Mitä jos katsoisit pintaa syvemmältä?


"Sometimes the heart sees what is invisible to the eye."
-H. Jackson Brown, Jr.

Kun laittaa Googleen hakusanaksi ihannemies/nainen, alkaa luettelo: brunetti, vaalea, laiha, muodokas, urheilullinen, vihreäsilmäinen, pitkä... Lista tulevan kumppanin ulkoisista vaatimuksista on loputon ja ne mainitaan tietysti heti ensimmäisenä. Sitten ehkä jossain hännänhuippuna joku saattaa armosta mainita jotain muuta kuin ulkonäköön liittyvää: hauska, huumorintajuinen, luotettava jne. Tuohon ulkonäkövaatimuslistaan, kun vielä lisätään nämä mielestäni todella oudot deittailukuviot, missä on hyvinkin tarkat sääntönsä, ei ihme, että niitä sinkkuja piisaa. Välillä mietin, että mikä ihmisiä oikein vaivaa? Tunnen kyllä todella suurta myötätuntoa heitä kohtaan, jotka tällä hetkellä itselleen kumppania koittavat etsiä.

Tiedän, että toisen ulkonäkö on varmasti tärkeää useimmille kumppania etsiessä, mutta silti tekisi mieli "ärähtää" noille ihmisille, etten yhtään ihmettele, että olet sinkku. ;) 

Kerron tähän omasta elämästäni ja siitä, miten olen päässyt, kyllä päässyt naimisiin kahdesti deittailematta kertaakaan. Tiedän, tämä on hyvin epänormaalia, mutta mahdollista. Itselläni on ollut tähän kumppanin hakuun aina aivan erilainen suhtautuminen kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Aloitetaan lapsuudesta. Olen rustannut päiväkirjaani 13-vuotiaana ihannemieheni määritelmän: turvallinen, luotettava, hauska, tekee hommat joita minä en osaa, fiksu, romanttinen, kemioiden pitää toimia ja voisi sillä olla myös kauniit kädet. Kyllä, 13-vuotias tyttö on vinttikammarissa rustannut ihannemiehensä määritelmän noin, olen edelleen samaa mieltä jokaisesta kohdasta, jopa niistä käsistä. Tämä oma määritelmäni antaa tilaa aika monenlaisille kumppaneille, homma ei kaadu heti siihen, että sillä on vaaleat hiukset, mutta kun minä tykkäisin enemmän tummista. Tai siihen, että hitto se on syönyt yhden lenkkimakkaran liikaa, minä kun olisin niin tykännyt siitä kiinteästä six-packista. Tuntuu, että ihmiset eivät tahdo välillä päästä yli noista ulkonäölle asettamista kriteereistään vaan pitävät niistä kynsin hampain viimeiseen asti kiinni.

Kun sitten aikoinaan aloitin hurjan sinkkuelämäni, tajusin, että viisainta on luottaa omaan intuitioon ja lähteä liikkeelle siitä kemioiden kohtaamisesta. Itseasiassa kaikki ihmissuhteet elämässäni perustuvat vahvaan intuitioon, jostain syystä minä vain tiedän heti ensimmäisen kymmenen minuutin aikana uuden ihmisen kohdatessa tuleeko meistä hyvät ystävät, olemmeko vain kavereita vai jääkö meistä vain hyvänpäiväntuttuja. Esimerkiksi terapeuttia itselleni hakiessa, tunsin heti ensimmäisten minuuttien aikana, että tämä on nyt se. En takuulla olisi tuhlannut rahaa suositeltuun kolmeen käyntiin, jos jo ensimmäisellä kerralla ei olisi tullut sitä tunnetta. Olen vuosien saatossa usein törmännyt omassa elämässäni tilanteisiin, jossa olen koittanut muuttaa tuota ensimmäisten hetkien intuitiotani, huonoin tuloksin. Nyt olen vihdoin oppinut luottamaan siihen täysin, koska se vain tuntuu olevan 99,9% oikeassa. Se on ollut oikeassa silloinkin, vaikka kaikki järkiseikat olisivat puhuneet sitä vastaan.

