44

Täytin eilen 44 vuotta. Päivä meni siinä missä muutkin, mitä nyt korkattiin puolisoni kanssa pieni kakku. Makustelin kuitenkin hetken illalla mielessäni, miltä 44 vuotta tuntuu. Ei se tuntunut miltään. Tämä nelikymppisenä olo on ollut itselleni jotenkin outoa, mutta samalla ihanaa aikaa. 

Ikää tulee koko ajan lisää, mutta en tunne itseäni niin vanhaksi, mitä numerot näyttävät. Lapsenahan nelikymppinen ihminen tuntui vanhalta. Nyt kun itse on päässyt tuohon ikään, se ei ole mitään. Mieli on nuorekas, mutta eletty elämä on tuonut varmuutta siihen, että voi elää niin kuin itse haluaa, välittämättä toisten mielipiteistä. Asetan itseni aina ensin. Minä ja oma hyvinvointini ovat ne tärkeimmät. Elämän suurin opetus on ollut se, että se happinaamari kannatta asettaa ensin omille kasvoille ja vasta sitten auttaa muita. Tämä ei ole itsekkyyttä vaan välittämistä. 

Nelikymppisyys on ollut muutenkin hyvää aikaa. Elämässäni kaikki palikat ovat loksahdelleet paikoilleen ja aikaisemmat kipuilut ovat toistaiseksi mennyttä. Elämässä on jollakin tapaa kaikki tosi hyvin. On kaikkea, eikä puutu mitään. En ole rikas, mutta minulla on elämän rikkautta, sellaista, jota ei voi ostaa edes rahalla. 

Kun katson tämän kirjoituksen kuvia, on helppo huomata, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, olin onnellinen lapsi. Juuri viikolla mietin eräänä päivänä, että jos nyt saisin elää jonkin päivän uudestaan tai elää päivän jonain toisena ihmisenä, valitsisin silmää räpäyttämättä eläväni sen itsenäni jonakin lapsuuden kesäpäivistä. Se huolettomuus mikä lapsena oli, sitä ei ole tule saamaan enää ikinä takaisin ja se olisi mahtava kokea uudestaan. Aikuisen vastuilla samaa huolettomuutta ei oikein voi saavuttaa. Kunpa sitä huolettomuutta olisi lapsena ymmärtänyt arvostaa enemmän.

Viimeisessä kuvassa olen reilu parikymppinen, tarkalleen ottaen 21-vuotias, täyttäisin muutaman kuukauden kuluttua 22 vuotta. Kaksikymppisenä elin vaihetta, että luulin olevani tosi onnellinen ja valmis ihmisenä. Osaksi olinkin. Kuvat kuitenkin paljastavat totuuden, kun niitä vain osaa katsoa. Lähes kaikissa tuon ajan kuvissa silmissäni näkyy haikeus, haavoittuvuus, herkkyys ja jopa tietynlainen surullisuus, mikä puuttuu ylemmistä lapsuuden kuvista. Olin kokenut tuohon mennessä jo paljon, mutta ne koetut asiat olivat käsittelemättä, mutta tulisin löytämään ne myöhemmin vielä edestäni. En ollut niin valmis kuin kuvittelin.

Nyt nelikymppisenä silmiini kuvissa on palannut tuo Jonna, mikä näkyy kahdessa ylimmässä kuvassa. Se Jonna, joka nauttii elämästä. Tietää mitä haluaa ja on onnellinen.

Joko huomasitte, että Indiedays on jäänyt taakse jäänyttä elämää ja liityin 40+ blogeihin? Täällä blogissa ei siirtymisen vuoksi mikään tule muuttumaan, mutta on mahtavaa kuulua muiden upeiden 40+ -tyyppien joukkoon ja saada tukea omaan tekemiseensä. 

Aurinkoista sunnuntaita kaikille!