Isin tyttö


Taas on se aika vuodesta, kun minusta tuntuu kummalta. Se on tuntunut siltä aina siitä vuodesta asti, kun isänpäivää alettiin virallisesti viettämään vuonna 1987. Täytin tuona vuonna kymmenen vuotta. Sinä vuonna toivoin, että isänpäivää ei vietettäisi. Kaikki muut väkertilivät koulussa isänpäiväkortteja ja minua ahdisti. Kenelle ihmeelle minä sen tekisin? Isälle nyt en ainakaan, muistatte varmaan miten siinä oli käynyt paria vuotta aiemmin? Eikä sen kortin tekeminen vaarillekaan tuntunut oikein oikealta, vaikka sen näennäisesti hänelle sitten väänsinkin, etten olisi vaikuttanut oudolta. Tunsin itseni koulussa aina tällaisina hetkinä todella ulkopuoliseksi.

Nyt aikuisena ei ole enää kouluriippaa niskassa traditioineen, mutta kyllä tämä isänpäivärummutus saa aina välillä mielen mietteliääksi. En ole nähnyt isääni vuoden 1999 jälkeen, enkä vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan, vaikka hän on elossa. On varmaan karua sanoa, mutta en kaipaa häntä elämääni. Olen antanut hänelle anteeksi sen, että hän hylkäsi minut, mutta unohtaa en ole voinut. Yhdessä asiassa hän mokasi, ehti mennä liian monta vuotta ennen kuin hän olisi halunnut alkaa jälleen pitämään yhteyttä. Edelleen mietin, mikä ihme hänet sai olla vastaamatta kirjeisiini, joita hänelle ensimmäisen vuoden aikana monta kirjoitin? Viisi vuotta on paljon, siinä ajassa lapsi unohtaa. Minusta tuli myös varovainen, en halunnut päästää elämääni ihmisiä, jotka eivät olisi minulle hyväksi. Muistan monet kerrat, kun lankapuhelin soi niin juoksin puuliiterin taa piiloon ja olin ihan hiljaa, jos vaikka se olisi isä joka soittaa, koska en halunnut mennä puhumaan hänelle. Niin inhottavalta ajatus minusta jo teininä tuntui. Muistan, että mummo muutaman kerran sai maaniteltua minut puhelimeen, mutta ne puhelut päättyivät lyhyeen, minulla ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän ei ollut enää isäni.

Surullistahan tässä on se, että ensimmäisen viisi vuotta elämästäni olin isintyttö. Isä oli minulle aina isi ja kaikki kaikessa. Isän ja minun suhdetta vain vahvisti äitini sairastuminen, kun olin alle vuoden vanha. Voitte uskoa, että 70-luvulla isä yksinhuoltajana oli harvinaisuus. Parhaiten mieleeni ovat jääneet hauskat viikonloput mummolassa. Talviset flunssakierteeni, kun isä yritti saada houkutellen minut ottamaan sitä karmean makuista vaaleanpunaista penisilliiniä sekä isän aina kerhokuvauksiin hätäisesti aamulla leikkaama etutukka, joka tapahtui niin, että hän pisti kattilan päähäni ja rouhi menemään otsatukan pois silmiltä Fiskarseilla. Jo ylläolevassa kuvassa on näkyvissä tuota tuotosta ja joka vuosi sama juttu jokaisessa kuvassa aina seitsemään ikävuoteen asti. Tunnistan kuvista itseni vinon otsatukan perusteella. Muistan myös sen, kun isi haki minut tarhasta ja antoi minulle ostamansa Daimin, jota menin nakertamaan jääkaapin alla olevaan kaappiin. Imeskelin karkin päältä suklaat ja laitoin kovan sisuksen paperin sisään jemmaan siihen asti, kunnes iski suurempi karkin tuska. Joulukuu oli aina myös lapsen mielestä hienoa aikaa. Olohuoneen seinälle oli aina ripustettuna neljä joulukalenteria. Pankin kuvakalenteri, lelukalenteri, tarrakalenteri ja tietenkin suklaakalenteri, joita avaamalla huvitin itseäni ennen tarhaan/hoitotädille lähtemistä. Kun en vielä 2-4 -vuotiaana osannut numeroita, isi näytti oikean luukun. Voi kuitenkin sanoa, että isäni oli paras isi siihen asti kunnes kaikki meni pysyvästi pieleen.