Sinkkuna yökerhoissa ystävien kanssa pyöriessä tästä intuitiostani oli hyötyä. Tiesin heti kannattaako johonkin tuhlata yhtään enempää aikaansa vai lopettaa heti siihen. Itse en jaksa edes kohteliaisuussyistä jatkaa keskustelua ihmisen kanssa, jos juttu on väkinäistä. Sen ajan voi käyttää muuhunkin. Intuitioni myös kertoi, kannattiko mies ottaa matkaan, jos halusi tyydyttää niitä luonnollisia tarpeitaan, vaikka samalla tiesin, että siitä ei mitään sen kummempaa tulisi. ;) Reilun vuoden verran ehdin pitää hauskaa, kunnes tuli se ilta, että tiesin tavanneeni miehen, jonka kanssa tulisin menemään naimisiin. Sitä en tiennyt tulisiko se kestämään ikuisesti, mutta siinä se mun mies nyt oli. Siellä hän istui yhden opiskelijakämpän pöydän ääressä tyhjien pullojen keskellä, kun astelin ovesta sisään ja esittelin itseni. Kun tartuin hänen käteensä, tiesin, että tässä tämä nyt on. Aloin katselemaan uteliaana, että minkäs näköisen tyypin kohtalo on minulle valinnut. Kerroin hänelle itsestäni ensimmäisenä iltana kaiken, koska luotin häneen. Hänen seurassaan oli turvallista. Me ei tapailtu eikä deittailtu vaan olimme yhdessä. Oikeastaan asuimmekin yhdessä siitä ensimmäisestä illasta alkaen, sillä yövyimme aina jommankumman luona yhdessä. Kerroin hänelle myös sen, etten ole tyyppiä joka deittailee. Minun pitää tietää heti, onko hän asian kanssa tosissaan. Se oli ota tai jätä, minä kyllä tiesin, että hän ottaisi, muuten en olisi ehdottanutkaan. ;) Sitä kesti yhdeksän vuotta.

Kun erosin, eniten pelotti se sinkkuelämä, jota olin joutunut seuraamaan läheltä katsellessani ystävieni elämää. Mutta ajattelin, että toimin sitten samanlaisella taktiikalla kuin ensimmäiselläkin kerralla ja luotan siihen intuitioon. Vaikka viihdyn todella hyvin yksin, olen silti parisuhdeihminen. Meni muutama kuukausi ja siinä hän oli, erään treffisaitin etusivulla. Virveli kädessä kalastamassa. En edes katsonut kasvoja, katsoin vain, että hän kalastaa. Näpyttelin nopeasti viestin ja toivon, että hän vastaisi. Vastasihan hän. Chattailimme ensimmäisenä iltana läpi yön aamuun asti. Kun kello löi kuutta aamulla, huomasin, että olin kertonut hänelle kaiken. Sen millaisen suhteen haluan, sen että en halua lapsia, kaikki huonot puoleni ja mitä odotan suhteessa siltä toiselta puoliskolta. Olen tosi yksityinen ihminen, joten tuon kaiken kertominen ei ole ollenkaan luonnollista vaan pohjalla tarvitsee olla luotto. Vaikka se saattaakin kuulostaa huvittavalta, kun sen täällä blogissa ihan julkisesti kerron. Tapaamisen saimme sovittua tuskastuttavasti vasta viikon päähän, mutta kun näin viikon päästä hermostuneena odottelevan hieman epävarman oloisen jännittyneen nuoren miehen Kampissa ja halasin häntä, tiesin, että hän on tuleva mieheni. Siitä päivästä lähtien olemme olleet me ja ollaan vieläkin, kahdeksan vuotta myöhemmin. 

Joskus mietin, että minun on täytynyt olla hurjan onnekas tässä pinnallisessa maailmassa. Miten voi olla niin, että olen kohdannut kaksi tyyppiä, joille minä hieman erikoisine toiveineni olen kelvannut, eivätkä he ole juosseet heti ensimmäisenä iltana karkuun. He ovat luottaneet alusta asti suhteeseemme yhtä vahvasti kuin minä. Ei pelejä, ei aikaa vieviä kikkailuja, ei deittailua. Ainoastaan rakkaus. Mikä helpotus!

Olen sitä mieltä, että kumppanin haussa kannattaa unohtaa ne ulkonäkövaatimukset tai ainakin yrittää antaa ensin tilaa niille paljon tärkeimmille asioille. Keskittyä heti ensimmäisellä tapaamisella siihen olennaiseen. Miltä minusta tuntuu tämän ihmisen kanssa? Onko tässä sitä kemiaa? Mitä jos katsoisit pintaa syvemmältä?

Uskotteko intuitioon? Miten tapasitte kumppaninne?

