Ihanneihminen

Oli syksy 2006, maanantai 18.9., päivä jolloin maailmani romahti. Merkkejä toki oli ollut näkyvissä jo vuosia, mutta varsinkin kevään ja kesän bilettäminen, samaan aikaan valtava ahkerointi töissä vähäisillä yöunilla, olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja, mutta ei. Tuli kuitenkin se päivä, kun löysin itseni työpaikan lattialta istumassa ja itkemässä. Rintaani puristi niin, että en pystynyt hengittämään. Kroppani tuntui painavan tuhat kiloa. Tuntui, että koko maailma olisi kaatunut niskaani. En tajunnut mikä minulla oli. Sain vapisevin käsin soitettua päivystykseen, jossa minun käskettiin tulla heti paikalle. Olen edelleen kiitollinen siitä, että puhelimessa oleva hoitaja osasi lukea äänestäni todellisen hädän. Tuosta aamusta alkoi elämässäni täysin uudenlainen vaihe, jonka en olisi kuuna päivänä voinut kuvitella jatkuvan aina näihin päiviin asti. 

Kymmenen vuotta on hurjan pitkä aika ihmisen elämässä. Vuosiin on mahtanut paljon taistelua, itseni etsintää, voimattamuutta, itkua, selittämättömiä kiputiloja, unta sekä suurta ulkopuolisuuden tunnetta yhteiskunnassa nimeltä Suomi. Silti olen saanut kokea myös rakastumisen ihmeen, uuden avioliiton, oppinut omien kokemusten myötä yhteiskuntakriittisemmäksi, löytänyt rakkauden kirjoittamiseen, joka jäi, kun kirjeet vaihtuivat sähköposteihin. Alkanut valokuvaamaan, joka on edelleen ainoa asia elämässäni mitä tehdessä pystyn täysin rentoutumaan. Kameran linssin läpi katsoessa ei ole muita kuin minä ja kohde. Muu häviää. Tänä keväänä olen vihdoin myös oppinut tuntemaan uudestaan sen Jonnan, joka olin 30 vuotta sitten. Sen Jonnan joka osaa puolustaa itseään, eikä tee aina muille mieliksi, on aito, eikä kenenkään muokkaama kuva minusta. Sen tyypin joka makasi sammalmättäällä mäntyjen ympäröimänä katsellen taivasta, ihmettelemässä miten pilvet voivat liikkua nopeasti. 

Masennukseen sairastumisen alussa minun oli vaikein hyväksyä sitä, etten pystynyt enää niihin asioihin kuin ennen. Minä joka oli aina jaksanut kaiken ja vähän ylikin, ei jaksanut mitään. Olin ollut suorittaja ja perfektionisti, jolla kaikki asiat olivat niin yksityis- kuin työelämässä tip top. Sairastuttuani jos yritin suorittaa edes yhtä asiaa, se jäi aina kesken. Jouduin luopumaan lukemisesta vuosiksi muisti- ja keskittymisongelmien vuoksi. Olen yrittänyt tavoitella tuota taitoa vuosien aikana vaihtelevalla menestyksellä. En edelleenkään pysty lukemaan niin kuin ennen. Pahinta on kuitenkin jatkuva ahdistus, joka ei täysin ole poistunut vieläkään. Kymmenen vuotta rinnan ympärilläni on ollut kiristävä vyö, välillä se kiristää enemmän, välillä vähemmän, mutta syystä tai toisesta se ei katoa. Yleensä mitä kireämmällä vyö on, sitä enemmän masennus ottaa valtaa päivistäni. Vyöhön eli ahdistukseen minulla oli lääkitys kahdeksan vuotta, ne helpottivat hieman, mutta eivät poistaneet vyötä kokonaan. Sen sijaan sivuoireena sain täyden tunneköyhyyden, joka oli syy, joka lopulta sai minut luopumaan lääkkeistä. Päätin, että mieluummin yritän sietää kiristävää vyötä, jos saisin edes joskus aitoja ilontunteita. Ennen sairastumista olin ollut ihminen, joka eli tunteista. Minua itkettää vieläkin se päivä, kun lääkkeiden lopetuksen jälkeen tajusin nauravani aidosti ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Se nauru tuli jostain sisältäni. Ensimmäistä kertaa vuosiin en vääntänyt kasvojani hymyntapaiseen, koska tiesin, että niin kuuluu tehdä, etten näyttäisi hölmöltä. Muutamat aidot ilonhetket ovat kantaneet minua viimeiset puolitoista vuotta. Viime joulun alla nauroin ensimmäistä kertaa vuosiin niin, että ilonkyyneleet valuivat silmistäni.

