Ihanneihminen


Oli syksy 2006, maanantai 18.9., päivä jolloin maailmani romahti. Merkkejä toki oli ollut näkyvissä jo vuosia, mutta varsinkin kevään ja kesän bilettäminen, samaan aikaan valtava ahkerointi töissä vähäisillä yöunilla, olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja, mutta ei. Tuli kuitenkin se päivä, kun löysin itseni työpaikan lattialta istumassa ja itkemässä. Rintaani puristi niin, että en pystynyt hengittämään. Kroppani tuntui painavan tuhat kiloa. Tuntui, että koko maailma olisi kaatunut niskaani. En tajunnut mikä minulla oli. Sain vapisevin käsin soitettua päivystykseen, jossa minun käskettiin tulla heti paikalle. Olen edelleen kiitollinen siitä, että puhelimessa oleva hoitaja osasi lukea äänestäni todellisen hädän. Tuosta aamusta alkoi elämässäni täysin uudenlainen vaihe, jonka en olisi kuuna päivänä voinut kuvitella jatkuvan aina näihin päiviin asti. 

Kymmenen vuotta on hurjan pitkä aika ihmisen elämässä. Vuosiin on mahtanut paljon taistelua, itseni etsintää, voimattamuutta, itkua, selittämättömiä kiputiloja, unta sekä suurta ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa nimeltä Suomi. Silti olen saanut kokea myös rakastumisen ihmeen, uuden avioliiton, oppinut omien kokemusten myötä yhteiskuntakriittisemmäksi, löytänyt rakkauden kirjoittamiseen, joka jäi, kun kirjeet vaihtuivat sähköposteihin. Alkanut valokuvaamaan, joka on edelleen ainoa asia elämässäni mitä tehdessä pystyn täysin rentoutumaan. Kameran linssin läpi katsoessa ei ole muita kuin minä ja kohde. Muu häviää. Tänä keväänä olen vihdoin myös oppinut tuntemaan uudestaan sen Jonnan, joka olin 30 vuotta sitten. Sen Jonnan joka osaa puolustaa itseään, eikä tee aina muille mieliksi, on aito, eikä kenenkään muokkaama kuva minusta. Sen tyypin joka makasi sammalmättäällä mäntyjen ympäröimänä katsellen taivasta, ihmettelemässä miten pilvet voivat liikkua nopeasti. 

Masennukseen sairastumisen alussa minun oli vaikein hyväksyä sitä, etten pystynyt enää niihin asioihin kuin ennen. Minä joka oli aina jaksanut kaiken ja vähän ylikin, ei jaksanut mitään. Olin ollut suorittaja ja perfektionisti, jolla kaikki asiat olivat niin yksityis- kuin työelämässä tip top. Sairastuttuani jos yritin suorittaa edes yhtä asiaa, se jäi aina kesken. Jouduin luopumaan lukemisesta vuosiksi muisti- ja keskittymisongelmien vuoksi. Olen yrittänyt tavoitella tuota taitoa vuosien aikana vaihtelevalla menestyksellä. En edelleenkään pysty lukemaan niin kuin ennen. Pahinta on kuitenkin jatkuva ahdistus, joka ei täysin ole poistunut vieläkään. Kymmenen vuotta rinnan ympärilläni on ollut kiristävä vyö, välillä se kiristää enemmän, välillä vähemmän, mutta syystä tai toisesta se ei katoa. Yleensä mitä kireämmällä vyö on, sitä enemmän masennus ottaa valtaa päivistäni. Vyöhön eli ahdistukseen minulla oli lääkitys kahdeksan vuotta, ne helpottivat hieman, mutta eivät poistaneet vyötä kokonaan. Sen sijaan sivuoireena sain täyden tunneköyhyyden, joka oli syy, joka lopulta sai minut luopumaan lääkkeistä. Päätin, että mieluummin yritän sietää kiristävää vyötä, jos saisin edes joskus aitoja ilontunteita. Ennen sairastumista olin ollut ihminen, joka eli tunteista. Minua itkettää vieläkin se päivä, kun lääkkeiden lopetuksen jälkeen tajusin nauravani aidosti ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Se nauru tuli jostain sisältäni. Ensimmäistä kertaa vuosiin en vääntänyt kasvojani hymyntapaiseen, koska tiesin, että niin kuuluu tehdä, etten näyttäisi hölmöltä. Muutamat aidot ilonhetket ovat kantaneet minua viimeiset puolitoista vuotta. Viime joulun alla nauroin ensimmäistä kertaa vuosiin niin, että ilonkyyneleet valuivat silmistäni.

