Nuo olivat mieheni ensimmäiset sanat, kun kotiuduin tiistaina hoitoneuvottelusta. Olin juuri selittänyt hänelle juurta jaksain, mitä siellä oli tapahtunut. Olin itse niin shokissa, etten edes kyennyt käsittelemään asiaa, enkä kykene oikein vieläkään. Tällä hetkellä kysymyksiä on paljon enemmän kuin vastauksia.
Tilannehan oli hoitoneuvotteluun mennessä se, että vuodesta 2006 lähtien minua oli hoitanut neljä psykiatria, kaksi psykologia ja terapeutti, sekä lukuisa määrä muita ihmisiä. Olen vuosien saatossa törmännyt siihen, että mielenterveyspuolella potilaan on hyvin vaikea saada sitä omaa ääntään kuuluville. Tämän vuoksi myös mieheni on ollut muutamia kertoja tapaamisissa mukana, jostain syystä hoitavat tahot tuntuvat uskovan häntä enemmän kuin minua, potilasta. Voin sanoa, että olo on ollut välillä kuin pikkulapsella.
Onhan minua tässä vuosien saatossa muutamat asiat ihmetyttäneet. Tilastani tehtiin diagnoosi jo heti alussa ja siinä on pysytty eiliseen asti. Siinä on pysytty tiukasti, olin aina hieman ihmetellyt, että aina kun psykiatri vaihtui uusi nojautui siihen vanhaan diagnoosiin mitenkään edes kyseenalaistamatta sitä. Esim. edelliselle psykiatrilleni tuntui olevan tärkeämpää, että missä kohtaa se diagnoosi on luettelossa kuin se, onko se nyt sittenkään niin. Olen yrittänyt saada alkuperäistä diagnoosia itsekin tässä vuosien saatossa kyseenalaistettua laihoin tuloksin. Eniten on ihmetyttänyt se, miten vähän aika omituiseen mieheni sanoin sairaaseen lapsuuteeni hoitavat psykiatrit ovat kiinnittäneet kuluneina vuosina huomiota, olen kyllä jokaiselle juurta jaksain lapsuuteni selittänyt, mutta sillä ei ole tuntunut olevan heille kovinkaan paljon merkitystä. Tiedän sen siitä, että siitä ei ole koskaan kyselty sen enempää, eikä siihen koskaan palattu. Itselleni on kuitenkin ollut aina jotenkin selvää, että sieltä sen ratkaisunkin on pakko jotenkin löytyä. On vain koko ajan kiinnitetty liikaa huomiota nykyhetkeen tai hetkeen juuri ennen masentumista. Ainoastaan terapiassa on koluttu tuota lapsuuttakin läpi ja siitä onkin sitten oikeasti ollut paljon apua. Tämän vuoksi olen itsekin ymmärtänyt, että ihan kaikki ei ole aina natsannut siihen aluksi tehtyyn diagnoosiin. Tiedän, että psykiatristen diagnoosien tekeminen on varmasti vaikeaa, mutta kyllä alalla on paljon parannettavaa, sen verran erikoista tyyppiä on vastaani tullut. Minua on mm. käsketty käyttämään aurinkolaseja tietokoneella ollessa, ruokavinkkinä ostamaan pakastevihanneksia Lidlistä, koska ne ovat halvempia kuin tuoreet vihannekset, ööh. Vieläpä kiertämään veroja, ihan psykiatrin neuvoilla. Voin ihan suoraan sanoa, että joskus on tullut mieleen, että kumman meistä kannattaisi korjata sitä lääkitystään...
Tähän asti psykiatreja ei ole tilanteeni sen kummemmin kiinnostanut (terapeuttiani lukuunottamatta). Varsinkin potilaan kuunteleminen on ollut monella täysin hakusessa ja niin alkeellisella tasolla, että ihmetellä täytyy. Sitten on aina menty vanha diagnoosi edellä puuhun, kunnes tiistaina tapahtui jotain merkillistä. Minua vihdoin kuunneltiin. Lääkärini vaihtui kesällä pyynnöstäni (koska aloin olla niin turhautunut omaan tilanteeseeni) ja vihdoin joku ihan omasta tahdostaan uskaltautui ottamaan toistakin näkökulmaa asiaan, eikä vain tuijottamaan sitä jo tehtyä diagnoosia ja tyrkyttymään lisää lääkkeitä. Mutta olihan se silti shokki, kun lääkäri pitkään kuunneltuaan esitti asiasta oman mielipiteensä. Kysyi ensin, että voiko puhua suoraan? No miksi ihmeessä ei voisi? Tässä tuli taas se lapsi-olo, eikö nyt aikuiselle ihmiselle pystytä suoraan asioita sanomaan? Nyt näyttäisi siltä, että masennus onkin ollut oire ja sitä oiretta on nyt sitten hoidettu melkein kymmenen vuotta. No eihän se auta, kun minun tapauksessani pitäisi hoitaa myös sitä syytä. Tosin joltain osin terapiassa on näin tapahtunutkin. Ilmankos on poljettu vuosia paikallaan ja ne mielialalääkkeetkään ei itsellä oikein koskaan kunnolla tepsineet, syy, minkä vuoksi hoitavan tahon olisi pitänyt kyseenalaista diagnoosia jo aikaisemmin. Mutta koska minulla oli tietty diagnoosi ja siihen lääkehoito oli ehdoton ensimmäinen hoitomuoto, niin psykiatrien viesti oli se, että sinä syöt lääkkeitä. Piste. Niin minä sitten söin seitsemän vuotta, kunnes terapiassa tajusin, että jonkun on muututtava, koska se ei olo ei seitsemässä vuodessa parantunut. Lopetin lääkkeet. Itkin onnesta sinä päivänä, kun kuukausia myöhemmin tajusin nauravani aidosti vuosiin. Lääkkeillä ollessa en aitoa iloa tuntenut, hymyilin, kun tiesin, että tässä kohtaa nyt varmaan pitäisi. Aidon kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Pakko jatkaa tuosta mielenterveyspotilaiden lääkityksestä. Oman kokemukseni mukaan se on holtitonta. Voin kertoa, että minulle on tarjottu mitä ihmeempiä huumaaviakin lääkkeitä, joita olisi tullut kasoittain päällekkäin, jos olisin vain nyökännyt päätäni hyväksymisen merkiksi. Miehelle aina psykiatrin käynnin jälkeen vitsinä naureskelin, että heidän tarjoamillaan pilleri määrillä voisin pitää "nappikauppaa" pystyssä. Aika paljon kyseenalaistin noita lääkemääriä, koska itse tuolloin söin jo kolmea lääkettä ja siihen lisää päälle muita, tuntui määrä minusta hurjalta. Tulin toimeen ilman, mutta joka kerta niitä muistettiin tyrkyttää jopa väkisin.
Sitä en toki tiedä onko uusikaan diagnoosi se oikea, eikä sitä vanhaakaan nyt toistaiseksi täysin ole hylätty, koska se voi edelleen olla siellä taustalla, mutta nyt alkoi sitten tutkiminen (pitkä prosessi), täysin uudesta näkökulmasta. Samaan aikaan pelottaa, olen todella ahdistunut, mutta aavistuksen helpottunutkin. Kun luulet melkein 10 vuotta sairastavasi jotain, mitä et ehkä sairastakaan, sinulta viedään tavallaan myös osa identiteettiä. Olethan elänyt jonkun kanssa melkein 10 vuotta ja nyt yhtäkkiä sinulle kerrotaan, ei se niin ollutkaan. Se on hämmentävää.
Sitten iloisempiin asioihin. Ensi viikko tulee olemaan täällä blogissa hieman poikkeuksellinen ja sellainen, mitä täällä ei ole ennen ollut. Postaukset ilmestyvät normaalisti ma-to, mutta tällä kertaa kannattaa jokainen postaus lukea erityisen tarkkaan läpi, koska torstaina pistän pystyyn arvonnan, jonka palkinnon valintaa viikon aiemmat postaukset tulevat helpottamaan. Lisäksi tarjolle tulee tuntuva alekoodi erääseen koru/kelloliikkeeseen, josta pyysin ensimmäistä kertaa blogini historiassa tuotteita kuvauslainaan. Kannattaa odotella siihen asti, jos olette hankkimassa vaikkapa läheisillenne jotain korulahjaa jouluksi. Joten ensi viikosta on tulossa kaikesta huolimatta oikein mukava. :) Ainakin toivon niin.
Kuva: www.someecards.com
Pitkä kirjoitus, paljon asiaa.
VastaaPoistaJotenkin nykypäivänä tuntuu siltä, että potilaat ovat kuin nukkeja, joita heitellään sinne ja tänne. Lääkärit vaihtuvat ja kukaan ei ihan perinjuurin jaksa/ehdi/pysty perehtymään kulloisenkin potilaan historiaan ja sairauden syihin.
Toivottavasti nyt ehkä tuleva diagnoosi on oikea ja saat siihen oikeat lääkkeet - joista ehkä on muutakin, kuin negatiivista ja huumaavaa vaikutusta. Tsemppiä ja kovasti!
Itse tuossa erikoislääkärin neuvosta popsin bentsoja 10 vuotta pahaa migreeniin estolääkityksenä. Kukaan ei koskaan sanallakaan maininnut bentsojen haittavaikutuksista pitkässä käytössä. Toki ne olivat ainoa testolääkkeet, jotka tehosivat 5 kertaa viikolla iskevään migreeniin. Lopetin ne kohta vuosi sitten, ei yhtään kohtausta ole onneksi tullut. Olihan ne bentsot siitä kivat, että nukutti hyvin... Eihän tämä juttu ole mitään verrattuna sinun murheisiisi, mutta tapauksessani oli itse tehtävä jotain - kukaan hoitava henkilö ei ollut kiinnostunut.