Rentouttavaa viikonloppua kaikille!
  1. Mahtava postaus ja voisin kirjoittaa tähän vaikka kuinka pitkät pätkät. Uskon intuitioon ja sen perusteella juuri aistin kaikissa tilanteissa oikeastaan miltei heti, kuka ihminen tulee aidosti elämääni ja kenestä tulee enemmän hyvän päivän tuttu.

    Mieheeni törmätessä tiesin heti, se oli siinä. <3

    Mielestäni tuossa miehesi ja sinun rakkaustarinassa oli mahtavaa, että halasit heti toista ja se oli siinä. Meillä meni pidempi tovi tuohon halaukseen, heti ensimmäisillä tapaamisilla en olisi ollut valmis, tarkkailin tilanetta, vaikka sydän oli jo tehnyt valintansa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässäkin Tiia ollaan ihan samanlaisia. ;) Sitä tunnetta on tosi vaikea kuvitella, sen vaan tietää. Sitä on oikeastaan turha lähtee muuttamaan, koska se ei kuitenkaan muutu. :)

      Poista
  2. Voih!<3 Ihana kirjoitus!

    Olen myös nuorempana kirjoitellut päiväkirjaani listaa siitä, mitä miehessä ihailen. En muista, oliko ulkonäöstä mitään mainintaa. Ehkä pitkät hiukset?:) En ole koskaan seurustellut, enkä ole kiinnostunut säätämisestä. Olen ehkä vanhanaikainen, kun odotan "sitä oikeaa." Joskus tuntuu pahalta, kun näyttää siltä, ettei sellaista olekaan. Mutta mieluummin olen yksin kuin teen kompromisseja minulle tärkeistä asioista. Haluan luottaa intuitioon ja tunteeseen siitä, että tässä ihmisessä on jotain spesiaalia.

    Minusta on kaunis ajatus, että minä olen jollekin täydellinen, ja joku on minulle täydellinen. Silloin ei ole väliä, miltä toinen näyttää, vaan mitä toinen on. Tietenkin ulkonäkö on osa ihmistä, mutta jos alan juosta vain ulkoisten avujen perässä en tule koskaan löytämään pinnallisia standardeja vastaavia ihmisiä. (Vaikka eipä siinä, ehkä jonain päivänä Legolas tulee vastaan kadulla ja kosii heti...:D:D)

    Ihanaa, että olet kohdannut tuollaisia rakkauksia. Ne ovat todella arvokkaita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärrän, musta ei olisi ikinä tuohon deittailuhommaan, se on vaan molempien ajan tuhlausta ja hermojen raastamista. Mä todella toivon, että kohtaat sen oikean, mä uskon siihen. <3 Se vaatii kärsivällisyyttä, vaikka itsellä asiat tapahtui molemmilla kerroilla mielestäni tosi nopeaan. Mähän en esimerkiksi usko, että meille olisi vain yhtä ainoaa oikeaa, ihminen kuitenkin muuttuu elämän aikana ja aina ei muututa samaan suuntaan, jossain elämänvaiheessa joku toinen voi olla oikeampi kuin se joka oli sitä 20 vuotta sitten.

      Mut hei se voi olla sun oman elämän Legolas... :D

      Poista
  3. Voi mitä ihania tarinoita. <3 Ihania rakkaustarinoita, tuli ihan haikea olo. Meidän tarina lähti hyvinkin perinteisesti käytiin, istuttiin vierekkäin lukiossa ruotsin abikurssilla ja meistä tuli kaverit. Olin vielä kihloissa toisen kanssa, mutta kun erosimme, kaveruus miehen kanssa muuttui sitten siihen, mikä on kestänyt nyt 14 vuotta. :) Ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
  4. Todellakin uskon intuitioon ja itsellä sama homma ihmisten kanssa. Joidenkin kanssa tulee heti tunne, että ollaan tunnettu jo vuosikausia vaikka ollaan tavattu 10 min. sitten tai joidenkin kanssa iskee seinä vastaan heti ja sellaisten kanssa en halua keskustella kuin sen mikä on pakko. Töissä minulla on ollut tälläinen työkaveri.