Kuntouttaminenhan lähti aikoinaan tietenkin liikkeelle siitä, että minut piti saada mahdollisimman pian työkykyiseksi. Hinnalla millä hyvänsä. Tämä on kaikkien kohdalla sama, eikä tilannetta tutkita sen kummemmin. Olihan minulla sitä paitsi vakaa ja vastuullinen työpaikka. Ihmettelin jo vuosia sitten, että miksi ihmeessä oma tilanteeni ei tuntunut liikkuvan eteenpäin. Puhuin huolestani asian suhteen usein, mutta minulle hoettiin, että tarvitsen vain aikaa. Minulle seitsemän vuotta sairastamista vain hyvin pienillä edistysaskeleilla tuntui todella pitkältä ajalta odotella. Vastaus alkoi raottua vasta pikku hiljaa, kun aloitin terapian vuoden 2013 syksyllä, mutta tänä keväänä tajusin hitaaseen etenemiseen syyn. 

Ei veneeseen tullutta reikää korjata siten, että lyöt palan jesaria reiän päälle ja lähdet soutamaan. Se toimii hetken, mutta pitkäaikaiseksi ratkaisuksi siitä ei ole. Kyllä se pohjatyö pitää tehdä kunnolla ja lähteä siitä liikenteeseen. Minun kohdallani ongelma oli se, että minun pohjakuntoni näytti kaikin puolin hyvältä, mutta kukaan ei huomannut, (ei vaikka olin kertonut kaikille hoitaville tahoille hieman erikoisesta lapsuudestani) että se pohjakunto oli huijausta ja asiaa pitäisi lähteä tonkimaan syvemmältä. Ei, minut piti saada kiireesti takaisin työelämään, vaikka oikea paikka minulle olisi ollut heti terapia. Minun ongelmani oli se, että minä olin luonut itsestäni vuosien saatossa oman ihanneihmisen.


Mitäs luulette, mitä tälle ihanneihmiselle käy, kun kaikki romahtaa? Niinpä. Olen tänä keväänä paljon muistellut aikaa 30 vuotta sitten, kun olin vielä lapsi. Silloin, kun ihminen on aidoimmillaan. Millainen minä olin? Päättäväinen, suorasanainen, sydämellinen, tunteellinen, toiset huomioonottava ja ennen kaikkea minä rakastin yksinoloa. Minulla oli vain yksi ystävä ja liuta serkkuja, mutta se riitti. Tykkäsin leikkiä yksin, olen itseasiassa usein palannut noihin yksinäisiin leikkihetkiin, kun höpötin itsekseni ja loin ympärilleni mahtavan maailman. Muistan sen tunteen vahvasti joka minulla noina hetkinä oli. Olin onnellinen.

Missä sitten mentiin vikaan? Kun äidin sairastuttua ja isän lähdettyä jäin mummon hoiteisiin ja jouduin katselemaan alkoholisti vaariani, aloin luoda itsestäni ihmistä joka selviää mistä tahansa. Hylkäämisen pelossa minusta tuli myös erittäin miellyttämisen haluinen. En halunnut tehdä mitään pahaa, ettei minua taas jätettäisi. Siitä päivästä alkoi oman ihanneihmisen luonti, korttitalo, joka pysyi pystyssä syyskuuhun 2006 asti. 

Kotona minut kasvatettiin arvostamaan työtä, meillä työtä tekemättömät ihmiset olivat laiskoja, jos heillä ei sitten ollut fyysistä vaivaa, minkä vuoksi ei pystynyt työtä tekemään. Mutta senkin piti olla jotain suurta, pienistä vaivoista valittavia pidettiin vain luusereina, jotka halusivat välttää työntekoa. Minäkin menin tietenkin kesätöihin heti kun kynnelle kykenin. Työ toi mukanaan suorittamisen, minulle ei riittänyt, että olisin hoitanut sovitut tehtävät, ei, minun piti tehdä ne aina vain paremmin ja täydellisemmin, jos suinkin mahdollista tein vielä extraa päälle. Muistan kun olin 16-vuotiaana siivoamassa porraskäytäviä. Minulle oli osoitettu tehtävät, mutta koska luppoaikaa jäi, (ihmettelin itseasiassa tuolloin itsekseni kuinka saamaton se vakkari työntekijä voi olla, kun minä hoidin samat hommat neljässä tunnissa, mihin hänellä meni kahdeksan) minä tein sitten kuuden tunnin työpäivinäni paljon muutakin. Pesin ikkunoita, vahailin lattioita, imuroin mattoja ja pyyhin seiniä sekä kuurasin saunatilojen lauteet joka suunnasta juuriharjan kanssa. Sain pomoltani palautetta kuinka minua ja työni jälkeä olivat talojen asukkaat kehuneet. Sain siitä tietenkin miellyttämisen haluisena lisää intoa suorittaa lisää. Minulle ei kukaan pääsisi sanomaan, etten ollut tarpeeksi hyvä. Olen aina ollut hevonen joka elää pelkillä porkkanoilla, raipan antaminen lamauttaa minut täysin. Minulla ei ollut murrosikää, en kiukutellut, en kapinoinit, en riehunut. Ainoat "kapinani" olivat ne, että kerroin mummolleni olevani uskonasioista täysin eri mieltä hänen kanssaan, sekä hiusten värjääminen salaa punaiseksi, koska mummo oli kertonut sen lookin sopivan vain ilotytöille.