Noinhan se menee. Itse koen sen surullisena, koska Suomessa on kuitenkin osaamista, resurssit on vaan liian pienet. Omia psykiatri-käyntejä on aina leimannut kiire, hoitajilla on yleensä tuntunut olevan paremmin aikaa ja no terapeutillani, jolle maksetaankin sitten hyvää palkkaa. Kyllähän sekin välillä huolettaa, että mihin tässä ollaan matkalla, viimeisten tietojen mukaan ei ainakaan parempaan. :(
PoistaMulle ei myöskään koskaan kerrottu haittavaikutuksista, ainoastaan sen, mitä apua lääkkeistä voisi olla. Itse sitten googlettamalla tajusin, kuinka kovia lääkkeitä mulle aina välillä oltiin tyrkyttämässä. Niillä oli usein myös todella rankkoja haittavaikutuksia mainittuna niiden lääkkeiden kanssa, joita jo söin.
Uuden diagnoosin mukaan, voi olla, että minun ei tarvitse enää koskaan palata niihin lääkkeisiin vaan hommaa voi hoitaa terapialla yms. Kaikillehan ei vaan lääkkeet sovi.
No varmasti on nukuttanut. Onneksi olet välttynyt kohtauksilta, ihan mahtava juttu. Toivotaan, että tilanne pysyy samana. :)
Mulla on psykiatreista täysin sama kokemus. Valitettavasti opiskelijaterveydenhuollossa en saanut edes vaihtaa hoitavaa psykiatria, sillä "se ei vaan nyt ole ollut tapana". Ensin olisi pitänyt käydä hoitoneuvottelu, jossa mun olisi pitänyt kertoa psykiatrin läsnä ollessa miksi en hänen tavastaan "hoitaa" potilasta tykkää... Sittenkään vaihto ei olisi ollut varma, vaan se olisi vielä jonkun luottamushenkilön kanssa arvioitu että onko mulla oikea syy vaihtaa psykiatria. Kyseinen psykiatri oli koko ajan aivan pihalla siitä, mikä mun vointi tai olo on: hänen mukaansa olin liian sairas terapiaan mutta liian terve sairauslomalle. Hänen johdollaan kokeiltiin useita lääkkeitä joista mikään ei toiminut, enkä lukuisista pyynnöistä huolimatta saanut lähetettä terapiaan. Kun hän vihdoin otti tosissaan mun puheet, oli hän suoraan ehdottomassa laitoshoitoa jonka taas itse koin liialliseksi tilanteessani kun koko ajan olin kuitenkin käynyt koulussa ja harrastuksissa normaalisti, kerta en sitä hemmetin sairaslomaa saanut. Se, etten saanut sairaslomaa virallisesti mutta olin kuitenkin kykenemätön tekemään juurikaan mitään, tuhosi mun talouden täydellisesti ja makselen siitä velkoja vieläkin. Psykiatri ei nähnyt lainkaan, kuinka isossa osassa hänen päätöksensä olivat mitä tuli mun toimeentulooni.
VastaaPoistaMielenterveyspotilaan täytyy olla aivan erityisen vahva ja koko ajan täysin kartalla omista oireistaan, lääkityksestään ja erilaisten hoitavien tahojen mielipiteistä. Mäkin sain lopulta lähetteen terapiaan, kun ystäväni tuli mun mukaan vastaanotolle ja pisti kunnolla kampoihin psykiatrille. Terapia oli oikea lottovoitto ja on auttanut aivan mielettömästi! Muutettuani toiselle paikkakunnalle myös psykiatri meni vaihtoon ja sain oikeasti toimivat lääkkeet, joiden avulla olen kyennyt niin normaaliin elämään kuin se vain on mahdollista. Nykyistä lääkäriä jopa kiinnostaa mun tilanne ja suorastaan kannustaa terapian jatkamiseen, ja hän selvittää mulle jopa mahdollisuuksia löytää mahdollisimman hyvä terapeutti.
Toivotaan, että sun tilanne alkaa myös selvitä. Ja iso halaus ja kannustus tästä, että kerrot omista ongelmistasi blogissa näin avoimesti. Tämä on todella hyvää vertaistukea! <3
Meillähän paikallisella psy.polilla saa vaihtaa lääkäriä kaksi kertaa. Tämä oli ensimmäinen kerta näinä vuosina, kun pyydin vaihtoa. Minua on hoidettu täällä 2009 keväästä asti, sitä ennen muualla. Minulle myös varattiin aika, että olisi pitänyt mennä neuvotteluun sen psykiatrin kanssa, miksi haluan hänet vaihtaa. Kieltäydyin, koska tyyppi oli osannut munata siihen mennessä mun asiat niin täysin, etten enää pystynyt näkemään sitä. Sitten siihen tuli "välineuvottelijaksi" osastonhoitaja, jolle puhelimessa kerroin, miksi haluan lääkärin vaihtoa. Asia oli sillä selvä, jännää oli, kun tämän jälkeen tämä minun edellinen psykiatri lähtikin sitten kokonaan tuolta pois. Se herätti vähän ajatuksia, että olinkohan ainoa, joka sai tarpeekseen? Sitä en saa koskaan tietää.
PoistaLaitoshoitoa tarjotaan mun mielestä yllättävän helposti, siihen nähden kuin tiedän kuinka vaikeaa joissakin paikoissa on päästä, vaikka olisi oikeasti tarve. Taustalla on se, että sen avulla on helpompi näyttää sen terapiankin tarve.
Taloudellinen ahdinko ei varmasti helpota kenenkään tilannetta, sitähän psykiatrit eivät suostu ollenkaan näkemään. Niitä ei kiinnosta se. Mahtava ystävä sulla, yleensä noi ulkopuoliset on sitten niitä, jotka saavat nuo toimimaan, minusta se on väärin. Jos potilas ei ole siinä kunnossa, että olisi niin huonossa hapessa, että olisi holhouksen alainen, niin kyllä sitä pitäisi kuunnella ilman ulkopuolisia apuja. :(
Ole hyvä A, itseni oli pakko purkaa tämä täällä, sillä 10 vuotta on ihan älyttömän pitkä aika ihmisen elämässä tollaiseen pelleilyyn.
Olen niin järkyttynyt ja tuohtunut, että tällaista voi tapahtua, etten meinaa pystyä sanomaan mitään. Todella paska juttu. Toivon, että saat vihdoinkin oikeutta ja oikeaa apua <3 Vaikka ei sekään varmana virheitä tuosta vaan pois pyyhkäise. Huh huh :/
VastaaPoistaMä olisin toivonut, että olisi ollut kamera paikalla, sillä kuntoutusohjaaja ja toimintaterapeutti olivat siellä aivan yhtä ihmeissään kuin minäkin. Varmasti kaikkeen muuhun olivat varautuneet, mutta eivät uuteen diagnoosiin. Se oli aika vaivaannuttava tilanne kaikilta osin.
PoistaNo voi nyt hyvänen aika sentään - sanattomaksi vetää. :-( Mä olen naivisti aina ajatellut, että asiantuntijoiden ja lääkealan ammattilaisten mielestä lääkkeisiin turvautuminen olisi se viimeinen oljenkorsi, ei suinkaan ensimmäinen (tai ainoa). Maallikon korviin kuulostaa uskomattomalta, ettei lapsuutesi tapahtumia ole otettu mukaan kokonaiskuvioon... Kovasti tsemppiä jatkoon! <3
VastaaPoistaMulla on mennyt usko jo psykiatriseen hoitoon vuosia sitten, mun terapeutti oli eka joka siihen vähän uskoa palautti ja tää psykiatri oli nyt sitten toinen. Lähinnä vuodet on menneet niin, että tähän on tyydyttävä, kun muutakaan ei ole tarjolla. Rahalla toki olisi voinut käydä yksityisillä ja etsiä jonkun joka kuuntelee, mutta se olisi ollut sen verran kallista lystiä, että minulla ei olisi ollut siihen rahaa.
PoistaMinusta tuon lapsuuden sivuuttaminen on ollut tosi kummallista, olen siitä terapiassakin monta kertaa sanonut, että ihmettelen, että yksikään psykiatri ei siihen koskaan tarttunut. Tämä uusi itseasiassa selkeästi keksi tämän uuden diagnoosinsa sillä, että kysyi, että millainen perhe mulla on. Kerroin lyhyesti ja sen jälkeen hänellä oli hänen ajatuksensa asiasta valmiina.
Mä tiedän ihmisiä, joille ei ole annettu mitään apua, jos eivät ole suostuneet syömään määrättyjä lääkkeitä, vaikka lääkkeet eivät olisi sopineet tai olisivat pahentaneet tilannetta. Mähän lapsen kanssa joudun käymään psykiatrisella ja tässä puolessa vuodessa MITÄÄN ei ole tapahtunut. On heitelty yhdestä paikasta toisaalle, mutta kenelläkään ei ole ehdottaa mitään konkreettista. Aina vaan odotellaan jotain...
VastaaPoistaMun mielestä esim. Helsingissä on niin, että ensin pitää vetää masennuslääkettä puoli vuotta ennen kuin voi edes haaveilla muuhun hoitoon pääsystä. Ihan älytöntä. Sillä jotain tilanteita voisi minun mielestä hoitaa ihan sillä, että joku ulkopuolinen taho kuuntelisi. Mutta se nappiresepti käteen on nopeampaa.
