Koulut alkoivat parisen viikkoa sitten, joten koen aiheelliseksi nostaa esiin koulukiusaamisen. Koulukiusaamista ilmentyy niin henkisenä kuin fyysisenäkin kiusaamisena. Minusta tästä aiheesta ei edelleenkään puhuta tarpeeksi, eivätkä opettajatkaan aina puutu siihen täydellä tarmollaan. Kouluissa saattaa olla edelleen käytössä paljon käytäntöjä, jotka aiheuttavat eriarvoisuutta oppilaiden keskuudessa. Haluan kertoa teille oman tarinani. Koska olen sen verran vanha, käytän tekstissäni ala-aste (alakoulu) ja yläaste (yläkoulu) nimityksiä, ne tuntuvat luonnollisimmilta.
Oma koulutaipaleeni lähes 30 vuotta sitten alkoi hyvin. Ala-asteella kaikki oli ns. "hyvin", minulla oli muutama kaveri ja koulupäivät sujuivat mukavasti, tosin jo tuolloin oli havaittavissa pientä erkaantumista muusta porukasta. Tämä johtui siitä, että asuin kauempana ja kuljin koulumatkani taksilla, joten jo siitä oli helppo saada poikkeava leima otsaan.
Sitten koitti yläaste. Minulla ei käynyt arpaonni, kun luokkia jaettiin, joten jouduin luokalle, jossa oli itselleni paljon tuntemattomia oppilaita, eikä yksikään entisistä koulukavereistani tullut samalle luokalle kanssani.
Olin luonteeltani hiljaisempi ja näin ollen helppo "kohde". Minusta tuli se, jolla ei ikinä ollut paria paritehtävien aikana, minut valittiin liikuntatunnilla aina viimeiseksi joukkueeseen. (Tämä ei todellakaan johtunut siitä, että olisin ollut huono vaan siitä, että en ollut valitsijoiden kaveri. Olen onnellinen, että tiedostin tämän jo silloin, enkä näin ollen syytellyt itseäni tämän vuoksi huonoksi ihmiseksi.) Tajusin, etteivät he yksinkertaisesti pitäneet minusta, en vain ymmärtänyt miksi. En täyttänyt niitä kriteereitä, miksi oppilasta yleensä lapsellisista syistä koulussa kiusataan: en ollut ylipainoinen, en kärsinyt aknesta, enkä tietääkseni haissut pahalle ja pukeuduinkin samalla tavalla kuin muut. Olin ainoastaan hiljainen. Välitunnit olivat yhtä piinaa, mietin mihin "porukkaan" minut huolittaisiin seisomaan, ettei tarvitsisi yksin pihalla seisoskella. Ruokatunnilla mietin, mihin pöytään uskallan istua ja jouduin kyselemään, onko paikka varattu jollekin muulle. Olin aivan varma, ettei yksikään poika tulisi minusta kiinnostumaan, kuinka vähän tuolloin tiesinkään! Minua ei yksinkertaisesti ollut, kunnes luokaltani eräs itse hieman epävarma ja eristäytynyt poika päätti ottaa minut silmätikukseen, hän keksi minulle elämäni ensimmäisen lempinimen: Neiti Siveys. En tänäkään päivänä tiedä, mistä hän sen keksi, mutta kolmen vuoden ajan jaksoi sitä hyvin tiiviisti päivittäin hokea, kun odottelimme pääsyä tunnille. Monesta teistä tuo lempinimi ei varmastikaan kuullosta pahalta, mutta minusta siinä oli/on selvä negatiivinen vire ja se jätti kyllä pysyvän vaikutuksen minuun. Vuosia myöhemmin ymmärsin pojasta kiertoteitse kuultuani, että minun nimittelyni taisikin johtua siitä, että hän oli tuolloin hukassa oman seksuaalisen identiteettinsä kanssa.