Suorittaminen jatkui työelämässä. Halusin olla parempi ja saavuttaa enemmän. Olin introverttinä tosi sosiaalisessa työssä, jollaiseen en kuunaan nykypäivänä hakeutuisi. Se loi pikku hiljaa vuosien saatossa kuormitusta. Ahdistusta alkoi aiheuttaa myös se, että vaikka tiesin tehneeni parhaani ja perfektionistina vielä piirun verran enemmän, se ei riittänyt työnantajalle. Vuosittaiset raippakokoukset tai oikeammin työpalaverit löivät minut joka kerran maahan, mutta aina nousin, vaikka tuntui, että hakkaisin päätäni betoniseinään. Viimeisenä työvuotenani aloin kyseenalaistamaan työpaikkaani ja siinä vallitsevaa arvomaailmaa. Mutta jatkoin, koska olen aina tykännyt rahasta ja saadakseen sitä, on tehtävä töitä. Tosin eilisen päivän uutisten mukaan työstä ei kohta enää makseta palkkaakaan... mutta ei siitä sen enempää. Ihmettelen vieläkin, että jaksoin työtä seitsemän vuotta ennen romahdusta.

Jokaisessa hoitotapaamisessa vuosien aikana kerroin, kuinka minua surettaa se, etten pysty olemaan enää se työminä. Ihminen jota ihannoin. Yleensä sain vastauksen, että ei sinusta nyt ihan yhtä tehokasta tule, mutta ajan kuluessa varmaan pääset lähelle. Miksi kukaan ei kyseenalaistanut tätä? Terapian alkaessa haikailin edelleen sen työnarkin ja suorittajan perään. Itkin terapeutin penkissä monet itkut, kun ajattelin kuinka aikaansaava tyyppi entinen oli verrattuna nykyiseen. Terapiassa kuitenkin pikku hiljaa tapahtui jotain. Siihen auttoivat lapsuudessa opittujen tapojen sekä käyttäytymisen ymmärtäminen ja niiden heijastuminen nykyisyyteen. Lopulta tajusin, etten minä edes halua olla sellainen kuin olin. Minun ja sen entisen Jonnan arvomaailmakin on aivan erilainen. Vaikka jo vuosi sitten tajusin, etten haluakaan olla se entinen minä (oli todella helpottavaa päästää irti), jota jokainen hoitava taho terapeuttia lukuunottamatta on halunnut minun taas olevan, meni pitkään ennen kuin tajusin miksi. Kun vihdoin tajusin, että olin kolmenkymmenen vuoden ajan luonut itsestäni sellaisen ihanneihmistä, jollaista ajattelin läheisteni ja tämän yhteiskunnan arvostavan. Sellaisen ihmisen, jota minut oli kasvatettu arvostamaan. Ongelma oli vain siinä, etten se ollutkaan minä.


Kun olin vihdoin tajunnut asian, ahdistuin entisestään. Tajusin entistä selkeämmin eläväni yhteiskunnassa, jossa päättävässä elimessä olevien ihmisten arvomaailma on täysin erilainen kuin omani. Erikoisen tilanteesta tekee se, että kun loin itsestäni ihanneihmistä tein sen osin siksi, että kuuluisin joukkoon. Kun katselen ympärilleni millainen arvomaailma on valloillaan, en edes tahdo. Tilanne saa minut hakeutumaan olemaan entistä enemmän yksin, koska se on turvatilani, koska olo on sama kuin lapsena leikkiessä. Yhteiskunta ja hoitavat tahot haluavat minulta tietenkin aivan muuta, kykyä olla sosiaalisempi. En vain ole ihan heti valmis muuttamaan itseäni uudestaan, tuskin koskaan, koska se talo ei tule kauaa kasassa pysymään. Aion silti löytää polkuni. 