PoistaKuulostaa inhottavalta tuo tilanne. :( Vähän samanlainen heittopussiolo tässä on itsellä ollut kohta 10 vuotta. No josko nyt vihdoin.
Tämä eteeni tupsahtanut hindu-viisaus sopisi varmaan tähän sun(kin) tilanteeseen: "I can choose to let it define me, confine me, refine me, outshine me, or I can shoose to to move on and leave it behind me." Ei se sua ihmisenä määrittele se sairaus, vanha, uusi tai mikään muukaan. Sä itse määrittelet sen mitä olet, piste. Aurinkoa torstaihin! :) <3
VastaaPoista<3
PoistaTsemppiä todella paljon! Olen seurannut läheisen ystävän aivan samanlaista taistelua, jossa lääkkeet vaihtuvat jatkuvasti ja diagnoosikin jo kahdesti 10 vuoden aikana. Toivottavasti sinulla ainakin alkaisi nyt helpottaa.
VastaaPoistaKiitos! Ei ole tosiaan helppoa. Tiedän tapauksia ihan muissakin sairauksissa, joilla ei ole edes diagnoosia ja se se vasta vaikeaa on, kun tietää, että kaikki ei ole kunnossa, mutta mitään ei löydy. Epätietoisuus se on joka ihmistä kalvaa, mutta myös epäilys. Mulla on ollu omat epäilyni vuosien saatossa, mutta niitä on aika vaikea ollut saada kuuluville.
PoistaOnneksi löytyi nyt lääkäri, joka osasi katsoa uusin silmin uutta asiakasta. Asiathan saattavat nytkähtää eteenpäin jossakin vaiheessa, samoin terapiassa, joka myös kuulostaa hyvältä asialta. Olet sitkeä tyttö, kyllä tässä hyvin käy!
VastaaPoistaOlen ymmärtänyt, että kunnallisen puolen mielenterveyspalvelut ovat hirveän kuormittuneita, molemmat siskoni nimittäin ovat aikaisemmin työskennelleet julkisella puolella. Lähtivät sitten tekemään kohtuullista työpäivää yksityisenä, silloin voi myös paneutua asioihin paremmin. Meillä ei vaan kaikilla ole rahaa siihen.
No onneksi, näissä hoitosuhteissa toki olisi hyvä pysyvä sama lääkäri, mutta sitten näissä diagnoosi jutuissa muutos voi olla hyvästä joskus. Joku katsoo uusin silmin. Itse olin aika kyllästänyt noihin jatkuviin vaihtoihin vuosien aikana, joten kynnys anoa itse uutta lääkäriä keväällä oli todella korkea, mutta katkesi se lanka sitten itseltäkin, että asia oli pakko tehdä.
PoistaOlen ymmärtänyt, että esim. Helsingissä on julkisella jopa mahdotonta päästä psykiatrisen hoidon piiriin, täällä se sentään onnistui hyvin helposti, mutta kyllä sen kuormituksen huomaa. Vuokrapsykiatreja ja jos jotain erikoisempaa tutkimusta niin jonot on kuukausia. Monet sanovat, että rahalla ei saa ostettua onnea, eikä varmasti saakaan, mutta olen aina sanonut, että sillä saa kyllä tässä maassa ostettua itselleen parempaa ja nopeampaa hoitoa tarpeen vaatiessa. Kyllähän sen mun terapeutista huomaa, taso on ihan jotain muuta kuin olen tottunut, mutta se ei olekaan kunnallinen vaan yksityinen.
kaikkea hyvää sinulle jatkossa! ei mulla muuta.
VastaaPoistaKiitos! =)
PoistaTsemppiä tilanteeseen ♥ Hyvä että kirjoitit tästäkin, meno mielenterveyspuolella näyttää olevan usein ihan käsittämätöntä. Tuo masennuksen lääkitseminenkin jo.. Siis monessa tapauksessa se lääkitys on tarpeen (mutta ei koskaan ainoana hoitomuotona!) mutta että sitä reseptiä ollaan ojentamassa heti uupumuksesta valitettaessa :( Kunpa resurssit riittäisivät enemmän yksilöt huomioon ottavaan hoitoon!
VastaaPoistaHalusin kirjoittaa, koska tiedän, että en ole ainoa, joka tällaista kohtaa. Pitäisi oikeasti havahtua tähän hommaan, ei ihme, että mielenterveyspuolella ne sairaslomatkin venyvät niin pitkiksi, kun hoidon taso on toisinaan mitä on. Mä toki olin siitä onnellinen, että mä sain edes hoitoa, moni ei saa, yrityksistä huolimatta. Aikoinaan, kun sairastuin masennukseen eka lääkärikäynti oli Sepram-resepti käteen ja kolme päivää sairaslomaa, kun tossa tilanteessa olisin ehkä eniten toivonut sitä, että joku olisi jaksanut kuunnella edes viittä minuuttia kauempaa.
PoistaMielenterveyspuolella tuo yksilön huomioiminen on tosi vähäistä, koska vakuutusyhtiöt ja Kela aika usein vaatii, että pitää mennä sen tietyn kaavan mukaan ja siitä ei jousteta. Joten systeemi on tosi kankea ja hankala.
Aikamoista.......!!! Pistää hiljaiseksi. Miten voi olla, ettei niitä menneitä ole käsitelty hoitosuhteissa? Oikeasti? Olen juuri aloittanut psykoterapian, ja siellä nyt jaanataan sitä nuoruutta jopa ärsyttävyyteen asti. Tosin kyllä matka tähän hoitosuhteeseen on ollut kivikkoinen, koska osa alan ihmisistä on tosiaankin sellaisia sketsihahmoja, että huh. Samankaltaisia neuvoja ja filosofointeja olen kuullut itsekin. Ja kun on nuori ihminen, niin aina vedetään mukaan se "nuoruuden maailmantuska ja kasvukivut." Plus tietenkin lääkitys, joka laitetaan ekana päälle, ennen kuin edes katsotaan, sopiiko se. Vietin viime kevään sellaisissa sfääreissä, etten muista juuri mitään, oikeasti. Lääkeresepti oli kourassa ennen laillista diagnoosia.
VastaaPoistaOn ihmeellistä, miten nämä hommat tuntuvat olevan täysin tuurista kiinni. Minä sain nopeasti apua, jotkut eivät saa kuukausienkaan jälkeen. Ja sitten on just tällaisia tapauksia kuin sulla. Täysin järjetöntä.
Olet vahva nainen, ja juuri siksi, että uskallat olla heikko.<3
No sitä minäkin olen ihmetellyt, olen ihmetellyt sitä ääneen ihan hoitaville tahoille vuosien aikana. Ei vaikutusta. Sitä ei vaan käsitelty vaan olan kohautuksella eteenpäin. Terapiassa todellakin on sitten käyty juurta jaksain juttua läpi, mikä on ollut tosi hyvä asia, koska se mun lapsuus vaikuttaa täysin siihen millainen olen nyt ja mitkä mulla on niitä ongelmakohtia. Ei mullakaan ollut aikoinaan virallista diagnoosia, kun Sepram-resepti löytiin käteen, niin tyypillistä.
PoistaSketsihahmo oli aika hyvä ilmaus, sellainen olo on välillä ollut. Se on tosi tragikoomista toisinaan. :D
Mä en oikeastaan aina tiedä, miten ihmeessä ole tässä, mutta niin vain ole. Ehkä se jokin jääräpäisyys sit ajaa eteenpäin.
Ihana Fanni, toivottavasti parempaa jatkoa sullekin! <3
Kirjoitin jo kovin pitkä ja sekavan kommentin, jossa ajatuksen juoksu pääsi jo niin pitkälle, että päätin jättä julkaisematta :D
VastaaPoistaLyhyesti: nostan hattua avoimuudellesi ja pidän kovasti peukkuja pystyssä, että kaikki asiat loksahtavat kohdalleen!
Olisit nyt vaan jättänyt, olisin saanut lukea sun ajatustenjuoksua. :D
PoistaKiitos!
Huhhuh. Olen kyllä sanaton myöskin, miten tuo lapsuus-aspekti onkin voitu sivuuttaa? Mulle tuli jo mieleen, mikähän valepsykiatri siellä on ollut..:(
VastaaPoistaNo mutta toivotaan, että asiat alkaisivat nyt selkeytyä!
No joo, monta "valepsykiatria". ;) Sitä toivotaan, en tosin itse kyllä mitenkään näe itseäni tuosta uudestakaan diagnoosista täysin, eikä psykiatrikaan voi sitä varmaksi sanoa, sen pitää käydä nyt mun kaikki paperit läpi. Katsotaan.
PoistaHalaus!
VastaaPoista<3
PoistaHurjaa, ei tässä oikein muuta voi sanoa. Toivottavasti hoito lähtee luistamaan paremmin uuden lääkärin kanssa.
VastaaPoistaOmakohtaista kokemusta psykiatreista ei ole, enkä tieteenalaa mitenkään erityisesti tunne, enkä tiedä millaisia painotuksia koulutuksessa on, mutta mulle tuli mieleen, että voisiko tuon lapsuudenkokemustan sivuuttamisen taustalla ihan vaan niinkin yksinkertainen asia, että lapsuuden painottaminen olisi jotenkin "vanhanaikaista". Voisiko olla niin, että tieteenalan ja psykiatrit yrittää pyristellä irti siitä popularisoituneesta ajatuksesta, että "kaikki johtuu lapsuudesta" ja sitten käy näin, että kun lapsuuden kokemukset oikeasti on tärkeitä niitä ei osata huomioida?