Kuilu minun ja muiden välillä vain paheni, kun pienen kaupungin teinit alkoivat liikkua viikonloppuisin "kylillä". Joka siis tarkoittaa sitä, että kovallakin pakkasella seisotaan tunti tolkulla ulkona, otetaan pari jostain kasaan haalittua siideriä ja hypätään välillä "pillurundille" vanhempien poikien auton kyytiin. Minä en yksinkertaisesti nähnyt edes teini-ikäisenä tuossa mitään järkeä. Olin mieluummin kotona lukemassa kirjaa tai kirjoittamassa kirjeitä kirjekavereille. Kävin hiihtämässä, luistelemassa tai pelasin Segalla parhaan ystäväni kanssa, joka oli minua pari vuotta nuorempi. Tämä tietenkin tiesi sitä, että minulla ei enää ollut niidenkään ihmisten kanssa, jotka minulle jotain puhuivat, mitään puhuttavaa. Koulussa viikon puheenaiheet koskivat sitä, mitä viikonloppuna oli tapahtunut.
Kaikesta tästä huolimatta, minä en koskaan lintsannut. Liian korkea moraalini esti sen. Jokainen päivä kolmen vuoden ajan oli silti silkkaa taistelua. Löydän koulusta vain kolme asiaa, joista oikeasti pidin. Minulla oli maailman mahtavin englannin kielen opettaja. Hän oli järjestänyt pulpetit kaaren malliin luokkaan ja joka tunnin alku, hän jakoi nimilaput pulpetteihin satunnaisessa tyttö/poika -järjestyksessä. Kun paritehtävän aika oli, pari oli se vieressä istuva tyyppi. Opettaja oli muutenkin ihanan inspiroiva, mutta ennenkaikkea hänen tunneillaan ei tarvinnut jännittää. Hän osasi hienolla tavalla hajottaa muilla tunneilla tutuksi tulleet istumajärjestykset ja parit. Monesti englannin kielen tunneilla, minulle paljastui luokkalaisistani ihan uusia piirteitä, valitettavasti se ei riittänyt kuitenkaan tuntien ulkopuolelle asti. En tiedä olisiko tilanne ollut eri, jos muut opettajat olisivat käyttäneet samoja konsteja. Pidin myös konekirjoitustunneista, luokaltani ei tässä vapaavalintaisessa aineessa ollut ketään muuta oppilasta, joten meillä oli tosi kiva henki ryhmässä. Mikään ei kuitenkaan ollut parempaa kuin uinti. Sen ajan mitä kaikki muut tytöt keksivät syitä siihen, millä voisivat välttää osallistumisensa ja lähteä kävelemään, minä odotin näitä tunteja. Koska suurin osa lintsasi, meitä oli uimassa niin vähän, että saimme usein tehdä altaassa mitä halusimme. Ihanaa, varsinkin, koska rakastin uintia.
Haluaisinkin antaa vinkin kaikille opettajille. Paritehtäviä ei pidä lopettaa, mutta lopettakaa oppilailta päätäntävalta näitä asioita koskien ja siirtäkää se itsellenne. Kun seuraavaan kerran on paritehtävän aika, määrää sinä ne parit satunnaisesti. Ne oppilaatkin saattavat oppia jotain toisistaan, kun eivät ole aina sen saman tutun parin kanssa. Kun liikuntatunnilla pitää seuraavan kerran tehdä kaksi joukkuetta, laita sinä oppilaat riviin, jaa puoliksi tai valitse joka toinen. Luulen, että monen koululaisen elämä helpottuu. Juuri nuo hetket aina korostivat sitä yksinäisyyttäni ja sitä etteivät muut hyväksyneet minua porukoihinsa. Tunsin itseni erittäin kiusaantuneeksi, jopa ahdistuneeksi. Jos parit eivät menneet tasan, minä olin se viimeinen, joka työnnettiin kolmanneksi pyöräksi johonkin.
Sinä joka olet juuri nyt koulussa, katso ympärillesi. Seisooko siellä pihassa joku yksin? Mene rohkeasti juttelemaan, se voi olla paras tekosi, mitä koskaan tulet tekemään. Sinä joka näet, että kiusataan, mene juttelemaan opettajallesi asiasta.
Onko sinua kiusattu? Olisi kiinnostavaa kuulla myös ihmisten näkökantoja, jotka ovat itse olleet kiusaajia. He tulevat harvemmin esiin.
Haluan vielä sanoa, että eihän tämä kiusaaminen kouluun lopu, se jatkuu monilla työpaikoilla myös työelämässä.