Tilanteeni on ironinen, olen löytänyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen vihdoin itseni, mutta samalla tulevaisuus pelottaa enemmän kuin koskaan. Sillä tarjolla tulee olemaan sitä lamauttavaa raippaa, porkkanoista voi vaan uneksia. Silti juuri nyt olen edelleen rintaani puristavasta vyöstä huolimatta myös onnellinen. 

Tiedän kuka olen ja olen valmis taistelemaan sen puolesta.





  1. Vau. Upea teksti. Ei nyt muuta osaa sanoa.. tunnistan kyllä tuon miellyttämisenhalun ainakin, itessä vähän samaa vikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emmi. <3 Herkät ihmiset ovat usein miellyttämisen haluisia, koska haluavat välttää konflikteja.

      Poista
    2. Jatkoin tota mun kommenttia just sanomalla että "Vaikeaa sanoa mitä oikeasti välillä ajattelee kun en tykkää konflikteista ja välttelen niitä" mutta pyyhin sitten pois :-) niinhän se on.

      Poista
    3. Niin on. =) On helpompi olla äärimmäisyyksiin joustava ja kiltti, kuin saada aikaiseksi eripura tai konflikti jota joutuu sitten selvittämään.

      Poista
  2. <3 <3 <3 Rakastan niin lukea näitä sun tekstejä.

    VastaaPoista
  3. Oman minäkuvasi täytyi romahtaa, jotta kykenit löytämään aidoimman minuutesi. Silti matka on ollut aivan liian raskas. Mutta uskon, että itsetutkiskelussa olet valovuosien päässä niin kovin monessa, jotka surraavat oravanpyörässä. Näistä olemme paljon viestitelleet privaatisti ja toivottavasti joskus taasen uudelleen, sillä heräsi paljon ajatuksia.

    Kirjoitat upeasti. <3 Ihanaa päivää Jonna <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Matka on ollut raskas, se miksi on kestänyt näinkin pitkään, niin osa siitä on sitä, että psykiatrian puolella ei osata hoitaa yksilöitä vaan kaikki halutaan laittaa samaan muottiin ja hoitaa samoilla lääkkeillä, valitettavasti ihmiset ovat yksilöitä, eikä se homma tule koskaan toimimaan noin. Tämä sitten pitkittää monien tilannetta turhaan, minun tapauksessani vuosia.

      Ihanaa päivää Tiia! <3

      Poista
  4. Olipas ajatuksia herättävä teksti. Jotenkin tunnistin itsenikin tuolta, mun korttitaloni tosin romahti jo viiden vuoden jälkeen. Onneksi romahti, en olisi voinut kuvitellakkaan silloin, että elämä voisi nykyään mennä näin hyvin. Edelleen haluan kovasti miellyttää muita, mutta opin siitä koko ajan enemmän eroon. Pienillä askelilla eteenpäin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna. Tosiaan tuon ensimmäisen romahduksen jälkeen koitin vielä pari vuotta sinnitellä entisessä työssäni, suurin osa siitä meni sairaslomalla, kunnes tajusin, että on pakko päästää irti. Oli todella tiukka paikka aikoinaan. Joskus romahduksesta tosiaan voi seurata hyvääkin, ainahan sille on joku syy, se syy ei vaan tule esiin, jos ei tule romahdusta. Kinkkistä.

      Aina voi tosiaan olla ystävällinen ja osin joustava, mutta sellainen sairaalloinen miellyttämisen halu on vaikeaa. Itsehän esim. ahdistuin monista hoitokäynneistä tässä vuosien aikana siksi, että tiesin, että en pystyisi ehkä heidän ehdottomiinsa juttuihin, koska tunsin itseni, mutta minun oli vaikea sanoa ei, koska tunsin, että pettäisin sillä hoitavat tahot. Se ein sanominen oli todella vaikeaa ja siitä tule tiukkoja paikkoja, koska muut olisivat halunneet muuta kuin minä, mutta oman jaksamisen kannalta sen ein sylkäisy vihdoin suusta on ollut parasta mitä olen koskaan tehnyt.