    Mieheni tapasin tadaa, baarissa mutta olen sitä mieltä, että kohtalolla oli omat koukeronsa tässä asiassa. Mun ei pitänyt lähteä mihinkään ja kaveri melkein kaksi tuntia vonkasi mukaan ja lopulta annoin periksi. Mies taas ei ollut koskaan ennen käynyt siellä vaan nyt oli lähtenyt kaverinsa kanssa ekaa kertaa leikkauksen jälkeen liikenteeseen. Mun kaveri ja hänen kaveri tunsivat toisensa ja niin sitten tutustuttiin mekin ja siitä on kohta viisi vuotta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohtalolla on kyllä usein sormensa pelissä. <3

      Tohon mun nykyisen miehen kuvan bongaukseen, liittyy monta juttua, että se olisi voinut mennä ihan toisin. :D Se on ihan hysteerinen tarina, voisin sen joskus kokonaan täällä kertoa. Minulla oli tosiaan noin minuutti aikaa bongata se kuva siitä sivulta ja niin vain onnistuin. ;)

      Poista
  5. Se on kyllä erityinen tunne, kun yhtäkkiä tajuaa, että tässä toisessa ihmisessä on sitä jotain. Tapasin poikaystäväni netin kautta 7 vuotta sitten, ja heti oli niin helppo olla yhdessä. Väkinäiset treffit tuskin siitä enää seuraavilla kerroilla helpottaa, jos ei kerralla kolahda :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on aika sanoinkuvaamaton! Mä uskon samaan, ei ne väkinäiset treffit siitä parane, no ehkä varmaan joskus, mutta 99% ei. =)

      Poista
  6. Myönnän olevani tosi nirso ja siksikin sinkku, mutta enpä ole koskaan mitenkään etsimällä etsinyt ketään. Ajattelen vaan niin, että jos joku joka vähäänkään vastaa omia mieltymyksiä tulee vastaan, niin hyvä niin. Mutta jos ei, niin samapa tuo. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se oikea sullekin vielä vastaa tulee, varmaan jossain hyvin yllättävässä paikassa. ;D

      Poista
  7. Ja ellet sinä olisi nätti, kaikki tuo, mitä sanoit, olisi ihan yhdentekevää. Minäkin olen tavannut elämässäni kaksi miestä, joista tiesin heti, että ihastuisin heihin silmittömästi. Niin ihastuinkin, mutta he eivät ihastuneet minuun.

    Joten kyllä, sinä olet ollut aivan hurjan onnekas! :) Onnea myös jatkoon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella ikävä kuulla A. :(

      Tiedän olleeni tosi onnekas, jos minulta kysytään, missä asiassa elämässäni koen olleeni onnekas ja onnistuneeni niin se on kyllä nämä rakkausasiat, vaikka se ensimmäinen päättyikin eroon. :)

      Poista
    2. Ajattelin ihan samaa. Jos nainen on nätti, ei ole mitään ongelmaa törmätä turvalliseen, luotettavaan jne. ja vain astua hänen kanssaan rakkauteen. Miehet nyt vaan eivät yleensä ajattele, että ihan sama miltä se nainen näyttää, kunhan on turvallinen jne.

      Poista
  8. Kiitos, olipa hyvä postaus! :)

    Tiedätkö, mä luulen ettei mun intuitioon voi luottaa ollenkaan. Mun parhaissa ystävissä on useampi ihminen, joista olen ensitapaamisella ajatellut etten suorastaan pidä tuosta tyypistä ollenkaan. Sitten tutustuttuani paremmin sieltä onkin paljastunut mahtava tyyppi! Yritän nykyään muistaa tämän aina kun tapaan ihmisiä, koska teen niitä ensimmäisiä päätelmiä ilmeisesti aivan turhaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Linda.

      Hah, no sulla on sitten ihan toisinpäin. Mä usein annan mahdollisuuden sille, että se intuitio pettäis, mutta ei se petä. Kävin mm. aikoinaan kaksi vuotta psykologilla, josta heti alussa tiesin, että siitä ei tulisi kovinkaan hedelmällistä suhdetta. En jotenkin kilttinä osannut vaatia sen vaihtoa, vaikka olin asiassa heti ensituntemusten jälkeen oikeassa. Nyt jälkeen päin on hyvä sanoa, että olisi pitänyt pyytää sitä vaihtoa. ;D

      Poista
  9. Ihana postaus <3! Ihanan filosofinen tuo teini-Jonnan ihannemies :) Munkin mielestä enemmän ulkonäköä oleellisempaa on kemia, yhteiset arvot, henkinen puoli. Se, että voi tuntea itsensä 100 % luontevaksi toisen seurassa, sen että toiseen voi luottaa. Ja sen, ettei ole kiusallista olla toisen seurassa hiljaa.