Saattaahan se noinkin olla. Olisi kyllä kiva tietää, miksi tää juttu meni niin kuin meni. Varsinkin, kun yleensä just noi kriisitilanteet elämässä, mikä itsellänikin oli vajaa 10 vuotta sitten, avioero ja työpaikan vaihto ovat niitä, missä helposti ne lapsuuden traumatkin sitten laukeaa. Monestihan olen lääkäreille esim. selittänyt sitä, miten tuohon asti loin itsestäni sellaisen oman ihanne-ihmisen ja kun hommat ei sitten menneetkään täydellisesti, se luomani ihminen levisi käsiin ja siitä lähtien on tavallaan pitänyt oppia, että kuka mä olenkaan. En saanut siihen oikeastaan mitään vastauksia, enkä helpotusta, paitsi viimeisen kahden vuoden aikana siellä terapiassa. Mikä on helpottanut tilannetta. Käytin vuosia suremalla sitä, että miksi en voi olla enää se mielestäni parempi ihminen, mikä olin ennen sairastumista, sitten tajusin ettenhän mä voi, koska en ollut oikeasti minä vaan luomani ihannekuva omasta itsestäni.
PoistaMut joo, nää psykiatriset jutut on vaikeita. Itsellä ei ole kuin pari asiaa mitä toivoisin, sitä, että lääkärit ei kohtelisi kuin pikkulasta, kuuntelisivat ennen kuin heittävät kouraan sen lääkereseptin niin oltaisiin monen kohdalla pitkällä. Toki lääkehoito on monelle hyvä juttu, mutta ennen kunnon diagnoosia niitä ei pitäisi kouraan tuupata.
Osui tämmöinen artikkeli vastaan: http://www.iltalehti.fi/mieli/2015110420585034_md.shtml
PoistaJos et ole vielä lukenut niin käy ihmeessä vilaisemassa, liippaa jollain tapaa läheltä sinunkin kokemuksia.
Pitääkin käydä lukemassa. :)
PoistaNykyaikana kiire leimaa kaikkea mitä tulee terveydenhuoltoon. Lääkärit ja hoitajat vaihtuvat koko ajan, kenelläkään ei ole aikaa perehtyä ihmiseen ja hänen ongelmiinsa kunnolla. Vääriä diagnooseja, vääriä hoitoja, helpoimman kautta = lääkkeeitä naamariin turruttamaan pahaa oloa. Kaikkein vaarallisin yhdistelmä on mielenterveysongelmat + tk-lääkäri. Lopputulos on todennäköisesti sekalainen yhdistelmä liian vahvoja mieliala- ja ahdistuslääkkeeitä.
VastaaPoistaMinä olen seurannut sivusta läheisen ihmisen "lääkekoomaa" näillä tk-lääkäreiden cocktaileilla. Aina kun on paha olo, otetaan nappi naamariin. Todellinen, pitkäaikainen apu ei tässä tapauksessa olisi tullut kuin terapian avulla, mutta sinne ei koskaan saanut lähetettä, vaikka pyysi. Osastohoidossakin oli, mutta ainakin siinä kyseisessä sairaalassa osastohoitokin oli jossakin menneiden vuosien tasolla. Aikuiset ihmiset saivat papukaijamerkkejä liitutauluun, kun vaikka toimivat ruokapöydässä maidonkaatajina.
On sinulla ollut kyllä hurjasti kaikenlaista elämässä, mutta josko nyt lähtisi kelkka kääntymään parempaan suuntaan! <3
Edellisen lääkärinhän halusin juuri siksi vaihtoon, kun se ei pystynyt sulattamaan ollenkaan mun lääkkeiden lopetusta. Joka kerta käynnit pyöri aina sen ympärillä, että jos nyt kuitenkin tätä tai tätä lääkettä ottaisit, kyllä nyt jotain pitäisi. Tämä silti vaikka lääkkeiden lopetus ei vaikuttanut muhun mitenkään, paitsi positiivisesti, sain niitä ilontunteita takaisin ja täähän oli sitten täysin terapian ansiota, miksi aloin voimaan paremmin. Sinne on todella vaikea päästä. Itsekin sain lähetteen vasta siinä vaiheessa, kun nostelivat käsiään, että ei me voida sulle enää mitään tehdä. Eka hakemuskerralla tuli hylsy, Kelan mielestä olin liian huonokuntoinen käymään terapiassa. Toisella kerralla sitten vuoden päästä hyväksyttiin hakemus. Totuus on se, että koska mun terapia on edennyt hitaasti niin eihän tuo tuettu kolme vuotta tule mihinkään riittämään, joten tässä on vajaan vuoden päästä jännät ajat edessä, mitä tästä eteenpäin.
PoistaOsastohoitoa on itselle pahimpina jaksoina tarjottu, mutta mulle se on ajatuksena kauhistus, paljon ahdistavampi paikka kuin koti. Olen aina kieltäytynyt. Psykologinen kuntoutuskin on usein jotain askartelua ja siitä nyt ei tule kuin sellainen olo, että olet kuin lastentarhassa. Ihmettelen, että usein meitä psyykkisistä sairauksista kärsivä kohdellaan kuin pikkulapsia, vaikka itse arvostan sitä, että kuunnellaan ihmisenä.
Jäin jumiin tuohon lauseeseen, että 10 vuoden väärä diagnoosi ja tuntuu, että on menettänyt identiteettiä. Koska sitä aloin pohtimaan lukiessani tätä viestiä. Suuria paloja elämästä mennyt "hukkaan" mieti ne kaikki turruttavat lääkkeet.
VastaaPoistaOmalla kohdalla uskon, että miltei kaikki lähtee lapsuudesta ja sitten on toki elämän varrella tapahtuvat traumaattiset kokemukset, kiusaaminen, epäonnistuneet ihmissuhteetn, kaikki toki jättää jälkensä. Mutta lapsuus!
Olen kyllä järkyttynyt ja pahoillani sun puolesta ja myös iloinen, toivottavasti tämä on kaiken uuden ja paremman alku. <3
Ihanaa viikonloppua ja iso halirutistus <3
Tässä on tosi paljon sulateltavaa. Mun terapeuttihan sanoo, että vaikka en itse muista, niin kyllä mun muistissa on se, kun äitini jätti minut vauvana sairautensa takia likaisiin vaippoihin päiväksi huutamaan, kun hänen oma aikansa meni piilotellessa niitä "vakoojia". Joten jo vauva-aikana koetut jutut on sun mielessä, vaikka et niitä edes muista. Se kertoo oikeasti aika paljon, miten valtavasti se lapsuus vaikuttaa siihen, millainen ihmisestä muovautuu.
PoistaHalit takas! <3
Tiedät jo mun ajatukset tästä, joten tulin laittamaan vain sydämiä! <3 <3 Okei, halauksenkin :D
VastaaPoistaPS. Tuo ensimmäinen kortti sopisi hyvin mullekin... Hah!
Tiedän! <3
PoistaJoo kuvaa hyvin meidän elämää! :D
Iso halaus <3 <3
VastaaPoista<3
PoistaToivottavasti kaikki sujuu hyvin tästä eteenpäin.
VastaaPoistaLämmin halaus <3
Toivotaan niin. <3
PoistaToivottavasti asiat lähtevät nyt rullaamaan oikeaan suuntaan! Voimia ja iso halinrutistus <3
VastaaPoistaItsekin vähän hämmentyneenä täällä; kävin eilen vihdoin yksityisellä neurologilla (alansa guru) kroonistuneen migreenini takia. Tämä lääkäri kumosi ja kyseenalaisti kaikki mun muutkin diagnoosit! Fibromyalgia -> migreeniä, niskaonelmat -> migreeniä, nivelrikko -> migreeniä... Että mulla on nyt sitten paha kroonistunut migreeni joka puolella kehoa! Tässä on vähän sulateltavaa :)
No toivotaan niin! :)
PoistaHui, kuulostaa jotenkin tosi pahalta, tai jotenkin sana kroonistunut on aina sellainen, että tuntuu, että siitä on vaikea päästä eroon. :( Mielenkiintoinen kieltämättä tuo sunkin tapaus.
Jäin vielä miettimään tuota lapsuuden sivuuttamista sun kohdalla, jospa se on koulukuntakysymys. Jotkut suuntaukset ei pidä lapsuutta lainkaan tärkeänä, toisista taas lapsuus on kaiken pohja.
PoistaItsekin koin ahaa-elämyksen vähän tähän liittyen lukion psykan tunnilla; mun terapeutti nuorena oli sellanen ettei se koskaan kysynyt multa mitään, oli vaan hiljaa jos mulla ei ollut mitään puhuttavaa. Se oli tosi ahdistavaa ja ajattelin aina että se on henkilökysymys tai syy on mussa. Vasta nyt oon tajunnu psykaa opiskellessani, että kyse on tosiaan vapaaseen assosiaatioon pohjautuvasta terapiamuodosta, siinä terapeutti ei kysele eikä ohjaa keskustelua vaan potilas saa vapaasti puhua.
Voi hyvin olla. Sillä terapiassa toi mun lapsuus on ollut kaiken lähtökohta, sieltähän ne ainakin itsellä kumpuaa tietyt käyttäytymismallit ja traumat. Helpottavaa kun saa omille tyhmiltä tuntuville käyttäytymismalleilleen jotain lähtökohtaa, miksi. Mun terapia on just tollaista vapaamuotoista, mä hölisen mitä mieleen tulee ja sitten aina välillä tulee sellaisia huikeita läpimurtoja, paitsi nyt kevään jälkeen, kun ahdistus on niin kovana päällä, ettei siihen ole ollut jaksamista. Mua hoitaneet psykiatrithan on olleet, etäisiä, kylmiä, outoja vähän sketsihahmon tapaisia persoonia, kun taas terapeuttini koen normaaliksi, lämpimäksi ja huumorintajuiseksi ihmiseksi, minkä vuoksi sille on helppo puhua.