      Poista
  5. Ihailen aina näitä sinun avoimia tekstejä, ja voin samaistua siihen, etten itsekään tunnu vastaavan niitä muiden asettamia vaatimuksia, mutta ainakin itse tiedän minkälainen ihminen olen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maija. Oikeastaan sairastuminen aiheutti itselleni sen, että ekaa kertaa sitten lapsuuden en ollut sitä, mitä muut olettivat minun olevan. Mummolle se oli aikoinaan kova paikka, mutta vuodet tekivät mummollekin tehtävänsä ja lopulta ymmärsi tilanteeni. <3 Sen jälkeen tarvittiinkin sitten monta vuotta, ennen kuin uskalsin alkaa muissakin asioissa itseäni puolustamaan, edelleen joudun tarkkailemaan miellyttämistäni, jännintä on, että nyt kun en sitten enää suostukaan kaikkeen, minua sanotaan joustamattomaksi. Koskaan ei ole hyvä. ;)

      Poista
  6. Sulla on kirjoittamisen taito hallussa <3 yleensä en jaksa lukea mutta nyt piti ihan keskittyä vaikka tässä yritän tehdä hommia samalla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihme, että jaksoit, oli melkoinen maratonpostaus. :D

      Poista
  7. Luin tän jo aamulla aamupalaa syödessä ja silmäkulmat kyllä kostuivat. Musta on käsittämätöntä, että sun lapsuuskokemukset on jätetty aiemmin niin vähälle huomiolle :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan osasyy minussa itsessä, kun sanoin aina, että olen okei lapsuuteni kanssa, mutta eihän tuohon pitäisi luottaa. En ollut ikinä niitä asioita missään käsitellyt muuten kuin tekemällä itsestäni tosi vahvan ihmisen. 80-luvulla ei ollut tapana viedä lasta traumaattisten kokemusten jälkeen terapiaan. ;)

      Poista
  8. Jonna!<3 Niin tuttuja ajatuksia. Tässä maailmanajassa tuntuu kuin herkkyys olisi jotain häpeällistä ja väärää, vaikka se on kauneinta ja ihaninta ihmisessä. Ja sen herkkyyden myöntäminen on vaan niin rohkea teko. "Minä olen rikki, eksyksissä ja väsynyt" on yksi vaikeimpia lauseita, joita olen joutunut ääneen sanomaan, mutta se kannatti ja kannattaa. Aina löytyy ihmisiä, jotka rakastavat tuota herkkyyttä. Ja aina löytyy ihmisiä, jotka sen sijaan eivät, mutta suoraan sanottuna ne ihmiset taitavat olla itse kaikkein eniten rikki ja paskana.

    Ihanneihmistä ei edes ole, koska jokainen meistä on vähän vinksallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On muuten yllättävän vaikea kakaista noi sanat ulos, kun on aina kuvitellut olevansa täydellinen ja kaikkivoipa.

      Allekirjoitan viimeisen lauseen. <3

      Poista
  9. Kirjoitat kipeistä asioista hienosti. Harmittaa kuinka usein yritetään työikäinen ihminen vaan sysätä vaikka lääkkeiden avulla työelämään takaisin oli sitten kyseessä fyysinen tai psyykkinen vaiva, eikä haluta rahan puutteen vuoksi katsoa asiaa pitemmälle.
    Lapsuus määrittelee meitä kaikkia aika pitkälle ja yleensä siitä oireillaan juuri vasta kunnolla aikuiseksi tultua tai kun omat lapset ovat samanikäisiä, kun vaikkapa traumaattinen kokemus on tapahtunut.
    Onneksi pystyt kirjoittamaan näistä kipeistä asioista täällä:) Voimia ja haleja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minna! <3

      Mulle tosiaan lääke oli kasa lääkkeitä ja mahdollisimman pian takaisin töihin ilman sen kummempia taustatutkimuksia, siinä kävikin sitten todella huonosti ja tilanne pääsi vaan pahenemaan. Oikea toimenpide olisi ollut ronkkia syvemmältä, no aina ei voi onnistua. En usko, että romahdusta itsellekään olisi tullut, ilman, että tuona kesänä tuli työpaikan vaihto ja avioero alkoi kolkuttelemaan ovella, ne kaksi suistivat sitten tämän ihannetyypin raiteiltaan ja nostivat pintaan kaiken muun.

      Poista
  10. Mun ongelma ennen loppuunpalamista oli myös erityisesti täydellisyyden tavoittelu ja halu miellyttää. Eihän se toiminut pidemmän päälle.

    Oli tosi mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu teksti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Johanna. :)

      Ei toimi ei, tai toiset voi vetää kyllä elämän loppuun, jos ei osu kolhuja matkan varrelle. Yksikin kolhu niin se on siinä.