    Mä olin mieheni kanssa aluksi kaveri, olimme samassa koulussa ja hänen koulukaverinsa oli naapurini. Kaverustuin tämän naapurin kanssa ja sitä kautta tutustuin hänen luokkakavereihin. Kiinnitin kyllä jo alkuun huomiota erääseen heistä eritoten, en tiedä mutta jokin "aura" hänestä huokui. Eräissä koulun kevätbileissä hengailimme kaveriporukalla ulkona, teimme kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja, riehuimme ja tuli tilanne, jossa päädyin kasvotusten tämän tulevan mieheni kanssa. Katsoin häntä syvälle silmiin, ympärillä oleva maailma hidastui ja pam, sillon tiesin että tuo tyyppi on jonain päivänä mun mies-toivon mukaan! ^_^ Deittailin silloin erästä toista tyyppiä enkä ollut varma, olisiko tuo tuleva mieheni minusta kiinnostunut. Syyslukukaudella homma ei edennyt suuntaan jos toiseen, kunnes tämän naapurini synttäribileissä meidät vähän kuin "paritettiin" yhteen, kun miehen kanssa molemmat olimme sen verran ujoja ettemme olleet uskaltaneet tehdä aloitetta-sinä iltana selvisi sekin, että hänkin oli ollut jo kiinnostunut ^_^ Siitä asti olemme olleet yhdessä, tänä vuonna tulee muuten 11 vuotta täyteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Salka! Joo, no toi turvallisuuden hakeminen ihannemieheltä on kyllä selvä asia, jos vaan ajatteleemun lapsuutta, mutta se on varmaan monelle ihmiselle se juttu, mitä suhteesta haetaan. Ja kyllä, myös hyvät ystävät tietää tuosta, että heidän seurassaan voi olla ihan hiljaa kiusaantumatta. :)

      Ihana tuo sun stoorisi. Mä luulen, että myös tuo kaveruussuhde on hedelmällinen pohjalla. Sano teidän parittajille terkkuja, mä olen joskus toiminut myös sellaisena ja sitä suhdetta on jatkunut nyt 20 vuotta. ;)

      Poista
  10. Mulle oma vaisto on tosi tärkee. Joskus oikeen tuntuu pahalta miten jyrkkiä "päätöksiä" sen pohjalta tekee,esim ihmissuhteissa,mut sen ansiosta on selvitty tänne asti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, välillä ihan miettii järkisyillä, jotka saattaa olla ristiriidassa intuitiota kohtaan, mutta mulla se intiutio tuntuu vaan olevan useammin oikeassa kuin ne järkisyyt. :)

      Poista
  11. Mahtava kirjoitus Jonna! Itse olen seurustellut 13-vuotiaasta asti tähän päivään. En ole siinä välissä ollut hetkeään sinkku, joka tuntuu oudolta mutta toisaalta olen nauttinut elämästäni juuri näin. Ensimmäisen "poikaystävän" kanssa seurustelin 4-vuotta, joka päätyi lopulta eroon. Sen jälkeen Viljami löysin minut jostain ja tässä sitä ollaan vielä 7-vuodenkin jälkeen naimisissa. :) Ala ja ylämäkiä on ollut, mutta joku vaan on kietonut meidät yhteen. Viljami on mun paras ystävä, mieheni ja rakkauteni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämässä on aina ylä- ja alamäkeä, kenenpä meidän elämä täydellistä olisi. <3 Itse tosiaan olin "jo" 19, kun tapasin ensimmäisen mieheni (täyttämässä juuri 20).

      Poista
  12. Ahdistaa koko aihe. Aloin itse seurustella vasta 29-vuotiaana (tapasimme keskustelupalstalla netissä), sillä olin aika estynyt nuorena eikä minulla ollut ystäviäkään. Haluaisin itse lisääntyä, mutta saattaa olla myöhäistä, kun kumppani ei halua eikä uutta kumppania kuitenkaan löytyisi. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin A, varsinkin, jos tuo lasten saaminen on haaveena. :( Jotenkin itse koin tosi tärkeänä kertoa tuon kantani lapsiin heti ensi tapaamisella, koska se on niin iso juttu ja oon ollut omalta osalta järkähtämätön sen kanssa, niin minusta sillä toisella on oikeus tietää se aivan heti.