Kuva: miabergqvist.com
Tuo on niin totta. Työpaikoilla myös samanlaista kiusaamista, mutta aikuiset onneksi ymmärtävät että kateudesta useimmiten on kysymys.
VastaaPoistaVarmasti ymmärtävät, mutta raskasta se niille kiusatuille on henkisesti. Monikohan on sairaslomalla ainoastaan sen vuoksi, että siellä työpaikalla on huono olla? Koulusta, kun ei oppivelvollisuuden takia voinut olla poiskaan.
PoistaTuli ihan kamalan paha mieli tätä lukiessa :/ itse opiskelen varhaiskasvatusta ja valitettava tosiasia on, että kiusaaminen alkaa useilla jo päiväkodeissa. Lapsetkin ovat iästään huolimatta mestareita keksimään mikä toista satuttaa. Aikuiset tiedostavat tämän, mutta aina sitä miettii tulenko/pystynkö itse tekemään tulevaisuudessa tarpeeksi työelämässä, jotta ehkäisisin tätä.
VastaaPoistaTodella hieno blogikirjoitus joka tapauksessa. Toivottavasti osuisi jonkun kiusaajan silmään ja pistäisi ajattelemaan
Unohdinkin mainita tuosta jo päiväkodista alkavasta kiusauksesta. Kyllähän noita juttuja välillä jopa lehdistä saa lukea. :( Varmasti todella rankkaa tulevassa työelämässä, jos tällaisia osuu kohdalle. Itsehän olin niin "kiltti" tyttö, etten edes kertonut tästä kiusaamisesta kotona. Onneksi ammattikoulussa tuli sitten opettaja, joka muutti kaiken ja voin sanoa, että hän vaikutti suuresti siihen, mikä ihminen olen tänä päivänä.
PoistaMahtava kirjoitus :). Kiitos, että kerroit tarinasi.
VastaaPoistaOlen elämäni aikana nähnyt paljon kiusaamista, vaikka se ei olekaan kohdistunut minuun. Kiusaaminen alkaa usein jo päiväkodissa ja jatkuu aikuisena työelämässä. Kiusatuksi voi valikoitua kuka tahansa. Pahinta on, että kiusaaminen on siirtynyt nettiin.
Surullista mutta totta, myös bloggaajiin kohdistunutta kiusausta on tullut itsellenikin netissä vastaan jonkin verran. Mikä ihmisiä oikein vaivaa?
PoistaTuli kipeät muistot mieleen. Minua alettiin kiusata seiskalla, ysillä ei enää. Oman lapsen kiusaaminen alkoi päiväkodissa. Nyt alkoi seiska, uusi luokka ja uudet kivat kaverit. Olisiko se nyt ohi..
VastaaPoistaVoi ei, ihan hirveä kuunnella, että tämä kamaluus vaan siirtyy sukupolvelta toiselle. Pitäisi kyllä ottaa mielestäni kovat keinot käyttöön... Hirveintä on, että kiusatut ja heidän vanhempansa saavat useammin kaiken loan selvittelyn tiimoilta niskaansa kuin kiusatut ja heidän vanhempansa.
PoistaEnsin meinasin kommentoida tähän nimettömänä, mutta hetken mietyttyäni päätin kommentoida omin kasvoin. Ja sitten muistin, että olin kommentoinut kiusaamista myös Cherryn blogissa.
VastaaPoistaItselläni on hyvin vastaavia kokemuksia, minua kiusattiin ala-asteen ensimmäisistä luokista aina yhdeksännelle saakka. Kiusaamiseen johtaneet syyt olivat varmaan samat kuin sulla, olin hiljainen ja ujo eli helppo kohde. Vielä lukiossakaan en kuulunut suosituimpien joukkoon, mutta onneksi silloin ihmiset olivat jo vaihtuneet niin paljon, ettei varsinaista kiusaamista enää ollut.
