän kankaan. 

Kotonani oli oma kaivo eikä kunnallista vesijohtoverkostoa, joten meillä ei todellakaan käynyt pyykkikone päivittäin, koska kaivosta olisi voinut käydä vesi vähiin. Kuivat kesät ja kovat pakkastalvet olivat pahimpia. Pikkupyykkiä pestiin käsin ja pesukone pyöri ehkä kerran viikossa tai kahdessa. Astianpesukonetta ei ollut. Suihkussa piti käydä harkiten, hana laitettiin siksi aikaa kiinni, kun shampoota hierottiin hiuksiin tai muuta pesua suoritettiin. Kesät olivat juhlaa, kun pystyi käydä vaikka joka ilta uimassa järvessä. Mummollani ei ollut ajokorttia eikä autoa, tämä on asia joka meitä kangaskassien lisäksi yhdistää. Neljän kilometrin matka keskustaan taittui polkypyörällä. Opin jo lapsena siihen, että jos johonkin tarvitsee päästä, se tehdään joko kävellen tai pyörällä, auton kyytiin pääsy 1-2 luokan taksimatkoja lukuunottamatta oli harvinaisempaa herkkua. 

Lapsuudessani jopa pienissä kaupoissa oli omat liha- ja kalatiskinsä. Nykyäänhän melkein kaikista pienistä kaupoista on tuollaiset tiskit hävinneet ja niitä löytyy enää isoista marketeista. Sen sijaan muoviin pakatut valmisteet ovat täyttäneet hyllyt. Tämä on asia jota surkuttelen. Yksi juhlahetkiä oli tilata tiskiltä Gotleria 300g:aa, en tiedä montako kertaa tuon tein, mutta monta. Tässäkin on ihmiskunta omassa ahneudessaan ottanut takapakkia, koska tuottavuussyistä tuoretiskit ovat poistuneet pienimmistä kaupoista. Itsehän kuulun koulukuntaan, jonka unelmamaailmassa olisi jokaisessa kylässä/kaupungissa oma pieni leipomo, lihakauppa, maitotuotteita myyvä puoti sekä juureksia ja hedelmiä yms. myyvä kauppa saman kadun varrella. Niistä voisi jokaisesta käydä iloisesti ostamassa tuoreena haluamansa. En suoraan sanottuna välitä isoista marketeista lainkaan.

Sähkön kanssa pihiksi opin jo lapsena. Meillä ei palanut valo kuin vain siinä huoneessa jossa olimme.  Televisio oli päällä vain silloin, kun sitä katsottiin. Edelleen pidän valoa päällä vain siinä huoneessa missä olen, muut ovat aina pimeänä. Monet varmaan miettivät, että kun sen valon sytyttää uudestaan, kun menee huoneeseen, vie enemmän sähköä. Ei vie. Ainoastaan vanhat loisteputkivalaisimet vievät sytytellessä ja sammutellessa enemmän sähköä. Uudet voi sammuttaa, jos huoneesta on pois vähintään 10 minuuttia. Joten jos on iso perhe ja vilkas liikenne niin loisteputkilamppua ei kannata edes sammuttaa.  Nykyajan lamput ovat todella paljon kehittyneempiä kuin 80-90-luvun, mutta jotenkin koen silti turhaksi pitää valoja päällä ympäri kämppää huoneissa joissa ei ole ketään.

Mitä enemmän olen nyt aikuisena ajatellut omaa lapsuuttani, sitä enemmän osaan arvostaa sitä. Sain kokea tietyllä tapaa sellaisen lapsuuden minkä suuret ikäluokat (eli mummoni lapset) kokivat, mutta heidän aikaansa kehittyneemmässä hyvinvointiyhteiskunnassa. Koen olevani tietyllä tapaa etuoikeutettu, koska nykymaailma on niin erilainen. 

Pitkäksi venähtäneen alustuksen jälkeen niihin pieniin tekoihin. Kuten aiemmin kerroin ne silikoniset hammastikkuni ovat syntini, joka ärsyttää minua. Jo se, että tiedostaa, että joku ei ole järkevää, on minusta asia, joka on monessa asiassa iso alku. Toivon, että tekniikka menee eteenpäin ja noihinkin löydettäisiin jokin muu materiaali, joka toimisi yhtä hyvin. 

Pari päivää sitten minua ilahdutti kovasti uutinen, jonka mukaan Britannia aikoo kieltää muoviset kertakäyttöpillit ja vanupuikot. Toivottavasti tämä leviää muuallekin. Suomenkin kauppoihin on viime aikoina ilmestynyt mm. Johnson'silta vanupuikkoja, jotka on valmistettu 100% paperista. Muiltakin brändeiltä olen näitä muovittomia bongaillut. Joten uudistus on selkeästi tuloillaan. Toivon, että pian on se päivä kun muovivartiset häviävät valikoimista kokonaan. Tässä tuotteessa toisin kuin hammastikussa tuo muoviosa ei vaikuta millään tavalla parantavasti tuotteen käyttökokemukseen. Meistä jokainen voi tehdä pienen ekoteon yksi vanupuikko kerrallaan. 

Mikä on teidän ekoteko?