      Poista
  13. Hieno kirjoitus! Uskomatonta, miten olet voinut luottaa noin paljon intuitioon ja noi hyvällä menestyksellä. Tarkoitan sitä, että se on vaatinut todella paljon rohkeutta. Melko hurjaa (etenkin toi kohtaaminen "tässä sitten on mun mies ja me mennään naimisiin"). :)

    Täytyy tosin sanoa myös tuosta ulkonäkökeskeisyydestä. Olen ollut nyt kuusi vuotta parisuhteessa, mutta näitä sinkkumaailman "murheita" on tullut katseltua sivusta ja yksi sinkkukaverini pitää yhtenä yksinäisyytensä syynä omaa ulkonäköään. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei sillä kumppanin ulkonäöllä ole väliä. Siitä huolimatta en pidä itseäni mitenkään pinnallisena.

    Minusta kumppanin kuuluu olla viehättävän näköinen omiin silmiini. MUTTA, se ei tarkoita, että minulla olisi tietyt kriteerit, mitkä tekisivät ihmisestä "hyvännäköisen". Eli ei, joku ei ole hyvännäköinen, koska se on blondi tai sillä ei ole sixpackia. Olen huomannut, että viehätyn erittäin erinäköisistä ihmisistä. Heillä on harvoin mitään ulkonäöllisesti yhteistä keskenään, mutta kaikki silti voivat olla minusta hurjan viehättäviä ja hyvännäköisiä. Ja tämä minun sinkkukaverini. Hän ei ehkä ole yleisten standardien mukaan komistus (ylipainoa, aknea, huonot hampaat yms.), mutta pidän itse häntä miellyttävän näköisenä enkä näkisi ulkonäköä esteenä hänen kanssa seurusteluun (mutta muita syitä kylläkin, esim. oma yksiavioinen parisuhteeni :D).

    Tärkeintä tietysti on se, millaista on olla toisen kanssa. Voisiko rakastamaansa ihmistä edes voisi pystyä näkemään rumana? Siihen en usko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on tosi outoa, mutta koen kaikki asiat tosi vahvasti ja ehkä se intuitio on niin voimakas. Tunnistan itsessäni piirteitä, että olen ihan kolmevuotiaana pystynyt esim. aistimaan aikuisten mielialat ja yleisen tunnelman. Tosin sanotaan, että pystymme kokemaan ne jo vauvana. Kaikille niistä ei välttämättä jää jälkeä. :) Mutta joo, oma intuitio on tosi vahva ja yleensä aina oikeassa. Oon saanut välillä maksaa, kun en ole luottanut siihen täysin vaan koittanut käsitellä asioita järkiperäisillä syillä en tunteella.

      Kivaa pohdintaa Mulan. Mä luulen, että olen tuntenut heti niin vahvasti mun molempia miehiä kohtaan niin sitten heti siinä samalla myös ihastunut ulkonäköön. Itselläni ei ole tosiaan mitään kriteereitä, koska nää mun elämän miehet ei muistuta ulkonäöltään mitenkään toisiaan. :D

      Poista
    2. Mäkin uskon, että jos antaisin enemmän itselleni tilaa kuunnella intuitiotani, niin luulen, että elämä olisi helpompaa tai ainakin päätökset itselle uskollisia. Tämä kirjoitus innoitti taas siihen. :)

      Toi on kyllä jännä asia, miten ihastuminen ja toisen ulkonäköön ihastuminen kulkevat niin käsi kädessä, vaikka joskus pelkkä ulkonäkö voi viedä mun huomion. Sitten taas, kun kuulee henkilön puhuvan, saattaa kiinnostus lopahtaa siihen. :D Vaikea kuvitella, että se toimisi toisinpäin.

      Poista
  14. Ihmisen alitajunta on viisas ja etsii kyllä sopivan kumppanin, viis ulkonäöstä;D
    Ei minunkaan mieheni ollut tumma ja pitkätukkainen rock-kitaristi, kuten nuoruuden unelmissani. Oli kuitenkin sopivasti sen tyyppinen, että vaivauduin katsomaan kaksi kertaa ja lähdin tanssimaan. Ensimmäiseksi käytiin läpi musiikkimieltymykset ja kun kumpikin tykkäsimme Led Zeppelinistä, niin siitä se lähti. Kesti monta kuukautta, ennen kuin tajusin olevani rakastunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkätukkainen rock-kitaristi. :D Jotenkin olisin voinut niin sellaisen sopivan sulle. :D Mä olen tajunnut molemmilla kerroilla ihan heti, et oon rakastunut. En osaa selittää, se vaan on ollut niin.