PoistaVoi ei. :( Tätä ei voi nyt verrata, mutta olen useammalla eri lääkärillä käynyt tämän raskauden takia ja jokainen on eri mieltä ja antaa eri ohjeet, eikä yhtään voi tietää keneen voi luottaa. :( Parempia vointeja Jonna! <3
VastaaPoistaNo hei tossa tulee varmasti vainoharhaiseksi, mun ei tarvi vastata kuin itsestäni, mutta sulla on pelko siitä toisesta ihmisestä. <3
PoistaNähdäkseni kyse ei ole koulukuntaeroista tai painotuksista, vaan yksinkertaisesti siitä että psykiatri edustaa lääketiedettä ja psykoterapeutti psykoterapiaa. Niiden välillä on hirvittävä ero:
VastaaPoistaPsykiatri hoitaa mielenterveyden häiriöitä, hän lääkitsee ja diagnosoi. Psykoterapian avulla taas etsitään syitä niille häiriöille ja pyritään ymmärtämään omaa mieltä.
- Se aviomies
Lisäksi psykiatri on se tyyppi joka tekee diagnoosit. Ei sitä tosiaan mikään muu kiinnosta, kun se mitä sanoit. Tosin onhan mullakin ollut psykiatrina tyyppi, joka oli molempia (myös terapeutti), juuri tämä veronkierron neuvoja ja muiden "loistavien" elämän vinkkien antaja. ;) Olen kuullut, että useallakin ihmisille sitten terapiassa on noussut kysymyksiä, kun opittu enemmän itsestä, että onko se diagnoosi sittenkään oikea. En ole ainut.
PoistaTärkeintähän nyt jo kotipsykologinkin mielestä on etsiä syitä, jotka johtivat masennuseen, eikä vaan määrätä lääkkeitä. Lapsuudessa koetut traumat vaikuttavat tottakai ihmisen tulevaan elämään ja niitä ei pelkällä lääkityksellä hoideta. Tai niin olettaisi. Valitettavan usein asioita näytetään hoidettavan lääkkeillä. Kokemuksena on työkaveri, joka asiakkaan kiusaamana hakeutui sairaslomalle ja ensimmäisenä alettiin tyrkyttämään unilääkkeitä, mutta työkaveri kieltäytyi. Olisiskohan tässä taas takana se raha, sillä lääkkeistä ja niiden määräämistähän ne lääkärit rikastuu. Mutta tottakai jossakin tapauksissa lääkitys on paikallaan. Voimia sinulle Jonna! Jospa tämä uusi lääkäri on kaiken uuden alku!
VastaaPoistaNo niinhän sitä luulis, mutta ei. On aika paljon vaan ajateltu, että se mun työuupumus ja avioero olivat ne masennuksen syyt aluksi, mutta olisi pitänyt ajatella miksi uuvuin, miksi tuli ero ja sitä kautta oltaisiin pikkuhiljaa päästy lapsuuteen. On aivan uskomatonta, miten monia käyttäytymismallejani voin johdattaa suoraan lapsuuteeni tiettyihin tapahtumiin, jotka heti selkiyttävät asiaa, miksi toimin niin kuin toimin.
PoistaVaikka näitä lääkkeitä on vuosien saatossa tungettu itselle paljon, niin vaikka olen nyt neljä vuotta kärsinyt uniongelmista vaihtelevasti, niin unilääkkeitä ei ole annettu. Nukahtamislääkkeitä kylläkin. En tiedä, mitä lääkärit ovat sitten ajatelleet mun tekevän niillä itselleni, kun ovat olleet tosi kielteisiä, kun pahimpina aikoina olen niitä pyytänyt, luulis, että mun tilanteessa olevalle ihmiselle nukkumattomat yöt on niitä pahimpia mielen epävakauttajia.
Katsotaan mitä tästä tulee. :)
Tuli mieleen oma kokemukseni julkisen puolen hoidosta, jossa kyllä oli paljon hyvääkin. Sairastin syömishäiriön 3-5 vuotta sitten, ja tilannettani hoidettiin pitkään masennuksena vaikka myöhemmin olen tajunnut että oirehan se masennuskin vain oli siitä, mikä todellinen ongelma oli. Puhuin jo ekoilla hoitokerroilla ongelmistani syömisen kanssa, ja pudotettu painokin kieli aliravitsemuksesta, joten luulisi ettei todellinen ongelma olisi ollut mitenkään piilossa huomata.
VastaaPoistaMutta koska en ollut alipainoinen ei tilaa ilmeisesti katsottu syömishäiröiseksi: sain ensimmäisen lähetteen sh-puolen hoitoihin vasta paljon myöhemmin, liiankin myöhään, kun olin jo nälkiintynyt. Pitkään minua hoidettiin masennus/unettomuuspotilaana ja sillä lääkityksellä. Kas kummaa, mieliala ja unensaanti normalisoituivat heti kun ravitsemustilani korjaantui. Eihän kukaan nuku jos ei syö. Mieleen on jäänyt myös yksi ammattilainen joka kommentoi että voiko sinulla olla syömishäiriö kun kerrot siitä noin avoimesti? No haloo, ihmiset ja tilanteet on erilaisia ja jos on 10 v kärsinyt salaa niin voi se jossain vaiheessa purkautua aika avoimestikin.
Anteeksi vuodatukseni. Tällä tahdoin vain kommentoida sitä, että todellakin se oikea ongelma sivuutetaan helposti, en tiedä miksi? Eikö olisi helpompaa hoitaa ongelmia sellaisina kuin ne ovat? Mutta oli julkisella puolella hyvääkin tarjota, vaikka diagnoosi olisikin ollut väärä niin muutamat kohtaamani ammattilaiset todella osasivat kuunnella, ymmärtää ja auttaa. Hyvä ammattilainenhan ei liikaa diagnooseja tuijotakaan, paitsi tietysti joiltain osin se diagnoosi olisi ihan oleellista määrittää oikein...
Kiitos hyvästä blogistasi ja kun puhut tärkeistä asioista.
Kiitos A kommentistasi!
PoistaMulla on myös ollut muutamia hyviäkin tyyppejä julkisella (ei yhtään psykiatria), mutta hoitajia yms. Valitettavasti niillä tyypeillä ei ole oikeastaan paljonkaan valtaa, vaan psykiatri on se tyyppi joka sanelee kaiken ja jonka mukaan mennään. :( Hoitoneuvotteluissa esim. ihan tunnen, että ne mukavat muut hoitavatkin tahot jännittävät sitä tilannetta, kun se psykiatri on sellainen "herra" ja hidalgo, se on jotenkin jännää.
Toi on niin ymmärrettävää, että jos on kauan ollut hiljaa niin kyllä sitä sitten jossain vaiheessa tarve tulee puhua. Oikeastaan heti kun itse hakeuduin hoitoon olen puhunut tosi avoimesti itsestäni ja menneisyydestäni, ehkä siksi, että en koe että niissä on jotain piiloteltavaa ja ehkä se vuosien hiljaisuuden täytyi munkin tapauksessa purkautua. Julkisella on se vika, että niiden on jostain syystä hirveän vaikea nähdä ihmisiä yksilöinä vaan ne yrittää muotittaa kaikki samaan, jos ei sitten käyttäydykään "oppikirjan" mukaan, niin olet outo, eikä sulla voi sitä tai sitä sairautta olla.
Voi Jonna voimia.. <3
VastaaPoistaMuistelin että käyt yksityisellä psykoterapiassa. Ite kanssa silloin aloitin mies psykologilla käynnit 2 vuotta sitten, kun kommentoin silloin sulle jännityksissäni ennen sinne menoa jos muistat, olen siis se sama henkilö. Hyvin on mennyt ja paljo apua saanut perehdytty juurikin niihin ongelmiin, asioihin ja saanut ohjeita. :) Vaikka onha se vähä rankkaa välillä mut ite kun en hyötyny sellaisesta et mä puhun ja terapeutti hiljaa ja hiljaset hetket ahisti aiemmissa terapioissa ( ratkaisukeskeinen psykoterapia ja psyk. sairaanhoitaja) ja mietin nyt kanssa mitä sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja Kela ei enään vissiin ehkä saata korvata neuropsykologista kuntoutusta sama taitaa koskee psykoterapiaakin. :/ Mitähä sitten!? On tää tehty sairaalle ja vieläpä kun opiskelen ni vaikeeks ku ei sitä taia olla rahaa maksaa 90e kerta ite viikossa... jossei sit käy harvemmin..
Mut pakko sanoa et yksityiset psykiatrit ja muut terapeutit on kyl parhaita.. Iteki sain tietoa ja apua diagnoosisgani vasta yksityiseltä puolelle psykiatrille mentyäni ja hän suositteli oikeaa kuntoutusta. Julkisella tahtoo olla niin et diagnoosi käteen ilman että kerrotaan tietoa sairaudesta ja ei edes sitä oikeeta terapiaa siihe tahdo saada. Kaikki ei vaan hyödy samanlaisesta terapiasta.