Kuntouttaminenhan lähti aikoinaan tietenkin liikkeelle siitä, että minut piti saada mahdollisimman pian työkykyiseksi. Hinnalla millä hyvänsä. Tämä on kaikkien kohdalla sama, eikä tilannetta tutkita sen kummemmin. Olihan minulla sitä paitsi vakaa ja vastuullinen työpaikka. Ihmettelin jo vuosia sitten, että miksi ihmeessä oma tilanteeni ei tuntunut liikkuvan eteenpäin. Puhuin huolestani asian suhteen usein, mutta minulle hoettiin, että tarvitsen vain aikaa. Minulle seitsemän vuotta sairastamista vain hyvin pienillä edistysaskeleilla tuntui todella pitkältä ajalta odotella. Vastaus alkoi raottua vasta pikku hiljaa, kun aloitin terapian vuoden 2013 syksyllä, mutta tänä keväänä tajusin hitaaseen etenemiseen syyn. 

Ei veneeseen tullutta reikää korjata siten, että lyöt palan jesaria reiän päälle ja lähdet soutamaan. Se toimii hetken, mutta pitkäaikaiseksi ratkaisuksi siitä ei ole. Kyllä se pohjatyö pitää tehdä kunnolla ja lähteä siitä liikenteeseen. Minun kohdallani ongelma oli se, että minun pohjakuntoni näytti kaikin puolin hyvältä, mutta kukaan ei huomannut, (ei vaikka olin kertonut kaikille hoitaville tahoille hieman erikoisesta lapsuudestani) että se pohjakunto oli huijausta ja asiaa pitäisi lähteä tonkimaan syvemmältä. Ei, minut piti saada kiireesti takaisin työelämään, vaikka oikea paikka minulle olisi ollut heti terapia. Minun ongelmani oli se, että minä olin luonut itsestäni vuosien saatossa oman ihanneihmisen.

Mitäs luulette, mitä tälle ihanneihmiselle käy, kun kaikki romahtaa? Niinpä. Olen tänä keväänä paljon muistellut aikaa 30 vuotta sitten, kun olin vielä lapsi. Silloin, kun ihminen on aidoimmillaan. Millainen minä olin? Päättäväinen, suorasanainen, sydämellinen, tunteellinen, toiset huomioonottava ja ennen kaikkea minä rakastin yksinoloa. Minulla oli vain yksi ystävä ja liuta serkkuja, mutta se riitti. Tykkäsin leikkiä yksin, olen itseasiassa usein palannut noihin yksinäisiin leikkihetkiin, kun höpötin itsekseni ja loin ympärilleni mahtavan maailman. Muistan sen tunteen vahvasti joka minulla noina hetkinä oli. Olin onnellinen.

Missä sitten mentiin vikaan? Kun äidin sairastuttua ja isän lähdettyä jäin mummon hoiteisiin ja jouduin katselemaan alkoholisti vaariani, aloin luoda itsestäni ihmistä joka selviää mistä tahansa. Hylkäämisen pelossa minusta tuli myös erittäin miellyttämisen haluinen. En halunnut tehdä mitään pahaa, ettei minua taas jätettäisi. Siitä päivästä alkoi oman ihanneihmisen luonti, korttitalo, joka pysyi pystyssä syyskuuhun 2006 asti. 

Kotona minut kasvatettiin arvostamaan työtä, meillä työtä tekemättömät ihmiset olivat laiskoja, jos heillä ei sitten ollut fyysistä vaivaa, minkä vuoksi ei pystynyt työtä tekemään. Mutta senkin piti olla jotain suurta, pienistä vaivoista valittavia pidettiin vain luusereina, jotka halusivat välttää työntekoa. Minäkin menin tietenkin kesätöihin heti kun kynnelle kykenin. Työ toi mukanaan suorittamisen, minulle ei riittänyt, että olisin hoitanut sovitut tehtävät, ei, minun piti tehdä ne aina vain paremmin ja täydellisemmin, jos suinkin mahdollista tein vielä extraa päälle. Muistan kun olin 16-vuotiaana siivoamassa porraskäytäviä. Minulle oli osoitettu tehtävät, mutta koska luppoaikaa jäi, (ihmettelin itseasiassa tuolloin itsekseni kuinka saamaton se vakkari työntekijä voi olla, kun minä hoidin samat hommat neljässä tunnissa, mihin hänellä meni kahdeksan) minä tein sitten kuuden tunnin työpäivinäni paljon muutakin. Pesin ikkunoita, vahailin lattioita, imuroin mattoja ja pyyhin seiniä sekä kuurasin saunatilojen lauteet joka suunnasta juuriharjan kanssa. Sain pomoltani palautetta kuinka minua ja työni jälkeä olivat talojen asukkaat kehuneet. Sain siitä tietenkin miellyttämisen haluisena lisää intoa suorittaa lisää. Minulle ei kukaan pääsisi sanomaan, etten ollut tarpeeksi hyvä. Olen aina ollut hevonen joka elää pelkillä porkkanoilla, raipan antaminen lamauttaa minut täysin. Minulla ei ollut murrosikää, en kiukutellut, en kapinoinit, en riehunut. Ainoat "kapinani" olivat ne, että kerroin mummolleni olevani uskonasioista täysin eri mieltä hänen kanssaan, sekä hiusten värjääminen salaa punaiseksi, koska mummo oli kertonut sen lookin sopivan vain ilotytöille.