      Poista
  15. Oispa mullakin tuollainen intuitio, aika monelta sydänsurulta olisi säästytty.. Onneksi niistä kaikista on kuitenkin opittu jotain ja kyllähän se odottaminen ja kärsivällisyys lopulta palkittiin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on joissain jutuissa hyvä, mutta sitten toisissa huono, tai olisi parempi, jos sitä ei olisi. Siinä vaiheessa esim. kun tapaat uuden pomosi ja tajuat heti, että tästä ei tuu mitään, vaikka kuinka rimpuilisit. :D

      Olet kyllä niin onnesi ansainnut. Mä luotin siihen, että vielä sä joskus. ;) Ja niin kuin silloin sanoin, en voisi mistään asiasta olla onnellisempi kuin siitä, että löysit sen oikean. <3

      Poista
  16. Mullakin intuitio pelaa aika hyvin, ja luotankin siihen monissa ratkaisussa elämässäni. Olen myös hyvin pohtivaa tyyppiä, ja ajattelen asioita pintaa syvemmältä. Tavallaan elämä on opettanut siihen. Nuorempana ehkä enemmän kiinnitti huomiota ulkonäköön, nykyään kiinnostaa se sisin.

    Miehessäni ihastuin siihen, miten välitön ja positiivinen hän on, ja osaa nauttia pienistä asioista joka hetki. Itselläni oli paha tapa haaveilla aina jostain suuremmasta. Nyt olen minäkin oppinut nauttimaan esimerkiksi jääkiekosta, eikö olekin uskomatonta? :)

    Tämä oli Jonna tosi hyvä ja mielenkiintoinen postaus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo pienistä asioista nauttiminen on minullekin tosi tärkeää, toki minulla edelleen on myös niitä suurempia haaveita, mutta pääasia on nauttia niistä pienistä asioista. Sen on elämä opettanut. Jääkiekosta nauttiminen on hienoa, varsinkin jos ennen et ole siitä pitänyt. :D Mä rakastan katsella urheilua, mut luulen, että liikunnasta nauttiminen olisi itselleni sitten vastaava suoritus. :D

      Poista
  17. Mulla on niin huono intuitio, että mä vaan kokeilen kerta toisensa jälkeen. Jostain syystä vielä ne, joihin olen kunnolla ja täysillä rakastunut, päättävät lähteä aivan jonkun muun matkaan. Sitten kuuntelen neljän vuoden rakkauden jälkeen, kuinka minua ei oikeasti rakastettukaan ja kuinka mies tajusi vasta tämän uuden tavattuaan, mitä rakkaus on, koska hän ei koskaan ole aiemmin tuntenut samaa. Siitä on nyt kolme vuotta, mutta eipä näytä haavat paranevan. Se on aina sama, oli sitten ystävä tai rakastettu. Kun kaikki parhaat ystävät ovat jättäneet, kaikki ne, joita rakastin täysillä, ovat jättäneet, en enää uskalla luottaa kehenkään.

    Mä olen vakavasti harkinnut itselläni jotain autismin kirjon sairautta, koska en osaa olla ihmisten kanssa, en osaa lukea ihmisiä, kaikki päätyy lopulta minun hylkäämiseeni - enkä sinänsä syytä, syy lienee ihan siinä, kuinka hankala mun kanssa on olla.

    Naispuoliset ihmiset suuttuvat minulle, kun en koskaan ota yhteyttä tai ole itse aloitteellinen. No en kai, kun pelkään. On ehkä helpompi pitää etäisyyttä ja olla yksinäinen kuin ottaa taas jälleen kerran henkisesti turpaan.

    Sitten jään miettimään, miksi olen niin yksinäinen ja aina tajuan syyn olevan minussa. Kyllähän noita taitoja voisi harjoittaa, intuitiota kehittää, opetella lukemaan toisia, ymmärtämään toisia. Mutta kun pelkään.