Toisella luokalla aloin lintsaamaan. Syy siihen oli se, että en ilmeisesti halunnut mennä kouluun ja myöhästyin monena päivänä. En halunnut mennä luokkaan kesken tunnin ja vetää kaikkien huomiota itseeni. Pelkäsin joutuvani naurunalaiseksi. Tämä tietenkin oli vettä kiusaajien myllyyn. Onnekseni jäin lintsaamisesta aika pian kiinni, kun isäni tulikin kesken päivän kotiin. Vanhempani puhuivat opettajani kanssa ja hän teki paljon sen eteen, että koulunkäynnistä tuli siedettävää, parhaimillaan jopa mukavaa.
Viidennelle luokalle mentäessä siirryin toiseen kouluun, jonne tuli myös muista kouluista oppilaita. Tietenkin kiusaaminen jatkui myös siellä, olinhan se ujo ja todella hiljainen tyttö. Yhden kerran tilanne kärjistyi, kun käytävällä kulkiessani yksi kiusaajista potkaisi minua. Puhuin tästä kotona ja vanhempani keskustelivat asiasta opettajani kanssa, jonka vastaus oli "Rakkaudesta ne hevosetkin potkii!" Pöyristyttävää! En tänä päivänäkään voi sietää tuota sanontaa! Onnekseni tuo opettaja jäi viidennen luokan jälkeen eläkkeelle ja hänen tilalleen tuli varmaan aika vastikään valmistunut nuori mies, jolle kerrottiin heti tilanteestani ja historiastani. Hän piti huolen siitä, ettei kiusaamista tapahtunut ja tämän lisäksi vaikutti siihen, että yläasteelle ja eri kouluun siirryttäessä kiusaajani olivat täysin eri luokilla kanssani.
Lukioon mennessä ihmiset olivat lähteneet niin eri teille (ja ehkä kasvaneet sen verran), ettei varsinaista kiusaamista enää esiintynyt, vaikka en tietenkään suosituimpien tyttöjen joukkoon kuulunutkaan. Kaiken kaikkiaan olen noista vastuullisista aikuisista todella kiitollinen ja onnellinen, ilman heitä tarinani voisi olla täysin toisenlainen...
Opettajan vastaus on niin pöyristyttävää, että sitä ei voi edes sanoin kuvailla! Tyypiltä on kyllä puuttunut täysin toisen ihmisen asemaan asettumisen taito. Tuo sanonta on muuten niitä vanhan kansan sanontoja, jotka voisi muutenkin jättää kokonaan pois, vaikka sitä miten pyörittelisi, niin siinä on huono sävy. Ei se aviomieskään rakkaudesta lyö...
PoistaMusta toi hiljaisten tyyppien koulukiusaaminen on vähän hankala juttu. Itse olin se, joka usein meni sen yksinäisen tyypin pariksi (koska olin omassa jengissäni ns se kolmas pyörä) ja istuin tein kaikki tehtävät tyypin kanssa, jonka kanssa meillä ei todellakaan synkannut mitenkään. Muut kavereidensa kanssa keksivät hauskoja tapoja toteuttaa pariesitelmiä ja tekivät ekstraa, koska se oli kivaa. Ei mulla mitään sitä vastaan ollut, kyllähän tässä maailmassa kaikkien kanssa pitää osata tehdä töitä. Vaikea teema on se, olinko koulukiusaaja koska valitsin mielummin välitunneilla kaverit kuin sen yhden yksinäisen, jonka kanssa ei synkannut ei kenenkään kanssa?
VastaaPoistaLiikuntatunneilla joukkueiden jako tapahtuu kapteenien valinnalla ihan siitä syystä, että se on tapa saada joukkueista tasaiset. Toisaalta sen voisi hoitaa hiljaa, kapteenit ja opettaja tekevät valinnat ja vasta sitten kerrotaan, millaiset joukkueet valittiin. Tämä voisi olla mielestäni ihan ok ja helppo toteuttaa.
Meillä ei tuo kapteenihomma toiminut yhtään, koska opettaja valitsi kapteeneiksi aina omat suosikkinsa ja muutenkin liikuntatunneilla mentiin täysin naamakertoimen mukaan. Suorituksilla ei oikeastaan ollut paljonkaan väliä.
PoistaTosiaan itse olisin sen yksinäisyyden vielä kestänyt, viimeinen pisara vain oli, kun se yksi poika otti silmätikukseen. Ja nuo parijutut, koin itse eniten ahdistavina.