      Poista
  11. Olipa pitkä ja rohkea teksti ja nuo suorittamisasiat kuulostivat tutulta. Herätti ajatuksia kyllä, kuitos tekstistäsi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Suorittamisesta on vaikeaa päästä eroon, myönnän edelleen, että joudun himmaamaan itseäni tietyissä asioissa, ettei se menisi taas yli. Niin vahvana se on.

      Poista
  12. Niina/ Oh so many reasons-blogi13. huhtikuuta 2016 klo 20.50

    Ihana teksti. <3 Herätti ajatuksia täälläkin.

    VastaaPoista
  13. Painiskelen itsekin samanlaisten ajatusten kanssa. En tunne olevani yhteiskunnan (valitettavasti) arvostama supersosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen ja töissä yritän jatkuvasti "ottaa kiinni" muita sosiaalisuudessa. Itse kun olisin kahvipöydässä mieluiten vaan hiljaa :D Tässä yritänkin parhaillaan alan vaihdosta. Vaikka pidän kovasti työstäni lastenneuvolan terveydenhoitajana, pelkään että se kuluttaa minut loppuun työn sosiaalisen taakan vuoksi. Minusta se on sääli, ettei introvertteja persoonia juurikaan arvosteta työmaailmassa. Kiitos ajatuksia herättäneestä tekstistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isot pointsit sulle, että olet huomannut tilanteen ja koitat korjata sitä, tohon ei suurin osa pysty. Sulla on kyllä erittäin mielenkiintoisen kuuloinen työ. Tosin oli itseni mielestä mullakin, mutta en vaan nähnyt sen sopimattomuutta itselleni silloin.

      Ei arvosteta ei, introverteistä päinvastoin yritetään muokata pakolla sosiaalisempia, mikä ei vaan kanna pidemmän päälle. Olen minäkin joskus itseni hymyilykoulusta löytänyt, mikä tuntui minusta lähinnä vaan kiusalliselta ja ahdistavalta. Ihmisen perusluontoa jos lähtee muuttamaan niin kuin minä tein itsellen, se ei toimi vaan kuormittaa, koska se on harjoiteltua eikä luontaista. Sitä vastoin jos introverttien vahvuuksia koitettaisiin käyttää hyväksi työpaikoilla, siitä olisi hyötyä kaikille. :)

      Poista
  14. Upea ja rohkea kirjoitus, Jonna! Olet tehnyt valtavan matkan sisimpääsi ja se on ollut pitkä ja rankka. Tekstisi herätti paljon ajatuksia.
    Itsellänikin on ollut erilainen/erikoinen lapsuus ja käsittelin sitä asiaa vasta ensimmäisen avioeroni myötä. Siitä ajasta muistan niin hyvin tuon kiristävän vyön rinnassani.
    No, elämä kantoi eteenpäin ja toi mukanaan ihan uusia kuvioita, joista olen nykyään todella kiitollinen.
    Kiitos, että uskalsit avautua, ihailen rohkeuttasi.
    Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuula. :)

      Jännä miten nuo elämän karikot kuten meidän tapauksessa avioero ovat vasta se asia, mikä saa sitä lapsuutta käsittelemään. Siihen asti yleensä vaan eletään. Itse en edes pitänyt lapsuuttani mitenkään kummallisena, nyt vasta tajuan, että olihan se monella tapaa outo ja siinä oli paljon elementtejä mitkä vaikuttivat syvästi.

      Toivon itsekin, että löydän ne uudet kuviot ja osin olen jo löytänytkin. Mutta vielä on matkaa.

      Ihanaa päivää Tuula! <3

      Poista
  15. Mahtavasti kirjoitettua pohdintaa, kiitos kun julkaisit! Itse olen jo muutaman vuoden tsempannut sanomaan suoraan, jos esim. joku tapahtuma ei kiinnosta, vaikka ystävä kutsuukin. Rehellisyys on aina parempi (kaikille osapuolille), kuin että toinen tekee jotain vastentahtoisesti vain miellyttääkseen ja ollakseen "oikeanlainen".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta.

      Rehellisyys tosiaan on parempi. Herkälle ihmisille sen ein sanominen on valtavan vaikeaa, koska siitä seurannutta mahdollista toisen mielen pahoittamista on erittäin vaikea käsitellä. Hassu kierre, josta on todella vaikea päästä eroon. Tosiaan nyt kun vihdoin olen oppinut eitäkin joskus sanomaan, olen saanut uuden leiman joustamaton. ;) Vaikka joskus sanon edelleen kyllä.

