Mitä jos katsoisit pintaa syvemmältä?

"Sometimes the heart sees what is invisible to the eye."

-H. Jackson Brown, Jr.

Kun laittaa Googleen hakusanaksi ihannemies/nainen, alkaa luettelo: brunetti, vaalea, laiha, muodokas, urheilullinen, vihreäsilmäinen, pitkä... Lista tulevan kumppanin ulkoisista vaatimuksista on loputon ja ne mainitaan tietysti heti ensimmäisenä. Sitten ehkä jossain hännänhuippuna joku saattaa armosta mainita jotain muuta kuin ulkonäköön liittyvää: hauska, huumorintajuinen, luotettava jne. Tuohon ulkonäkövaatimuslistaan, kun vielä lisätään nämä mielestäni todella oudot deittailukuviot, missä on hyvinkin tarkat sääntönsä, ei ihme, että niitä sinkkuja piisaa. Välillä mietin, että mikä ihmisiä oikein vaivaa? Tunnen kyllä todella suurta myötätuntoa heitä kohtaan, jotka tällä hetkellä itselleen kumppania koittavat etsiä.

Tiedän, että toisen ulkonäkö on varmasti tärkeää useimmille kumppania etsiessä, mutta silti tekisi mieli "ärähtää" noille ihmisille, etten yhtään ihmettele, että olet sinkku. ;) 

Kerron tähän omasta elämästäni ja siitä, miten olen päässyt, kyllä päässyt naimisiin kahdesti deittailematta kertaakaan. Tiedän, tämä on hyvin epänormaalia, mutta mahdollista. Itselläni on ollut tähän kumppanin hakuun aina aivan erilainen suhtautuminen kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Aloitetaan lapsuudesta. Olen rustannut päiväkirjaani 13-vuotiaana ihannemieheni määritelmän: turvallinen, luotettava, hauska, tekee hommat joita minä en osaa, fiksu, romanttinen, kemioiden pitää toimia ja voisi sillä olla myös kauniit kädet. Kyllä, 13-vuotias tyttö on vinttikammarissa rustannut ihannemiehensä määritelmän noin, olen edelleen samaa mieltä jokaisesta kohdasta, jopa niistä käsistä. Tämä oma määritelmäni antaa tilaa aika monenlaisille kumppaneille, homma ei kaadu heti siihen, että sillä on vaaleat hiukset, mutta kun minä tykkäisin enemmän tummista. Tai siihen, että hitto se on syönyt yhden lenkkimakkaran liikaa, minä kun olisin niin tykännyt siitä kiinteästä six-packista. Tuntuu, että ihmiset eivät tahdo välillä päästä yli noista ulkonäölle asettamista kriteereistään vaan pitävät niistä kynsin hampain viimeiseen asti kiinni.

Kun sitten aikoinaan aloitin hurjan sinkkuelämäni, tajusin, että viisainta on luottaa omaan intuitioon ja lähteä liikkeelle siitä kemioiden kohtaamisesta. Itseasiassa kaikki ihmissuhteet elämässäni perustuvat vahvaan intuitioon, jostain syystä minä vain tiedän heti ensimmäisen kymmenen minuutin aikana uuden ihmisen kohdatessa tuleeko meistä hyvät ystävät, olemmeko vain kavereita vai jääkö meistä vain hyvänpäiväntuttuja. Esimerkiksi terapeuttia itselleni hakiessa, tunsin heti ensimmäisten minuuttien aikana, että tämä on nyt se. En takuulla olisi tuhlannut rahaa suositeltuun kolmeen käyntiin, jos jo ensimmäisellä kerralla ei olisi tullut sitä tunnetta. Olen vuosien saatossa usein törmännyt omassa elämässäni tilanteisiin, jossa olen koittanut muuttaa tuota ensimmäisten hetkien intuitiotani, huonoin tuloksin. Nyt olen vihdoin oppinut luottamaan siihen täysin, koska se vain tuntuu olevan 99,9% oikeassa. Se on ollut oikeassa silloinkin, vaikka kaikki järkiseikat olisivat puhuneet sitä vastaan.