Onneni oli se, että minulla on kaksi hurmaavaa ja hyvinkin erilaista kummisetää, joita näin lapsena oikeastaan viikoittain. Molemmat omalla tavallaan opettivat minulle, millainen on tunnollinen, vastuullinen ja lempeä mies, sellainen joka pitää perheestään huolta. Kummisedistä V on se, jonka seurassa ei ole koskaan tylsää. Hänen huonot vitsinsä ovat maailman parhaita. Voisin kuvailla, että olo hänen kanssaan pikkutyttönä oli kuin seikkailuromaaneista, aina oli jotain jännää tekemistä. Kun taas U on paljon analyyttisempi. Häneltä opin kärsivällisyyttä, keskustelutaitoja ja sitä, että elämästi selviää, tapahtui mitä tahansa. Hieman myöhemmin kuvioihin tuli setäni J, jonka kanssa jaoimme yhteisen intohimon huonoihin vitseihin, kalastukseen ja veneilyyn. Muistelen edelleen lämmöllä kesäisiä saarireissujamme ja kalasaaliitamme. J on luonteeltaan juro, eikä hänen pinnan alle ollut helppo päästä. Sinne on itseasiassa hyvin harva päässyt. Minä pääsin. Joku voisi sanoa, että J on kuin minä, hän ei välitä kovinkaan paljon muiden ihmisten seurasta. Hän on myös ainoa ihminen tässä maailmassa joka kutsuu minua lempinimellä, kaikille muille olen Jonna, mutta hänelle olen Junttu. Tulee kulma siitä, että olin lapsena niin jääräpäinen. 

Kun muut kilistelevät sunnuntaina isilleen, minä kilistän sedille. Kiitos! ♥︎


  1. Minä en osaa kommentoida muutakuin Jonna olet tosi vahva ja rohkea nainen ❤️

    VastaaPoista
  2. Surullista, mutta silti erittäin kaunis postaus. Upeat kummisedät sulla ♥

    VastaaPoista
  3. Iso sydän Sinulle Jonna, ajatuksen kanssa luin tämänkin postauksesi. Tuo valokuva on ihana, nukke saa sylissäsi vähän kovempaa rakkautta. ;)
    Ja lukiessani vaaleanpunaisesta antibiootista vääntyi naama nutturalla ja selkää pitkin kulkivat inhon väristykset; minäkin muistan sen kammotuksen!
    Rakkain terkuin OutiS

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nukella on hieman vaativampi jumppahetki selkeästi menossa. ;D Se oli oikeasti kamalaa, muistan, että välillä kokeiltiin myös valkoista, se ei ollut yhtä imelää, mutta en meinannut saada sitäkään alas.

      Poista
  4. Mahtavaa, että sinulla oli kuitenkin hyviä miehen malleja lapsena :)

    VastaaPoista
  5. Täällä on sama "ongelma". Mun isä kuoli kun olin teini-ikäinen. Isänpäivät tuntuu julmilta mutta nykyään vietetään isänpäivää aina äidin kanssa,joutuhan se ottamaan molemmat roolit omakseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta toihan on kiva tapa, vaikka varmasti haikeus on läsnä. <3

      Poista
  6. Hurmaava kuva!!
    Kiitos taas ajatuksia herättävästä postauksesta. Musta on tosi kiva, että jaat blogissasi raskaampiakin asioita. Sairastan itse masennusta ja olen saanut lohtua sun kirjoituksista. Sun tekstejä lukiessa tulee sellainen olo, että kaikesta vaikeasta voi selvitä eikä kannata luovuttaa. Olen sairastanut ptikään, vuosia, ja välillä pelkään etten parane ikinä. Tänään sain lohtua tulin blogiisi ja sain muistutuksen siitä, että tosi rankoista jutuista voi selvitä.

    Kiitos siis Jonna, kun jaat meille osia tarinastasi. Olen ihan varma, että autat muitakin kun minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla!