Jännintä on, että ihmiset, joilla ei kouluaikoina ollut minulle mitään asiaa, kyllä harrastivat myöhemmällä iällä kännissä "baariavautumista" aiheesta ja ne puhumattomuuden aiheet oli aika älyttömiä. :D
Kommentoin vanhaan juttuun, mutta nyt on ihan pakko!
VastaaPoistaMä niin löydän itseni tästä. Ala-asteen kolmannella luokalla siirryin isompaan kouluun, ja olin muita vuoden nuorempi, sillä hyppäsin kakkosluokan yli kokonaan. Jo tämä riitti useille, ja olin välillä silmätikku. Minulla oli muutama kaveri, mutta kukaan meistä ei ollut mitenkään cool, koska leikimme ja tykkäsimme esim. Muumeista. Muistan ikuisesti, kuinka minut valittiin kaikkiin joukkueisiin viimeisenä, mikä harmitti, sillä olin ihan hyvä esim. pesiksessä ja koripallossa. Mutta koska en ollut cool ja olin vähän pullukka ei minua valittu joukkueisiin. (Tosin joukkueiden kapteenit olivat aina samat tytöt, joista molemmat olivat minua aika paljonkin plösömpiä, he vain olivat opettajien suosikkeja. Mutta no joo...) Lisäksi olin uskovan perheen lapsi, ja aika moni alkoi huudella jeesustelijaa. En aina ymmärtänyt seksiin viittaavia kommentteja, vaikka ei mielestäni nelosluokkalaisen hirveästi kuulukkaan. Olin lukutoukka, ja saatoin opettajan luvalla jäädä välitunneiksi sisälle lukemaan kirjoja, minkä ansiosta olin yläasteelle siirryttäessä opiskellut itsenäisesti historiankirjat lukioon saakka.:D Olin todella ulkopuolinen, tai ainakin siltä minusta tuntui. Olin jo silloin vähän erilainen ajatuksiltani, seurasin maailmaa, olin kiinnostunut historiasta ja kulttuureista. Uin myös välillä melko syvissä vesissä. Se ei kai istunut kaikkien pirtaan. Mutta onneksi minulla oli muutama kaveri joiden kanssa sain olla oma dorka itseni. Tällöin myös kehitin huumorin yhdeksi selviytymiskeinoksi (Chandler Bing on henkieläimeni.) Nauran itselleni ennen kuin muut ehtivät.
Kaikkein inhottavinta aikaa oli viides ja kuudes luokka. Alkava murrosikä on joka tapauksessa kamalaa, jo ilman paineita pukeutua ja käyttäytyä tietyllä tavalla. "Coolit tytöt" ottivat parhaan ystäväni porukkaansa, ja hän alkoi vältellä minua. Lopulta häntä alettiin kiusata toden teolla, ja minä olinkin ainoa, joka häntä puolusti. Kiusaajat haukkuivat kaikkia aivan surutta, ja minäkin sain osani; olin läski, tyhmä, lahjaton, nolo ja ruma. Kaikki nämä ovat jättäneet jälkensä, vaikka se on tyhmää. Kuudennen luokan lopussa minulla kuitenkin napsahti. Muistan erään välkän loputtua huutaneeni ja haukkuneeni "pääpirun" aivan lyttyyn. Ja siitä hetkestä tasapaino keikahti. Yläasteelle mentäessä meininki oli aivan erilainen. Kiusaajat joutuivatkin ulkopuolelle.