      Poista
  16. Mää en osaa sanoa nyt mitään. Pää ihan täynnä ajatuksia sun kirjotuksesta. Niin paljon samaa kuin omissa kokemuksissani. Olen hyvilläni sun puolesta, että oot löytäny ittes viimein. Sitä kohti olen itsekin menossa, kun viimein olen saamassa oikeanlaista hoitoa, eikä pelkkää lääkkeitten syöntiä ja ylimalkasesti asioista puhumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Olen samaa mieltä sun kanssa tuosta ylimalkaisesta asioiden puhumisesta. Olen kuluttanut vuosien aikana satoja tuntia psykologien penkeissä saamatta mitään apua, se puhuminen tavallaan auttoi aina niiden kriittisempien vaiheiden ohi, mutta mitään läpimurtoa niissä ei omalle kohdalle tullut. Vasta terapia on raottanut edes pieniä ovia, harmi, että omani loppuu keväällä ja suoraan sanottuna se on liian aikaisin.

      Poista
    2. Ittiä vähä hirvittää, että riittääkö 3v tuettua terapiaa mihinkään. Ku omakustanteisena tulee sitte niin pirun kalliiksi... Musta on jännää, että miten voi oikeanlaisen avun saaminen olla niin vaikeaa! Itellä ollu niin takkusten takana, että huh.

      Poista
    3. Ei se riitä. Jos on jotain näin pitkäaikaista kuin mulla niin kymmenen vuotta voisi olla lähempänä oikeaa aikaa tai ehkä jopa loppuelämä. Mun ongelma oli vielä se, että mulle suositeltiin kahta kertaa viikossa, mutta mulla ei ole ollut koko aikana voimia käydä kuin kerran viikossa tai se olisi käynyt mielelle liian raskaaksi. Mulla menee joka käynti prosessoidessa useita päiviä. Tämä viimeinen vuosi on mennyt lisäksi piloille, ympärillä tapahtuneiden muutosten vuoksi, enkä ole saanut terapiasta niin paljon irti kuin kahtena ensimmäisenä vuonna. Joten loppuminen harmittaa ja se tulee olemaan myös kriisin paikka. Valitettavasti omin rahoin käyminenkään ei ole mahdollista, koska terapeutti lopettaa vastaanoton syksyllä tällä paikkakunnalla, joten mun pitäis löytää uus, enkä ole valmis siihen nyt, koska se olisi aina uusi prosessi. Itselleen sopivan terapeutin löytäminen ei ole helppo tehtävä.

      Poista
    4. Mulla on se vielä, että toi terapeutti, jonka löysin, jää 2v päästä eläkkeelle... :D Mutta ajattelen, että kahessa vuodessa pääsen jo paljon eteenpäin. Eikä toisekseen mulla oo rahkeita ja rahaa rueta ettiin enää toista, ku viimein löysin sopivan ja sellaisen, joka näkee mun muurien läpi mut. Terapeutin ettiminen on niin kuluttavaa! Ja rahaa vievää!

      Tsemppiä ja voimia ja halaus sinullekin näitten asioitten kans! <3

      Poista
  17. Musta on aina jännä peilata omaan maailmaani näitä sun tekstejä, koska ollaan niin erilaisia ja silti klikkaa - jännää. ;) Mä olen siis just sitä tyyppiä ilmeisesti, jollainen nykyajan tehopakkauksen pitäisi olla; luontaisesti helvetin sosiaalinen, itsevarma, tehokas ja ylipäänsä sellainen säpisevä. Mutta on eri asia olla tällainen luonnostaan, kuin että nämä piirteet pitäisi puristaa itsestään väkisin, ulkoisen painostuksen vuoksi.

    Tiedostan kyllä aina päässeeni siinä mielessä helpommalla, että ihmisten kanssa asiointi on yksinkertaista, en pelästy minkäänlasia konflikteja, enkä kavahda oikeastaan outojakaan sosiaalisia tilanteita, vaan muutun sitten tarvittaessa hyvinkin korrektiksi ja asialliseksi, jos outo tilanne niin vaatii. Ja vaikka olen aina tuntenut oloni jotenkin vaivautuneeksi tilaa vievän persoonani takia hiljaisten introverttien seurassa, sun tekstien lukeminen on avannut mulle "teidän" ajatuksia. :) Ja lopulta uskon homman muutenkin olevan ihmisten välisissä suhteissa enempi kiinni siitä kuuluisasta kemiasta, koska muutenhan me ei tultais toimeen ollenkaan näillä spekseillä, lol... :D

