Kaksi äitiä

Äitienpäivä. Aina yhtä haikea ja tekisi mieli sanoa vaikea. Lapsena ehkä vähän vaikeakin, koska olin tilanteeni vuoksi erilainen ja sehän on se, millä pääsee helposti toisten lasten silmätikuksi. Nykyään äitienpäivä on vain haikea. Minulla on biologinen äiti, jonka kanssa en ole asunut yhdessä sitten vauva-ajan. Minulla on kyllä ollut suhde häneen koko ikäni, mutta hänen sairautensa vuoksi siinä ei ole voinut olla sellaista syvyyttä kuin normaalisti olisi. Yhtä kaikki hän on ollut minulle aina äiti. Äidistä voitte lukea lisää tästä jutusta.

Minulla oli virallisesti myös toinen äiti, mummoni, joka sai papan kanssa huoltajuuteni, kun olin kahdeksan vuotias. Olinkin mummoni yhdeksäs lapsi. Olin kuitenkin jo tuohon aikaa viettänyt varmasti lähes kaikki elämäni viikonloput ja lomat mummolassa. Kun hän kuoli kunniakkaassa yhdeksänkymmenen vuoden iässä lähes kahdeksan vuotta sitten, tuli äitienpäivästä entistäkin haikeampi. Joka vuosi siitä lähtien on ollut yksi kortti vähemmän lähetettävänä. Mummo olikin henkilö, joka varmasti on eniten vaikuttanut elämääni ja siihen millainen olen. 

Tiedän, että mummoni ansiosta olen tänä päivänä tässä. Joten edes yhden todella rakastavan aikuisen voimaa lapsen kehityksessä ei voi kiistää. Kun tietää, mihin omista lähtökohdista olevat lapset saattavat päätyä, ei mummon loistavia kasvatusmetodeja voi kiistää. Hän oli varmasti empaattisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Hän kasvattikin minusta ihmisen, joka oppi arvostamaan elämässä oikeita asioita ja toimimaan oikeudenmukaisesti. Ottamaan muut ihmiset huomioon. Mummo antoi rakkautta, mutta myös rajoja. Kun olin vanhempi, väittelimme paljon. Ulkopuoliset sanoivat, että riitelimme. Me vain hymähtelimme tälle, sillä meille se oli vain väittelyä asioista, joista olimme eri mieltä. Niihin ei koskaan palattu. 

Mummolta perin myös karjalaisen iloisuuteni, joka kuplii enemmän läheisten kesken kuin vieraiden joukossa. Meillä oli kotona lähes aina viikonloppuisin ihmisiä kylässä. Lomilla kyläiltiinkin paljon ja reissattiin katsomassa tuttuja. Varsinkin kesät tuntuivat lipuvan ohitse hetkessä.

Luin viime viikolla pitkästä aikaa mummoni kirjoittamaa omaelämänkertaa, jossa hän lyhyesti kirjoitti siitä, miten päädyin lopulta hänen hoiviinsa. Tämä kirjoitus päättyy näin: 

"Niin onnellisesti sitten kävi, että me saimme Jonnan huoltajuuden. Kaksitoista vuotta pidin hänestä huolta kuin omasta lapsesta, ellen vieläkin paremmin. "

Nämä kaksi lausetta kertovat paljon mummon vaatimaattomuudesta. Eikä se huolehtimen tuohon loppunut, vaikka omaan huusholliin tuon jälkeen muutin. Kävimme mummon kanssa tiivistä kirjeenvaihtoa lähes kaksikymmentä vuotta hänen kuolemaansa asti, joka piti meidät todella läheisinä, vaikka etäisyyksien vuoksi näimme toisiamme harvemmin. Vieläkin harmittaa, että vasta viimeisinä vuosina aloin säästämään hänen kirjoittamansa kirjeet. Olisi ollut niin mahtavaa, kun ne kaikki olisivat olleet tallessa ihan alusta asti, siitä lähtien, kun muutin pois kotoa. En ole lukenut yhtäkään kirjettä uudestaan mummon kuoleman jälkeen, mutta vielä jokin päivä luen ne, aikajärjestyksessä tietenkin.

Joten yhden äidin sijaan, minulla onkin ollut kaksi äitiä, jotka molemmat ovat opettaneet minulle eri asioita.

Millaisia ajatuksia sinussa äitienpäivä herättää?

Kuvat:Pexels