      On muuten tosi jännä, miten käsittämättömistä asioista ihminen voi selvitä. Toki kaikki eivät selviä, sekin on okei. Itselleni tuli eilen todella paha olo tästä tapaus-Nela jutusta. Ajattelin tosi paljon sitä, miten tai miksi itse kaikesta huolimatta olen yhä tässä. Jotenkin tunteita nostattava juttu.

      <3

      Poista
    2. Teidätkö, mäkin mietin Nelaa. Ja just sitä, että se olisin voinut olla minä. Mutta täällä minä vielä olen ja yritän jaksaa.
      <3

      Poista
  7. Koskettava juttu, samoin isän menetys yhtäkkiä. Se ei voi olla jättämättä syvää jälkeä lapsen sieluun.
    Onneksi löytyi hyviä miehenmalleja lähipiiristä, ettei mennyt luottamus koko sukupuoleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei voi. Kenenkään lapsen ei pitäisi kokea sellaista, mutta oli tuossa yksi hyväpuoli, monet ystävistäni ovat sitten aikuisempana kantapään kautta oppineet, millaisiin miehiin ei kannata haksahtaa. Lapsuudessani johtuen olen haistanut tietyt miestyypit kilometrien päähän ja pettymyksiä ei ole tarvinnut miesten suhteen aikuisena kokea. Koska en ole päästänyt lähelleni kuin niitä kunnollisia. Sanonkin aina, että yhdessä asiassa olen elämässäni onnistunut, miehissä. Vaikka ensimmäinen avioliitto päättyi eroon, en kadu sitä, eron syy oli enemmän itseni muuttuminen kuin se toinen ihminen.

      Poista
  8. Minulla on tapana kaivaa hyvä puoli esiin joka asiassa. Nyt se oli vaikeaa. Onneksi ympärilläsi on ollut ja tulee olemaan kunnon miehiä. Luulen, että isäsikin katuu, mutta on täysin avuton asian suhteen. Ymmärrän kyllä hyvin, ettet halua tavata häntä.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näen hyvänä puolena sen, että lapsena opin haistamaan huonot miehet kaukaa, se on säästänyt minut aika hyvin sydänsuruilta isompana. ;) Itseltä kysytään usein, etkö kuitenkin haluaisi tavata, en. Jotenkin vaan tunnen sydämessäni, että näin sen kuuluu olla. On itselle täysin tuntematon ihminen, eikä minulla ole elämässäni sellaista aukkoa, jota tarvisin häntä enää täyttämään. Jotenkin karua, koska kyseessä on kuitenkin biologinen isäni.

      Poista
  9. Surullinen, mutta kaunis kirjoitus. Onneksi sinulla oli kummisedät ja sedät <3

    VastaaPoista
  10. Oletpa ollut söpö lapsi pienenä. Nykyään kaunis nainen :)

    VastaaPoista
  11. Kun on omia lapsia, ei mikään mahti maailmassa saisi hylkäämään omia lapsia. Ei niin mikään.. Silti löytyy sisältä sopukka, joka ymmärtää, että vanhemmuus on maailman raskain asia ja joskus aikuisen/vanhemman omassa elämässä menee jotain niin syvästi pieleen ja rikki, ettei pysty olla paras vanhempi lapsille. Taakka on varmasti aivan kamala ja syyllisyys, sillä menetettyä ei saa takaisin ja vaikka olisikin uudelleen väleissä, se ei ole enää täysin sama. Jokin on mennyt luottamuksessa täysin rikki, siis lapsella.

    Siltikin koen, että ihmiset ovat vain ihmisiä ja joskus vain vanhempi ei pysty olla vanhempi lapsille. Mutta jankuti jankuti, toisaalta, omalla kohdalla lasten hylkääminen olisi viimeinen teko tapahtuisi mitä tahansa. Joten erittäin hankala asia pohtia tätä joka kantilta, eritoten väsyneenä. Isovanhempien kasvattamana, olen antanut anteeksi omille vanhemmilleni ja olen väleissä, eritoten isän kanssa, ollut huippuvaari omille lapsille. . :) <3