    Tsemppiä oman minuuden puolesta taisteluun, muista ettei muottiin tarvitse mahtua, vaan tärkeintä lienee oma onnellisuus ja se, että tuntee löytäneensä paikkansa maailmassa. ;) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on tosiaan ystävinä myös ekstroverttejä, joten ei ihme, että meillä klikkaa. ;) Kemialla tosiaan on paljon osuutta asiaan! Kahden kesken jutellen musta ei kukaan voisi aavistaa, että tykkään olla yksin. Jos porukassa on esim. kolme ihmistä, olen heti selvästi porukan hiljaisin ja siinä alkaa tulemaan sitten se introverttiys heti enemmän esiin. Seuraan mielelläni enemmän sivusta mitä muuta juttelevat kuin osallistun siihen, vaikka muodostankin päässäni vastaukset, olen tavallaan mukana keskustelussa, mutta kuitenkaan en avaa suutani. :D

      Siinä missä ekstrovertit kaverit miettii ketä näkisivät seuraavana päivänä niin mä mietin, miten voisin parhaiten olla mahdollisimman paljon seuraavan viikon yksin jonkun sosiaalisen tilanteen jälkeen. Tavallaan aivot tarvitsee lepoa ja omaa aikaa, sitä on vaikea selittää.

      Poista
  18. Hienosti kirjoitettu Jonna! Ja upeaa, että olet löytänyt itsesi, vaikkakin pidemmän tien kautta. <3

    Ihanaa kevättä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ulpu! Ihana kuulla sustakin! Olin jo vähän kaipaillut sinua. <3

      Mukavaa kevättä!

      Poista
    2. <3 Olikin jo ikävä tänne, en ole kauheasti ehtinyt lueskelemaan, täytyy yrittää päästä taas jutuista kiinni. :)

      Poista
  19. Minun elämäni ensimmäinen kriisi on päällä tällähetkellä. Opinnot päättyivät, sain kokea väärinkohtelua, sukulaiseni sairastui, löysin termin erityisherkkä ja introvertti - löysin uuden itseni. Olen myös aina pinnistellyt elämässäni ollakseni kuten monet sosiaaliset ja ekstroverttisuorittajat. Olen aina kadehtinut heitä ja samalla hävennyt itseäni. "olisinpa minä kuten he". Kuinka kuluttavaa, sisintä raastavaa. Koulukiusattu, ja nuorena isän menettänyt. Ajattelin, että mitä tässä menneisyyttäni rutisen, monelle on voinut käydä paljon huonommin. Nyt ajattelen, että voi piru kun mun lapsuus oli ankea. Perheessäni ei olla kyetty keskustelemaan asioista avoimesti, vaan ne asiat lapsuudesta asti pinottiin pääkoppaan huteraan kirjahyllyyn joka vaan odotti hetkeä koska jokin tönäisee sen kumoon. No nyt sitten se on kumossa. Ja yhtä vaikea koota kasaan kun ikea hyllykkö :D ainakin yksin, joten hakeuduin hoitoon. Nyt tyypillisenä kilttinä ja juurikin miellyttäjänä en haluaisi vaivata hoitajia tai imeä kaupungin rahoja keskusteluhoitoon. Ajattele, minullakin tälläinen ajatus! Olen pienestä pitäen ollut "kiltti tyttö" joka ei ikinä pyydä eikä vaadi mitään. Aina valmis silti auttamaan muita. Vaikka omalla kustannuksella. Täytyisi oppia pitämään myös itsestäni huolta ja vaatimaan itselleni hyvinvointia. Olen aina valmis tarjoamaan apuani muille, mutta miksen itselleni?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tatti jakamisesta!

      "Nyt tyypillisenä kilttinä ja juurikin miellyttäjänä en haluaisi vaivata hoitajia tai imeä kaupungin rahoja keskusteluhoitoon. Ajattele, minullakin tälläinen ajatus!"

      Niin tuttua, mä olen sentään päässyt yli tuosta, että en haluaisi käyttää kaupungin rahoja. Mutta edelleen, jos esim. kieltäydyin joistain hoitomuodoista mitä hoitava taho minulle suosittelee, koska en koe niitä järkeviksi itselleni tai hyödylliseksi, niin samalla ajattelen, että pahoitinko siinä jotenkin heidän mielensä ja tunnen itseni huonoksi, kun kieltäydyin. Se on just kiltin tytön syndrooma, mitä ikinä teet, ajattelet ensin miltä siitä toisesta tuntuu ennen kuin itseäsi.

      Poista
  20. Wau, sinä osaat koskettaa <3 Samaistun niin moneen asiaan, kyyneleet silmissä luin.

    VastaaPoista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown

Designed by FlexyCreatives