Suorittaminen jatkui työelämässä. Halusin olla parempi ja saavuttaa enemmän. Olin introverttinä tosi sosiaalisessa työssä, jollaiseen en kuunaan nykypäivänä hakeutuisi. Se loi pikku hiljaa vuosien saatossa kuormitusta. Ahdistusta alkoi aiheuttaa myös se, että vaikka tiesin tehneeni parhaani ja perfektionistina vielä piirun verran enemmän, se ei riittänyt työnantajalle. Vuosittaiset raippakokoukset tai oikeammin työpalaverit löivät minut joka kerran maahan, mutta aina nousin, vaikka tuntui, että hakkaisin päätäni betoniseinään. Viimeisenä työvuotenani aloin kyseenalaistamaan työpaikkaani ja siinä vallitsevaa arvomaailmaa. Mutta jatkoin, koska olen aina tykännyt rahasta ja saadakseen sitä, on tehtävä töitä. Tosin eilisen päivän uutisten mukaan työstä ei kohta enää makseta palkkaakaan... mutta ei siitä sen enempää. Ihmettelen vieläkin, että jaksoin työtä seitsemän vuotta ennen romahdusta.

Jokaisessa hoitotapaamisessa vuosien aikana kerroin, kuinka minua surettaa se, etten pysty olemaan enää se työminä. Ihminen jota ihannoin. Yleensä sain vastauksen, että ei sinusta nyt ihan yhtä tehokasta tule, mutta ajan kuluessa varmaan pääset lähelle. Miksi kukaan ei kyseenalaistanut tätä? Terapian alkaessa haikailin edelleen sen työnarkin ja suorittajan perään. Itkin terapeutin penkissä monet itkut, kun ajattelin kuinka aikaansaava tyyppi entinen oli verrattuna nykyiseen. Terapiassa kuitenkin pikku hiljaa tapahtui jotain. Siihen auttoivat lapsuudessa opittujen tapojen sekä käyttäytymisen ymmärtäminen ja niiden heijastuminen nykyisyyteen. Lopulta tajusin, etten minä edes halua olla sellainen kuin olin. Minun ja sen entisen Jonnan arvomaailmakin on aivan erilainen. Vaikka jo vuosi sitten tajusin, etten haluakaan olla se entinen minä (oli todella helpottavaa päästää irti), jota jokainen hoitava taho terapeuttia lukuunottamatta on halunnut minun taas olevan, meni pitkään ennen kuin tajusin miksi. Kun vihdoin tajusin, että olin kolmenkymmenen vuoden ajan luonut itsestäni sellaisen ihanneihmistä, jollaista ajattelin läheisteni ja tämän yhteiskunnan arvostavan. Sellaisen ihmisen, jota minut oli kasvatettu arvostamaan. Ongelma oli vain siinä, etten se ollutkaan minä.

Kun olin vihdoin tajunnut asian, ahdistuin entisestään. Tajusin entistä selkeämmin eläväni yhteiskunnassa, jossa päättävässä elimessä olevien ihmisten arvomaailma on täysin erilainen kuin omani. Erikoisen tilanteesta tekee se, että kun loin itsestäni ihanneihmistä tein sen osin siksi, että kuuluisin joukkoon. Kun katselen ympärilleni millainen arvomaailma on valloillaan, en edes tahdo. Tilanne saa minut hakeutumaan olemaan entistä enemmän yksin, koska se on turvatilani, koska olo on sama kuin lapsena leikkiessä. Yhteiskunta ja hoitavat tahot haluavat minulta tietenkin aivan muuta, kykyä olla sosiaalisempi. En vain ole ihan heti valmis muuttamaan itseäni uudestaan, tuskin koskaan, koska se talo ei tule kauaa kasassa pysymään. Aion silti löytää polkuni. 

Tilanteeni on ironinen, olen löytänyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen vihdoin itseni, mutta samalla tulevaisuus pelottaa enemmän kuin koskaan. Sillä tarjolla tulee olemaan sitä lamauttavaa raippaa, porkkanoista voi vaan uneksia. Silti juuri nyt olen edelleen rintaani puristavasta vyöstä huolimatta myös onnellinen. 

Tiedän kuka olen ja olen valmis taistelemaan sen puolesta.