Sinkkuna yökerhoissa ystävien kanssa pyöriessä tästä intuitiostani oli hyötyä. Tiesin heti kannattaako johonkin tuhlata yhtään enempää aikaansa vai lopettaa heti siihen. Itse en jaksa edes kohteliaisuussyistä jatkaa keskustelua ihmisen kanssa, jos juttu on väkinäistä. Sen ajan voi käyttää muuhunkin. Intuitioni myös kertoi, kannattiko mies ottaa matkaan, jos halusi tyydyttää niitä luonnollisia tarpeitaan, vaikka samalla tiesin, että siitä ei mitään sen kummempaa tulisi. ;) Reilun vuoden verran ehdin pitää hauskaa, kunnes tuli se ilta, että tiesin tavanneeni miehen, jonka kanssa tulisin menemään naimisiin. Sitä en tiennyt tulisiko se kestämään ikuisesti, mutta siinä se mun mies nyt oli. Siellä hän istui yhden opiskelijakämpän pöydän ääressä tyhjien pullojen keskellä, kun astelin ovesta sisään ja esittelin itseni. Kun tartuin hänen käteensä, tiesin, että tässä tämä nyt on. Aloin katselemaan uteliaana, että minkäs näköisen tyypin kohtalo on minulle valinnut. Kerroin hänelle itsestäni ensimmäisenä iltana kaiken, koska luotin häneen. Hänen seurassaan oli turvallista. Me ei tapailtu eikä deittailtu vaan olimme yhdessä. Oikeastaan asuimmekin yhdessä siitä ensimmäisestä illasta alkaen, sillä yövyimme aina jommankumman luona yhdessä. Kerroin hänelle myös sen, etten ole tyyppiä joka deittailee. Minun pitää tietää heti, onko hän asian kanssa tosissaan. Se oli ota tai jätä, minä kyllä tiesin, että hän ottaisi, muuten en olisi ehdottanutkaan. ;) Sitä kesti yhdeksän vuotta.

Kun erosin, eniten pelotti se sinkkuelämä, jota olin joutunut seuraamaan läheltä katsellessani ystävieni elämää. Mutta ajattelin, että toimin sitten samanlaisella taktiikalla kuin ensimmäiselläkin kerralla ja luotan siihen intuitioon. Vaikka viihdyn todella hyvin yksin, olen silti parisuhdeihminen. Meni muutama kuukausi ja siinä hän oli, erään treffisaitin etusivulla. Virveli kädessä kalastamassa. En edes katsonut kasvoja, katsoin vain, että hän kalastaa. Näpyttelin nopeasti viestin ja toivon, että hän vastaisi. Vastasihan hän. Chattailimme ensimmäisenä iltana läpi yön aamuun asti. Kun kello löi kuutta aamulla, huomasin, että olin kertonut hänelle kaiken. Sen millaisen suhteen haluan, sen että en halua lapsia, kaikki huonot puoleni ja mitä odotan suhteessa siltä toiselta puoliskolta. Olen tosi yksityinen ihminen, joten tuon kaiken kertominen ei ole ollenkaan luonnollista vaan pohjalla tarvitsee olla luotto. Vaikka se saattaakin kuulostaa huvittavalta, kun sen täällä blogissa ihan julkisesti kerron. Tapaamisen saimme sovittua tuskastuttavasti vasta viikon päähän, mutta kun näin viikon päästä hermostuneena odottelevan hieman epävarman oloisen jännittyneen nuoren miehen Kampissa ja halasin häntä, tiesin, että hän on tuleva mieheni. Siitä päivästä lähtien olemme olleet me ja ollaan vieläkin, kahdeksan vuotta myöhemmin. 

Joskus mietin, että minun on täytynyt olla hurjan onnekas tässä pinnallisessa maailmassa. Miten voi olla niin, että olen kohdannut kaksi tyyppiä, joille minä hieman erikoisine toiveineni olen kelvannut, eivätkä he ole juosseet heti ensimmäisenä iltana karkuun. He ovat luottaneet alusta asti suhteeseemme yhtä vahvasti kuin minä. Ei pelejä, ei aikaa vieviä kikkailuja, ei deittailua. Ainoastaan rakkaus. Mikä helpotus!

Olen sitä mieltä, että kumppanin haussa kannattaa unohtaa ne ulkonäkövaatimukset tai ainakin yrittää antaa ensin tilaa niille paljon tärkeimmille asioille. Keskittyä heti ensimmäisellä tapaamisella siihen olennaiseen. Miltä minusta tuntuu tämän ihmisen kanssa? Onko tässä sitä kemiaa? Mitä jos katsoisit pintaa syvemmältä?

Uskotteko intuitioon? Miten tapasitte kumppaninne?

Rentouttavaa viikonloppua kaikille!