    Tämä postaus oli niin, niin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet Tiia taas niin oikeassa. Se ei todellakaan ole enää täysin sama, sitä vähän kokeiltiin, mutta itse tunsin, etten tunne koko ihmistä, eikä hän ole minulle mitään. Se oli tosi outo tunne, kuitenkin takaraivossa joku hoki, että sehän on sun isäsi. Mutta ei. Ehkä se, että itsellä ei ole omia lapsia, niin ei tule sitäkään tarvetta pitää yhteyttä. Jos minulla olisi lapsia, olisi mummo ja oma äitini olleet ne ihmiset, jotka olisin heidät halunnut oppia tuntemaan. :)

      Poista
    2. Piti vielä se sanoa, että oman isän ja minun tilanteesta vielä hankalan tekee se, että oma isäni on edelleen ihmisen kanssa, joka tämän kuilun välillemme alunperin aiheutti. Se on myös yksi syitä, miksi en halua isää elämääni, koska en halua tätä toista henkilöä mitenkään elämääni.

      Poista
  12. Tää on kyllä tosi surullinen juttu. Hienoa kuitenkin, että uskallat kirjoittaa näistä, helpottaa varmasti itseä ja myös muita. Olet herkkä, mutta vahva nainen. <3

    VastaaPoista
  13. Pikku-Jonna <3

    ...muuta mun ei varmaan tähän tarvitse kommentoida, sä varmaan tiedät jo mitä sanoisin <3

    VastaaPoista
  14. Mun blogissa on sulle jotain!

    http://whiteandfresh.casablogit.fi/lue/2015/11/ilahduta-bloggaajakaveria

    VastaaPoista
  15. Sain tästä tekstistä jälleen jonkinlaista mielenrauhaa, kuten aikoinaan tuosta aikaisemmin kirjoittamastasikin. Minun isäni lähti hiljalleen vanhempien avioeron myötä. Elämäni muuttui hyvin vaikeaksi sen jälkeen monin tavoin. Vähän vanhempana tajusin, että isän ja minun tapaamiset oli jotenkin "pakollisia", koska olin eniten äitipuoleni seurassa ja isäni meni omia menojaan. Äitipuoli luonnollisesti ei pitänyt minusta. Kun ikää tuli, uskaltauduin itse sanomaan mielipiteeni, etten halua mennä isän luo. Samaan aikaan, mitä vanhemmaksi tulin, isän yhteydenotot hiipuivat hiljalleen. Juuri siinä teini-ikäni kynnyksellä. Minulle se oli helpotus. Isä oli jo siinä vaiheessa minulle vieras ja outo ihminen. Isäni vieraili asuinpaikkakunnallani säännöllisesti, mutta ei ottanut yhteyttä. Viimeksi olen hänet nähnyt pikaisesti, kun pääsin ylioppilaaksi 16 vuotta sitten. Pointtini tässä on se, että minulla ei ole mitään tunteita isääni kohtaan, edes sen vertaa, että olisin katkera. Muutaman vuosi sitten sain tekstiviestin, joka oli olevinaan jonkinlainen yhteydenotto, mutta vihjasi siihen suuntaan, että yhteydenpito olisi minun velvollisuuteni. Samat vihjaukset muistan lapsuudestanikin. Tulin viestistä vain vihaiseksi ja päätökseni olla pitämättä yhteyttä vain vahvistui. Josksn mietin, että olenko liian jyrkkä ja tulenko joskus katumaan tätä päätöstäni, sitten, kun on jo liian myöhäistä. Sinun kirjoituksesi tuo minulle varmuutta: minulla on oikus tehdä tässä asiassa niin kuin itsestäni tuntuu parhaalta. Jotkut sukulaiset eivät ymmärrä, kuinka isosta asiasta tässä on minulle kyse ja saatan tuntea huonon omantunnon pistoksia, koska olen niin jyrkkä mielipiteessäni. Nyt tuli taas varma olo siitä, että minä teen juuri niin kuin itse haluan eikä minun tarvitse olla toisille mieliksi. Kiitos taas tästä muistutuksesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, kiitos! Tiedätkö tuo kohta kun kerroit saaneen isältäsi viestin, missä vihjaistiin, että yhteydenottaminen on sinun tehtäväsi, kolahti omassa sydänalassa. Koska minulla kävi samoin, en ole tainnut koskaan kertoa täällä. Muistan kuinka "raivoissani" olin tuolloin ja millä oikeudella ihmisellä on pokkaa ja silloin taisin mummollekin sanoa, etten halua kuulla ihmisestä enää mitään. Taisin silloin päästä lopullisesti rauhaan tästä isä jutusta.