Niin käyn, toukokuun lopussa tulee kolme vuotta täyteen, siihen loppui sitten tuettu terapia. Koska olen käynyt vain kerta/vko tahtia, edistyminen on ollut aika hidasta, mutta ei suoraan sanottuna olisi ollut voimia käydä kahdesti viikossa, se on niin raskas prosessi, vaikka samalla antoisa. Mulla menee useita päiviä, kun käsittelen itseni kanssa sen istunnon. Olisin kyllä itse mahdollisuuksien (rahatilanteen) mukaan valmis jatkamaan, ongelma on se, että saman terapeutin kanssa en enää voi jatkaa, koska hän lopettaa tällä paikkakunnalla vastaanoton keväällä. Vähän on sellainen tyhjän päälle -olo edessä. Se on kuitenkin selvä, että tuo terapia jää ihan kesken ja tuntuu lopettaminen pahalta, kun olen siitä hyötynyt. Ei tosiaan oo maksaa tollasia rahoja kovinkaan monella.
PoistaMulla on onneksi tällä hetkellä aika hyvä toimintaterapeutti, jolta saan tosi hyvin tietoa asioistani kysymällä ja olen melko vakuuttunut, että se yrittää järkätä mulle tulevaisuudessakin sopivaa kuntoutusta, jos sellaista on mahdollista saada. Nyt ei vaan voi suunnitella mitään, kun pitää tutkia, onko uusi diagnoosi oikea. Itse en tuohon uuteenkaan täysin usko, jotkin kriteerit toteutuu, toiset eivät, vähän kuin entisessäkin diagnoosissa. (kyllä oon yrittänyt tässä vuosien saatossa keksiä, mikä mulla on ;) ) Vähän luulen, että tää oma tilanteeni on monien asioiden summa ja mietin, että onko tähän edes sitä yhtä oikeaa diagnoosia... Mulla esim. kaikki ryhmäterapiat on ihan poissuljettuja, ne on niin kiusallisia itselle, että niistä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Joten pitää löytää se oikea terapiamuoto mikä sopii itselle, vasta sitten siitä voi jotenkin hyötyä.
Ai suunnitteleeko ne noiden terapioidenkin tukemisen lopettamista? Huh, huh.
Huhu, ei tähän voi oikein muuta sanoa. Allekirjoitan aivan täysin tuon mistä puhut. Menin itse lääkärille tuossa muutamia vuosia sitten sydämenrytmihäiriöiden vuoksi ja tämä lääkäri kirjoitti mulle lähetteen psykiatriselle, koska hänen mielestään se johtui paniikista ( ilman minkäänlaista selvyyttä ) se vaan oli helppo vedota siihen, kun olihan paperihin ilmestynyt silloin paniikkihäiriö diagnoosi ja perässä kyllä luki isolla "Torikammo, ihmiset". No olin niin vihainen, että kävin varaamassa ajan yksityiselle jossa luojan kiitos mua kuunneltiin ja selvisi että paniikilla ei ole mitään tekoa koko asian kanssa, vaan mun rytmi on epätasainen ja syke korkea. Kävin kumminkin siellä psykiatrisella ja ne määräsivät mulle heti lääkkeitä paniikkihäiriöön ja lisää lääkkeitä ja lisää lääkkeitä. Eniten ihmettelen edelleenkin sitä, että miksi mulle joskus ollaan määrätty unilääkkeitä vaikka olen AINA korostanut että mä kun pystyn nukkumaan ihan milloin vain ilman minkäänlaista ongelmaa. ( en ikinä suostunut syömään niitä lääkkeitä ). :D
VastaaPoistaMielenteveyspotilaana on kyllä erittäin helppo saada vaikka minkälaista pilleriä tahtoessaan, kunpa ihmiset tietäisi. Minkään muun sairauden takia ei varmaan lyödä sellaista määrää lääkkeitä kouraan, ilman, että välttämättä ollaan edes perillä, onko syy edes mielessä. Mä luulen, että masennuslääkemarkkinat on erittäin tuottoisa bisnes, ainakin niiden hinnat on kivasti vuosien mittaa noussut. Ennen lääke maksoi 5€/paketti, niin nyt samasta saa pulittaa melkein 20€. Ei mikään köyhän harrastus tää sairastaminen... :/
PoistaVoi herranen aika, millaista touhua! Onneksi, vaikka myöhäänkin, joku edes alkaa selvittämään sinun asiaasi juurta jaksain :(
VastaaPoistaItselläni on pelkästään hyviä kokemuksia mielenterveyspalveluista, tosin työterveyshuollon kautta. Sairastuin pikkuhiljaa masennukseen ja koin totaalisen burnoutin tyyliin keskellä päivää päivystykseen itkemään kun en muuta voi... Lääkäri antoi kyllä masennuslääkereseptin, mutta uuden ajan jo alle viikon päähän ja laittoi samoin tein lähetteen psykiatrille. No, ekoista lääkkeistä menin vielä enemmän tokkuraan kuin jo olin ja seuraavalla lääkärikäynnillä ne vaihdettiin. Ne lääkkeet olikin sitten ihan hyvät, eli auttoivat toipumisen alkuun (ei siis mitään "ilopillereitä", joiden voimilla olisin jaksanut lähteä töihin). Psykiatrin diagnoosin jälkeen pääsin terapiaan, jota sitten kestikin n. puolitoista vuotta. Samalla rinnalla kulki työterveyslääkärin ja -psykiatrin käynnit. Olin sairaslomalla vajaan vuoden ja aloitin uudelleen työt tekemällä 3 kk puolta viikkoa.
Koin olevani hyvässä hoidossa, minun itseni ei tarvinnut varailla aikoja tms. (en olisi siihen kyennytkään) ja joka välissä koin että minua kuunneltiin. Olin siis tosi onnekas, kun vertaa sinun ja monen muun tarinaan.
Paljon voimia tulevaan, Jonna! Jospa nyt vihdoin saisit äänesi kuuluviin ja parasta mahdollista hoitoa :)
Kiitos A! <3
PoistaTyöterveyshuollon kautta saa usein hyvää palvelua tai no parempaa kuin tuolta julkiselta. Mä muistaakseni kävin työterveyslääkärillä tämän asian vuoksi kerran kun sairastuin, sen enempää ei asia heitä tai työnantajaani kiinnostanut (työnantajaa ainoastaan siten, että sairaslomalla soitteli koko ajan työnumerooni ja kyseli milloin palaan töihin...), siihen aikaan kymmenen vuotta sitten ei todellakaan tehty työnantajan kanssa mitään hienoja suunnitelmia, että jospa kokeiltaisi vaikka lyhennettyä työpäivää ja katsotaan miten lähtee sujumaan, se oli joko-tai-meininkiä... Nythän näissä on ihan eri juttu, toki riippuu varmaan paljon työnantajastakin. :) Sinänsä tuo oma sairastuminenkin on osunut huonoon kohtaan ja varmasti osa syy, miksi tämä tilanne on vain pitkittynyt ja pitkittynyt. Tosin nyt on käynyt aika selväksi, että olin lisäksi itselleni aivan väärällä alallakin, joten se ei varmaan tilannetta helpottanut.
Tosi kiva kuulla sun kokemukset, sillä tuollaisesta pehmeästä laskusta on takuulla apua, kun työkyky ei ole vielä 100%. :)
Näitä tarinoita kuulee aivan liikaa, tämä on tänään jo toinen vastaavanlainen setti, mikä tulee eteen. Toinen on hyvä ystäväni, joka on aika vakavastikin masentunut, odottanut viikkotolkulla mielenterveyshoitajaa joka loppujanlopuksi kyseli vain taloustilanteesta ja josko se vähän stressaisi. Antoi lääkäriajan kahden viikon päähän. Pistää vihaksi.
VastaaPoistaItselläni oli nuorisopsykiatrian polilla pelkästään hyviä kokemuksia, kun sinne sitten loppujanlopuksi pääsin. Kun ongelmat 13-vuotiaana alkoivat, äiti raahasi terveyskeskukseen bustattuaan minut viiltelystä. Äiti pyysi lääkäriltä lähetettä osastolle, koska koulupsykologi ei missään kohtaa auttanut. Lääkärin reaktio? Haavat ei tarpeeksi syviä, ota tuosta Opamoxeja. 13-vuotiaalle! Nyt, melkein kymmenen vuotta tuon jälkeen kyllä jaksaa mietityttää että minkälainen ihminen reagoi lapseen tuossa tilanteessa noin.
Voimia sinulle. Toivottavasti nyt on löytynyt oikea diagnoosi ja oikeat hoitotavatkin löytyisivät.
Kiitos Ella ja tsemppiä ystävällesi, jos mahdollista mene mukaan sinne lääkäritapaamiselle kovistelemaan. :)
PoistaKuulostaa ihan tyypilliseltä setiltä... Itsehän uuvuin töistä, niin lääkäri ehdotti lääkkeeksi mennä sinne töihin, voit kuvitella, että ei onnistunut. Itseasiassa se pahensi tilanteen niin, että olin itsemurhan partaalla. Tiedän, että monelle se työ on se juttu jolla jaksaa, mutta itselle just se aiheutti osaksi aikoinaan masennuksen, niin silloin se ei voi olla lääke siihen.
Opamoxit taitaa olla sellainen suosikkilääke, tunnen tosi monia jotka niitä syö. Itselle niitä on myös ehdotettu, mutta en ottanut, musta oli liikaa aikoinaan kolmen mielialalääkkeen lisäksi syödä niitä. Oli kyllä jotenkin järkkyä tajuta kuinka monta vuotta popsin niitä pillereitä turhaan, kun ei se olo lopetuksesta kummemmaksi muuttunut. Monelle varmasti lääkehoito terapian kanssa on se juttu. Onneksi se aika on nyt ollut jo melko pitkään takanapäin ja olen saanut solmujani ratkottua muuten.