    Ulkonäköasia on jännä. Vaikka minulle totta kai tärkeintä on se sisin, elämäni rakkauksia yhdistää kyllä se, että he olivat (minun omalaatuisilla kriteereilläni) myös hyvännäköisiä muiden asioiden lisäksi. En osaa tuntea tuosta mitään pahaa oloa, koska en pysty käskemään tunteitani. Vastaan on tullut myös ihmisiä, joiden kanssa kaiken olisi periaatteessa pitänyt kaiken järjen mukaan toimia, mutta se varsinaisen voimakkaan rakkauden kokemus on jäänyt puuttumaan jostain syystä. Jos olisin toiminut järjen perusteella, olisin varmasti jo naimisissa ja todennäköisesti pois Suomesta elämässä jotain unelmaani - josta kuitenkin puuttuisi se suuri rakkauden kokeminen. Jos ulkonäkö on yksi asia, mitä jotenkin alitajuisesti tuohon pakettiin tarvitsen, olkoon se sitten niin. En tiedä. Huomaan sen vain katsoessani taaksepäin. Toisaalta, neljä kertaa rakastuneena vain yksi niistä oli sellainen, jota pidin hyvännäköisenä jo ennen seurusteluamme. Ehkäpä se rakkaus sitten vaan muuttaa ulkonäköpreferenssejäni vastaamaan juuri sitä ihmistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonia kiitos mahtavan pohdiskelevasta vastauksestasi.

      "Naispuoliset ihmiset suuttuvat minulle, kun en koskaan ota yhteyttä tai ole itse aloitteellinen. No en kai, kun pelkään. On ehkä helpompi pitää etäisyyttä ja olla yksinäinen kuin ottaa taas jälleen kerran henkisesti turpaan."
      Tuo on tuttua mulle, eri syistä toki kuin sulle, koska en vaan sairauteni vuosi enää pystynyt/jaksanut olla niin aloitteellinen kuin aikaisemmin. Sitä oli tosi monen kovin vaikea niellä. Ymmärrän hyvin, että kaikki eivät pysty ymmärtämään, miten ihminen voi muuttua niin nopeasti kuin minä muutuin. Siitä alkoi karsiminen, olen poistanut kaikki tollaiset ihmiset elämästäni, koska en jaksanut sitä ylimääräistä kuormittavaa ruljanssia, joka siitä tuli. Tällä hetkellä ympärillä on ainoastaan ihmisiä, jotka ymmärtävät minua. Ei niitä montaa jäänyt, mutta ihan yksin en sentään ole. ;)

      Mä oon kans taipuvainen uskomaan tuohon, että rakkaus muutta noita ulkonäkövaatimuksia, tehden niistä pehmeämpiä ja keveämpiä. Vastaamaan sitä ihmistä, jonka kanssa haluamme olla.

      Poista
  18. Olen miettinyt ihan samaa - Miten merkillisiä pelejä pitäisi ilmeisesti osata pelata, jos olisi puolisoa vailla. Itse olen myös vetänyt puhtaasti vahvalla intuitiolla, ilman deittailuja, tapailuja ja muita hankalalta ja turhilta kuulostavia juttuja. Ensimmäinen liitto kesti 13 vuotta, nykyinen pian seitsemän. Minusta asia on noin sekunnissa selvä, vaikka mitä muuta joku väittäisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ihan ihme juttuja, joita en ymmärrä ollenkaan. Ei todella kateeksi käy sinkkuja tänä päivänä. Mikään ei välttämättä kestä ikuisesti, mutta kyllä sen vaan tiettä, ihan eka sekunnilla. Sitä ei vaan osaa selittää. :)

      Poista
  19. Oman tarinani mieheni kanssa kerroin pari vuotta sitten blogissa. Kun lopulta päädyimme uudestaan yhteen, juttu oli sillä selvä. Tiesin, että tässä se on.

    http://lumolifestyle.blogspot.fi/2013/04/8.html

    VastaaPoista
  20. Tapasin itse mieheni (serkkusi) kohta 12vuotta sitten ja se vaan oli heti jotain erilaista. Järjellä ajateltuna molemmat olisivat varmaan luovuttaneet, mutta kun sen vain tietää niin uskaltaa heittäytyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, oon sitä mieltä, että jostain sen vaan tietää. Apua (mihin tää aika menee?), ootteko te J:n kanssa tosiaan olleet yhdessä jo noin kauan? :)

      Poista
    2. Tarkemmin kun aloin laskeen niin saattaa sittenkin olla vasta 11vuotta 😂 mutta onhan sekin. Olis Jonna hauska joskus tavata, täällä kun olis kanssa aikamoinen kosmetiika ja meikki hamsteri 😂😂

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown

Designed by FlexyCreatives