Isin tyttö

Taas on se aika vuodesta, kun minusta tuntuu kummalta. Se on tuntunut siltä aina siitä vuodesta asti, kun isänpäivää alettiin virallisesti viettämään vuonna 1987. Täytin tuona vuonna kymmenen vuotta. Sinä vuonna toivoin, että isänpäivää ei vietettäisi. Kaikki muut väkertilivät koulussa isänpäiväkortteja ja minua ahdisti. Kenelle ihmeelle minä sen tekisin? Isälle nyt en ainakaan, muistatte varmaan miten siinä oli käynyt paria vuotta aiemmin? Eikä sen kortin tekeminen vaarillekaan tuntunut oikein oikealta, vaikka sen näennäisesti hänelle sitten väänsinkin, etten olisi vaikuttanut oudolta. Tunsin itseni koulussa aina tällaisina hetkinä todella ulkopuoliseksi.

Nyt aikuisena ei ole enää kouluriippaa niskassa traditioineen, mutta kyllä tämä isänpäivärummutus saa aina välillä mielen mietteliääksi. En ole nähnyt isääni vuoden 1999 jälkeen, enkä vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan, vaikka hän on elossa. On varmaan karua sanoa, mutta en kaipaa häntä elämääni. Olen antanut hänelle anteeksi sen, että hän hylkäsi minut, mutta unohtaa en ole voinut. Yhdessä asiassa hän mokasi, ehti mennä liian monta vuotta ennen kuin hän olisi halunnut alkaa jälleen pitämään yhteyttä. Edelleen mietin, mikä ihme hänet sai olla vastaamatta kirjeisiini, joita hänelle ensimmäisen vuoden aikana monta kirjoitin? Viisi vuotta on paljon, siinä ajassa lapsi unohtaa. Minusta tuli myös varovainen, en halunnut päästää elämääni ihmisiä, jotka eivät olisi minulle hyväksi. Muistan monet kerrat, kun lankapuhelin soi niin juoksin puuliiterin taa piiloon ja olin ihan hiljaa, jos vaikka se olisi isä joka soittaa, koska en halunnut mennä puhumaan hänelle. Niin inhottavalta ajatus minusta jo teininä tuntui. Muistan, että mummo muutaman kerran sai maaniteltua minut puhelimeen, mutta ne puhelut päättyivät lyhyeen, minulla ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän ei ollut enää isäni.

Surullistahan tässä on se, että ensimmäisen viisi vuotta elämästäni olin isintyttö. Isä oli minulle aina isi ja kaikki kaikessa. Isän ja minun suhdetta vain vahvisti äitini sairastuminen, kun olin alle vuoden vanha. Voitte uskoa, että 70-luvulla isä yksinhuoltajana oli harvinaisuus. Parhaiten mieleeni ovat jääneet hauskat viikonloput mummolassa. Talviset flunssakierteeni, kun isä yritti saada houkutellen minut ottamaan sitä karmean makuista vaaleanpunaista penisilliiniä sekä isän aina kerhokuvauksiin hätäisesti aamulla leikkaama etutukka, joka tapahtui niin, että hän pisti kattilan päähäni ja rouhi menemään otsatukan pois silmiltä Fiskarseilla. Jo ylläolevassa kuvassa on näkyvissä tuota tuotosta ja joka vuosi sama juttu jokaisessa kuvassa aina seitsemään ikävuoteen asti. Tunnistan kuvista itseni vinon otsatukan perusteella. Muistan myös sen, kun isi haki minut tarhasta ja antoi minulle ostamansa Daimin, jota menin nakertamaan jääkaapin alla olevaan kaappiin. Imeskelin karkin päältä suklaat ja laitoin kovan sisuksen paperin sisään jemmaan siihen asti, kunnes iski suurempi karkin tuska. Joulukuu oli aina myös lapsen mielestä hienoa aikaa. Olohuoneen seinälle oli aina ripustettuna neljä joulukalenteria. Pankin kuvakalenteri, lelukalenteri, tarrakalenteri ja tietenkin suklaakalenteri, joita avaamalla huvitin itseäni ennen tarhaan/hoitotädille lähtemistä. Kun en vielä 2-4 -vuotiaana osannut numeroita, isi näytti oikean luukun. Voi kuitenkin sanoa, että isäni oli paras isi siihen asti kunnes kaikki meni pysyvästi pieleen.

Onneni oli se, että minulla on kaksi hurmaavaa ja hyvinkin erilaista kummisetää, joita näin lapsena oikeastaan viikoittain. Molemmat omalla tavallaan opettivat minulle, millainen on tunnollinen, vastuullinen ja lempeä mies, sellainen joka pitää perheestään huolta. Kummisedistä V on se, jonka seurassa ei ole koskaan tylsää. Hänen huonot vitsinsä ovat maailman parhaita. Voisin kuvailla, että olo hänen kanssaan pikkutyttönä oli kuin seikkailuromaaneista, aina oli jotain jännää tekemistä. Kun taas U on paljon analyyttisempi. Häneltä opin kärsivällisyyttä, keskustelutaitoja ja sitä, että elämästi selviää, tapahtui mitä tahansa. Hieman myöhemmin kuvioihin tuli setäni J, jonka kanssa jaoimme yhteisen intohimon huonoihin vitseihin, kalastukseen ja veneilyyn. Muistelen edelleen lämmöllä kesäisiä saarireissujamme ja kalasaaliitamme. J on luonteeltaan juro, eikä hänen pinnan alle ollut helppo päästä. Sinne on itseasiassa hyvin harva päässyt. Minä pääsin. Joku voisi sanoa, että J on kuin minä, hän ei välitä kovinkaan paljon muiden ihmisten seurasta. Hän on myös ainoa ihminen tässä maailmassa joka kutsuu minua lempinimellä, kaikille muille olen Jonna, mutta hänelle olen Junttu. Tulee kulma siitä, että olin lapsena niin jääräpäinen. 

Kun muut kilistelevät sunnuntaina isilleen, minä kilistän sedille. Kiitos! ♥︎