Itse en tuohon uuteen diagnoosiinkaan ihan usko, aika moni asia sotii sitä vastaan, mutta onpahan nyt uutta näkökulmaa. Olen kuitenkin vuosien saatossa itseni diagnosoinut, mutta ei mua kamalasti kukaan halua sen suhteen kuunnella, kun ei se mun tehtävä ole. ;)
Hitsi, että tulin iloiseksi. Ihan mahtavaa pystyä lopettamaan lääkitys, jos sen kokee tarpeettomaksi. Olen onnellinen puolestasi. <3
VastaaPoistaMulla terapia auttoi siihen, että uskalsin alkaa vähentämään lääkitystä, vaikka psykiatri ei toki ollut siitä mielissään. Jännintä oli huomata, että ne lääkkeet eivät olleet tehneet mulle mitään, paitsi veivät ne ilontunteet pois ja ehkä terää pahassa masennusvaiheessa. Ne eivät silti vähentäneet sitä ahdistusta mikä mulla koko ajan ja on se suurin ongelma, joka on monen asian summa. :(
PoistaVau! Upea ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Itse olen vasta hoidon alkutaipaleella, itse sain diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön. Olen aika samoilla linjoilla diagnoosistani, mutta jotenkin siinä jokin tökkii. Keväällä aloitin käynnit sairaanhoitajan luona ja olen ollut saikulla nyt jo useamman kuukauden.
VastaaPoistaTällä hetkellä tilanne on se, että minulle etsitään (tai siis minä itse etsin itselleni) terapeuttia, jonka luona käyminen ei olisi niin hemmetin kallista - etenkin kun on työtön.
Mulla on ihan sama kokemus tuosta lääkkeiden tyrkyttämisestä. Psykiatri on ehdotellut (hyvä ettei väkisin suuhun työntänyt...) jos jonkinmoista lääkettä, viimeisimpänä beetasalpaajaa josta olin vähintäänkin järkyttynyt? Onneksi olen tarpeeksi vahva sanomaan ei. Syön tällä hetkellä vain yhtä mielialalääkettä ja yllättävää kyllä - koen sen auttaneen, eikä tunteet ole silti kadonneet tai laimentuneet. Jotenkin tuntuu, että tänä päivänä ensimmäinen ja lähes ainoa hoito on lääkkeet. Lääkkeitä sinne, lääkkeitä tänne, kunhan syöt lääkkeitä!! Entä jos on asiakas joka ei halua yhden yhtä nappia...? Hänkö ei sitten ole masentunut, ahdistunut tai muuten mieleltään väsynyt? Tämä maailma on kummallinen.
En oikein tiedä mikä tämänkään kommentin johtoajatus oli, ehkä sellaista ei ollutkaan. :D Halusin vain sanoa jotain.
Kiitos Katri.
PoistaMullahan on itselläni yhtenä sivudiagnoosina tuo ahdistuneisuushäiriö, sen itselläni allekirjoitan, se pitää täysin paikkansa. Mutta jos sulla tökkii itselläsi toi niin kannattaa yrittää kyseenalaistaa sitä, koska kyllä ihminen vaan parhaiten itsensä tuntee. Psykiatrit tekee diagnoosinsa mun mielestä aika heppoisilta pohjilta. Mulle on tullut vuosien aikana sama olo noista lääkkeistä, tuo hyvä, että ei suuhun tungettu, kuulostaa niin tutulta. :D Mä luulen, että tuo lääkkeiden syönti pohjautuu siihen, kun eläkevakuutusyhtiöissä ja Kelalla ihan väärin perustein arvioidaan ihmisen mielenterveyden työkykyisyyttä ja kuntoa täysin noilla syödyillä lääkkeillä. Jos et niitä syö, sun katsotaan olevan terve. Se on ihan käsittämätön suhtautuminen. On paljon ihmisiä, joille lääkkeet eivät yksinkertaisesti sovi. Kokeilevat vuosien aikana kymmeniä ja taas kymmeniä lääkkeitä, jotka eivät syystä tai toisesta sovi.
Varsinkin ihmisen mieli on sellainen, esim. itselläni on niin ongelmallinen lapsuus, että terapia on ollut ehdottomasti parasta lääkettä. Terapia vaan on ihan törkeän kallista, vaikka siitä Kela korvais osan, taitaa ne alimmat hinnat huidella vajaassa 80€/h, siitä sit mahdollinen kelakorvaus muutaman kympin...
Eipä yllätä. Itse jouduin alle kolmekymppisenä sairaseläkkeelle parantumattoman masennuksen takia. Kymmenen vuotta vedin masennuslääkkeitä, rauhoittavia, unilääkkeitä, olin jopa sairaalassa aivosähköhoidossa kun alunperin menin valittamaan lääkäriin jatkuvaa väsymystä. Diagnoosiksi tuli myös joku persoonallisuushäiriö, kun uskalsin kyseenalaistaa tätä diagnoosia, koska se ei mielestäni ollut ikinä oikea. Vuosia sitten päätin selvitellä asiaa, koska en ikinä kokenut olevani masentunut, vaan ainoastaan väsynyt. Selvisi kokeissa, että minulla olikin kilpirauhasen vajaatoiminta!!!! Heitin kaikki psyykeläkkeet roskiin, enkä ole jalallanikaan astunut enää psykan polille ja kuule, sain uuden elämän. Opiskelin uuden ammatin, voin hyvin, nukun hyvin, ei ahdista eikä masenna. Ja jos välillä väsyttääkin, hoidan kaikki krempat vitamiineilla ja lisäravinteilla. Anteeksipyyntöä yritin aikanaan saada, kun selvisi mikä oli oikea sairaus, nykyinen kilpirauhasasioita hoitava lääkärini totesi suoraan että ei minulla ikinä ole mitään lääkitystä vaativaa masennusta edes ollut vaan vika oli aina kilpirauhasessa. Kun tämän kerroin psykalle ilmoittaessani lopettavani kaikki heidän määräämänsä lääkkeet, edes sitä anteeksipyyntöä en saanut. Luotto meni tuohon ammattikuntaan, ja olenkin tästä viisastunena kehoittanut aina mittauttamaan kilpirauhasarvot ennekuin nielee diagnoosina ja suostuu hakemaan ne masislääkeet. Tämä kansakunta tuhotaan ylimedikalisaatiolla ja virhediagnooseilla, nappia napin peräään tutkimatta ihmisiä kunnolla.
VastaaPoistaLämmintä joulun odotusta sinulle ja kaikkea hyvää jatkoon, olet rohkea kun uskallat julkisesti tälläisestä puhua <3
Jessus. Mulla toi ei sentään ollut mahdollista, koska mut passitettiin heti psy.polille asiakkaaksi päästyäni verikokeisiin, missä katsottiin kilpirauhasarvot ja niitä on seurattu siitä lähtien oikeastaan vuosittain, joten omia oireita se ei selitä. Eli ilmeisesti jotain ovat noista vikadiagnooseista ton kilpirauhasen osalta ainakin joillakin paikkakunnilla oppineet. :)
PoistaKamalaa minkälaisia tarinoita ihmisillä, myös sinulla, on jaettavana. Itse kiistin pitkään oman mahdollisen masennuksen ja ahdistuksen, kunnes tuli tilanne, jossa tajusin, ettei näin voi enää jatkua. Terkkarille menin juttelemaan, sieltä koululääkärille, sieltä psykiatrian polille. Tuosta on nyt yli vuosi ja nyt odottelen Kelan päätöstä terapian tuesta. Itse totesin ainakin, ettei psykiatrian polilla käymisestä ollut mitään apua. Ihan kun kuulumisten vaihtoa jonkun kanssa. Tapaaminen oli korkeintaan kerran kuussa, välillä harvemminkin. "Terapeutti" ei kirjoittanut mitään ylös, joten joka kerta kyseli melkein samat asiat. Asenne oli lähinnä väheksyvä ja kysymykset ja neuvot mielestäni outoja ja töykeitä; "eikö teidän suvussa ole kannustettu opiskelemaan?", "niin vieläkö se sun isäs elää?" "vieläkös äitis ryyppää?" jne. Yksinäisyyden tunteeni kuitattiin lauseella "sun pitää hankkia kavereita". En tiennyt pitäskö itkeä vai nauraa :D Ite olen vasta parikymppisenä tajunnut, että todella moni asia mikä on elämässäni ehkä pielessä, johtuu lapsuudesta. Ehkä on vähän liian helppo syytellä vanhempia (?), mutta siltä se tuntuu. Tein myös vähän aikaa sitten tunnelukko-testin ja ostin aiheeseen liittyvän kirjan. Kovin huolestuttavia olivat tulokseni, mulla oli lukuisia tunnelukkoja ja niiden "kuvaukset" kyllä osuivat todella hyvin oikeaan. Mulla on muutama kaveri, jolla on ollut mielenterveysongelmia ja he suosittelivat lääkkeitä mulle, mutta itse en ole innostunut niistä. Kun vaan pääsisi jollekin puhumaan... Voimia :)
VastaaPoistaSamat kokemukset psy.polilla, kävin tosiaan kaksi vuotta siellä psykologilla 1-2/krt/vko, lopulta se lopetettiin kun kumpikaan ei saanut siitä mitään irti. Todella toivon, että saat myönteisen terapiapäätöksen, se on itselläni se, joka on todella auttanut, toki ei sekään kaikilla auta, mutta mulle se oli parasta, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut. Osa ansiosta kuuluu terapeutille, joka kohtelee mua oikeasti ihmisenä, jonka vuoksi pystyn vapaammin hänelle asioistani puhumaan. Sen ansiosta ymmärsin kyseenalaista lääkitykseni, mistä ei ollut apua, siihen asti vaan söin, kun lääkäri määräs... Mä luulen, että monelle se puhuminen tai se, että joku kuuntelee auttaa enemmän kuin yksikään nappi. Eriasia sitten jos ihmisellä on skitsofrenia, psykoosi, mania, niin silloin lääkkeiden käyttö on ihan tervettä. Mutta masennuksess yms. on kyllä muitakin ratkaisuja kuin vain se lääkehoito.