Nyttemmin lähinnä säälin näitä ihmisiä, sillä olen ymmärtänyt, ettei heidän kotioloissaan ehkä ollutkaan kehumista. Hienot vaatteet ja erityisesti "varhainen kehittyminen" ovat jälkikäteen ajateltuna aika surullisia juttuja. He, jotka pitivät itseään lahjakkaina ja ylivertaisina, eivät olekaan saavuttaneet elämässään niitä asioita, joita he suureen ääneen tavoittelivat, ja samalla lyttäsivät minua sanomalla, ettet sinä voi onnistua. Tämä teki minut kiukkuiseksi, ja osittain sen ansiosta olen siinä missä nyt olen, toteuttamassa lapsuuteni haavetta. Mutta pahat sanat jättivät jälkensä. Eikä koulu ollut suinkaan ainoa paikka, missä olen jäänyt täysin ulkopuolelle. Olen kuitenkin päättänyt, etten enää anna 15 vuotta sitten tapahtuneiden asioiden enää määrittää itseäni. En tahdo enää kärsiä luottamuspulasta ja huonosta itsetunnosta vain siksi, että joku urpo on kohdellut minua huonosti joskus kauan sitten. En halua antaa näille ihmisille enää yhtään valtaa. Ymmärrän miltä kiusaaminen tuntuu, ja jos joskus päädyn opettamaan, aion totisesti kiinnittää asiaan huomiota. Kiusaaminen on kammottavaa väkivaltaa, ja se arpeuttaa pitkiksi ajoiksi.
(Kauhea avautuminen, anteeksi. Kirjoituksesi herätti ajatuksia!<3)
Ihan mahtavaa, että "avauduit" tähän vanhaan postaukseen, joka on mun mielestä aina ajankohtainen.
PoistaSä olet ollut ihan mahtava erilainen nuori! <3 Mikähän ihme siinä on, että sitä erilaisuuttaa ei enemmän tueta ja kannusteta koulussa, siihen suhtautuminen muiden oppilaiden kohdalta voisi siten olla erilaista. Suunta vaan on aina se, että kaikkien olisi oltava samaa massaa. Sitten keksitäänkin vaikka tikusta asiaa, mistä kiusata.
Tuo on niin havaittavissa myös tuossa omassa kouluporukassa, jonka ulkopuolella olin, että ne eivät olleetkaan he, jotka lähtivät tavoittelemaan tekemään vaan me joukko "ynnämuut", jotka sitten toteuttivat noiden suosittujen haaveita myöhemmin. Jännä, miten asiat kääntyivät ihan päälaelleen.
Hieno postaus! Vanha, mutta sitäkin ajankohtaisempi aihe. Kerrottakoon, että kun mainitset tuosta parijaosta niin muistan omilta peruskouluajoilta että parijako tapahtui aina opettajan toimesta. Itse olen siis aloittanut peruskoulun 1998 eli huomattavasti myöhemmin kuin sinä, eli ehkä kehitystä on tapahtunut?
VastaaPoistaMeillä oli yläasteella rehtori ihan mielettömän tiukka kiusaamisen suhteen, mutta meidänkin luokalla yhtä poikaa kiusattiin. Tosin yhtenä hetkenä hän näytti olevan kiusaajiensa kanssa hyvää pataa, toisena taas häntä hakattiin käytävällä. Olivatko he kavereita vai eivät, en tiedä. Myöhemmin tämä poika kuitenkin teki itsemurhan, ja väkisin mietin, että liittyikö tuo kiusaaminen asiaan ja olisiko jotain voitu tehdä enemmän. Kyllä se kiusaaminen ainakin koulun henkilökunnan puolesta otettiin vakavasti.
Mutta tuosta erilaisuudesta - tosiaan peruskoulussa ja lukiossa valtavirrasta poikkeavat oppilaat näyttivät jäävän kaiken ulkopuolelle. Sen sijaan nyt yliopistossa meininki on onneksi ihan toinen - näitä "erilaisia" onkin niin monta että he muodostavat oman porukkansa ja syrjintää on siten havaittavissa huomattavasti vähemmän.
Ihan loistava juttu, jos ainakin jossain kouluissa parijako tapahtuu opettajan toimesta. Toista se tosiaan oli 80-luvulla ja 90-luvun alussa...
PoistaKyllähän tollaista tapahtumaan tietysti jää aina miettimään. Surullinen kohtalo. Hyvä, jos henkilökunta puuttui asiaan. Toki usein voi yrittää tehdä enemmän, mutta on resursseja? Ne varmasti monesta paikasta puuttuvat. :(
Itse viihdyin jo ammattikoulussa paljon paremmin kuin yläasteella, oppilaita tuli viereisistä kunnista ja porukka sekoittui, joten ilmapiiri oli erilainen.