PoistaVoimia sinne ja toivottasti tulee myönteinen terapiapäätös. Jos tulee hylky, niin sitten vaan uudestaan yrittämään. Itseltänihän ekalla hakukerralla se evättiin, mutta sain sitten lopulta.
Kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta!
VastaaPoistaItse olen kärsinyt erilaisista ahdistus- ja masennusoireista yläasteiästä saakka (en toki yhtä mittaa, välillä hyvä kausi on kestänyt useita vuosiakin) ja nyt olen nelikymppinen, joten minulla on yli kahdenkymmenen vuoden perspektiivi siihen, minkälaisia ihmisiä mielenterveysalalla on ja miten siellä ihmistä kohdellaan. Olen mielessäni jakanut mt-alan ihmiset kolmeen kategoriaan: On niitä, jotka ovat ehdottamasti oikealla alalla ja osaavat todella auttaa potilaita. Sitten on niitä, jotka eivät kokemattomuuttaan/asiantuntemattomuuttaan/välinpitämättömyyttään osaa auttaa, mutta eivät toisaalta aiheuta vahinkoakaan. Kolmas ryhmä on ne, joiden ei missään nimessä pitäisi olla kyseisellä alalla ja jotka vain pahentavat potilaan oloa. Vuosien mittaan vastaan on tullut edustajia kaikista kolmesta ryhmästä, ikävä kyllä myös viimeisestä. Ikävää on myös se, että silloin kun törmää johonkuhun viimeiseen ryhmään kuuluvaan mt-alan työntekijään, on yleensä itse niin huonossa kunnossa, että ei edes tajua toisen vahingollisuutta tai ei ainakaan pysty tekemään sille mitään. Pari kertaa olen jälkikäteen miettinyt valituksen tekemistä mt-alan ihmisestä, mutta yleensä siinä vaiheessa, kun tajuaa, että ko. henkilö ei todellakaan toiminut ammattitaitoisesti, tapauksesta on jo kulunut sen verran aikaa, että valittaminen tuntuu liian myöhäiseltä.
Allekirjoitan myös täysin tuon, mitä sanoit siitä, että on todella vaikeaa saada omaa ääntään kuuluviin silloin kun on kyse mielenterveysasioista. Erityisesti psykiatreille tuottaa vaikeuksia kuunnella potilasta, ja psykiatrien ainoa funktio tuntuukin olevan lääkkeiden tyrkyttäminen. Esim. pari vuotta sitten kävi niin, että tunsin mielialan erinäisten kriisien seurauksena alkavan laskea, mutta tällä kertaa en halunnut alkaa taas syödä mielialalääkkeitä. Olin syönyt niitä aikaisemmin kolme eri kertaa, kerralla vähintään vuoden ajan ja enimmillään kolme vuotta. Joskus niistä oli paljonkin apua, joskus ei paljon mitään. Kun kerroin psykiatrille, että en tällä kertaa halunnut lääkkeitä vaan että aioin yrittää selvitä ilman niitä, hän vastasi, että sitten en voi syyttää tilastani kuin itseäni; että ratkaisu oli mahdollinen (lääkkeet), mutta minä itse kieltäydyin siitä, joten en voinut syyttää kuin itseäni. Psykiatrin luota poistuessani mietin tosissani, hyppäänkö ensimmäisen vastaan tulevan auton alle. Sinnittelin kuitenkin elossa ja kävin masennuksen läpi ilman lääkkeitä. Tuskallista se oli usein, mutta siinä vaiheessa, kun tajusin masennuksen olevan väistymässä ja minun selvinneen siitä ilman lääkkeitä, omin voimin, olin todella iloinen ja ylpeä itsestäni.
Suomessa (ja varmaan muuallakin) tyrkytetään aivan liian helposti mielialalääkkeitä masennus- ja ahdistusongelmiin, kai se on aika pitkälti rahakysymys, kun terapia maksaa niin paljon. Mielialalääkkeet eivät kuitenkaan ole mitään ihmelääkkeitä, ja ne voivat jopa pahentaa joidenkin tilaa. Minulla ainakin kehittyi ikään kuin psyykkinen riippuvuus niihin ja aloin pelätä, että jos lopetan niiden syömisen, niin tilani pahenee. Halusin kuitenkin tuosta riippuvuudesta eroon ja sen takia kieltäydyin viimeisimmän masennusjakson aikana syömästä lääkkeitä. Ja se oli hyvä päätös! Sen jälkeen aloin luottaa itseeni ja omiin voimavaroihini ihan uudella tavalla, enkä heti, jos mieliala tuntuu vähän matalalta, ala pelätä, että se taas kohta pahenee hallitsemattomaksi.
Sori pitkä vuodatus, mutta postauksesi innoitti purkamaan omaakin mieltä! Kaikkea hyvää jatkoon!
– Tanja
Kiitos Tanja kommentistasi.
PoistaKerroit siinä oikeastaan kaiken mihin itsekin olen törmännyt. Tyyppejä on tosiaan kolmenlaista ja juuri se huonoin vaihtoehto jostain syystä sattuu osumaan aina silloin, kun itsellä ei voimia puolustaa itseään ja esittää kysymyksiä. Itsellä on tullut monesti näiden vuosien aikana mieleen tehdä noista hoidoista valituksia (sitten jälkeenpäin), mutta ei ole voimia lähteä sellaiseen ruljanssiin mukaan.
Psykiatreista mulla selvä näkemys, niitä ei kiinnosta potilas, niitä kiinnostaa ainoastaan diagnoosi ja sitten sen toteamisen jälkeen hoidoksi ne lääkkeet. Niin ainakin kaikkia tapaamiani psykiatreja tähän asti. Vaikka ihan tiedossa on, että moniin mielenterveyssairauksiin olisi muitakin hoitoja kuin ne lääkkeet, johonkin ne muut hoidot saattaa tehota lääkkeitä paremmin, mutta ne on ilmeisesti se halvin vaihtoehto, kun niiden kulut menee potilaan lompakosta. Itsellä oli myös vuosia sitten sellainen vaihe, jossa koin ehkä hieman hyötyväni niistä lääkkeistä ja se oli aikanaan syy jatkaa. Mutta sitten kului vuosia ja terapiassa ymmärsin, että hitto, ei ne mun masennusta aiheuttavat oireet ole poistuneetkaan vaan olen vain ihan turta, mutta ahdistus on ja pysyy.
Hyvä oli vuodatus! Hyvää jatkoa sinnekin!
J
Hyvä kirjoitus. Luulen, että kilpirauhasjuttujen kanssa on nykyisin paremmin, koska minultakin on otettu useampi verikoe. (tämä siis ylempään kommenttiin)
VastaaPoistaTuntuu, että kukin psykiatri suodattaa vain omalla tavallaan kuulemaansa. Kertomastani on vaikka poimittu seikkoja, joita en itse pidä tärkeänä ja diagnoosi on muuttunut sen perusteella, esim. psykiatrin mielestä aikuisella ihmisellä ei voi olla irrationaalisia pelkoja = psykoottinen. Haluaisinkin viimeiseen diagnoosiin muutoksen, mutta en tiedä, onnistuuko. Pitäisi olla tarkkana siitä, mitä puhuu.
Mä kans luulen ja ainakin toivon, että se kilpirauhanen on eka asia mikä nykyään suljetaan pois, jos tulee masennuksen kaltaisia oireita.
PoistaNiin pitää olla, oma ongelma on ehkä se, että puhun liikaa, kun pitäisi valita sanansa tarkkaan oireista. Diagnoosin vaihto on kyllä tosi vaikeaa, pitäisi melkein saada eri lääkäri toteamaan, se aiemmin diagnosoinut harvemmin mielipidettään vaihtaa. :(
Toisaalta "onneksi" julkisella puolella psykiatrit vaihtuvat tiuhaan (tänä vuonna vaihtunut jo 3 kertaa). Haittapuolena vaan on, että pitää aina selostaa tilanteensa uudestaan perhesuhteista lähtien. Yksi lääkäri sanoikin, ettei viitsi edes lukea ennen ensi tapaamista aiempaa epikriisiä, koska voi käydä niin, ettei potilas tulekaan paikalle. Mutta siis ehkä on toivoa saada muutosta? Psykologikin tuntui olevan (yksityisesti, kokouksessa vaan myötäili lääkäriä) diagnoosista eri mieltä, mutta totesi, ettei sillä ole niin merkitystä.
PoistaNiinpä, toi psykiatrien vaihtelevuus on tosi kaksipiippuinen juttu, olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että olisi parempi, jos ne ei vaihtus. Juuri tuon vaihtuvuuden takia, ne ei oikein jaksa panostaa kovinkaan kauaan yhteen potilaaseen (eihän sitä kauaa tarvi katsella), mutta toisaalta sitten on tuo mahdollisuus saada muutosta diagnoosiin, tosin ainakin mun tapauksessa aina seuraava helposti nojautui vaan siihen edelliseen kyseenalaistamatta sitä ollenkaan. Ongelma on sitte b-lausuntojen kirjoitus, ei tollainen psykiatri minkä olet tavannut kerran-kaksi, pysty millään kirjoittamaan sulle tasokasta sellaista, siitä voi olla kuitenkin monella rahat ja tuleva kuntoutuskin kiinni. :/
Poista