      Homma lähti liikkeelle siitä, kun olin 13-vuotias tätini kuoli ja silloin mummoni, joka oli siis isäni äiti etsi isän käsiinsä viiden vuoden hiljaisuuden jälkeen, ilmoittaakseen siskonsa kuolemansa. Tuosta lähtien mummon piti sitten säännöllisesti yhteyttä isääni ja no, minä menin siihen puhelimeen, kun huvitti. Tuon hänen lähtönsä jälkeen olen nähnyt hänet kaksi kertaa vaarini syntymäpäivillä ja viimeisen kerran, kun käytettiin ex-mieheni kanssa mummoa kylässä hänen luonaan 1999. Isähän kutsuttiin myös rippijuhliini ja valmistautujaisiin ja ensimmäisiin häihini, mutta niihin ei koskaan ilmestynyt. Ehkä osasi lukea tytärtään, sillä olisin ollut äärimmäisen kiusaantunut, jos hän olisi tullut, kutsut lähtivät tavallaan mummon mieliksi. Mummon mieliksi lähettelin isälleni myös isänpäiväkortteja tuosta 13 ikävuodesta aina siihen asti, kun täytin 19 ja muutin pois kotoa. Tuona aikana en itse saanut häneltä ehkä kuin kerran syntymäpäiväkortin. Kun muutin yksin, ajattelin, että nyt lopetan sen korttien lähetyksen, koska eihän siinä ole mitään järkeä, touhu oli siltäkin osin yksipuolista. Mutta annas kun koitti se eka isänpäivä, kun isä ei ollut saanut korttia, hän oli mummolle puhelimessa katkertaan sävyyn kertonut, etten ollut lähettänyt hänelle korttia, myös mummo vähän ylikilttinä ihmisenä kyseli minulta, että miksen ollut korttia laittanut. Silloin paloi hermot, taisin korottaa mummollekin ääntäni, että eikö nyt tajua, että minä en ole vuosiin saanut edes sitä syntymäpäiväkorttia, että miten sillä on pokkaa. Silloin vihdoin mummokin taisi tajuta, että olen poistanut isäni elämästäni kokonaan ja tämän jälkeen emme enää koskaan mummoni kanssa isästä jutelleet, jos en itse asiasta kysynyt. Mummo kuitenkin piti häneen loppuun asti yhteyttä. Silloin mietin tosi paljon sitä kuinka äärettömän itsekäs ihminen isäni on.

      Sinulla todellakin on oikeus tehdä niin kuin sinulle parhaaksi on. Vaikka yleinen mielipide on se, että sehän on sun isäsi, kyllähän sä voisit yrittää. Mutta ei. Olen puhunut tästä asiasta mysö terapiassa, eikä tämä ole mikään ongelma, itsehän olen todella sinut tämän kanssa. Enemmän ne ongelmat ovat niitä, miten tuo lapsuudentapahtuma vaikutti minuun ja siten vaikuttaa yhä elämässäni, koska se on luonut minusta ihmisen millainen olen nyt.

      Poista
  16. Hei, ja kiitos kirjoituksestasi! Miten suurta lohtua sydan saa kun luen vastaavia kokemuksia "entisilta isin tytoilta".

    Muistan elavasti kouluaikojen isanpaivakortit, ne joita ei paassyt antamaan. Ja kuinka itkin aina isanpaivat, aitini muistaa varmasti elavammin kun sanoin etta "olisipa edes hautakivi minne menna isaa katsomaan". Pahinta oli tieto etta isani on elossa tuolla jossain, mutta yhta poissa elamastani..
    Olin varmasti pahimmassa mahdollisessa iassa kun isa vain voi tyttarensa hylata, siina 12-13 vuotiaana kai. Suurin osa lapsuus-nuoruudestani on aika sumuisaa siita syysta.
    Muistan kun isani vietti ensin oitaan autossaan nukkuen, ja jatin hanelle aina eteiseen selviytymispaketin. Siella oli karkkeja ja piirrustuksia. Sitten joku paiva se auto ei enaa ajanutkaan pihaan. Kului vuosia ilman minkaanlaista yhteydenpitoa, tai tietoa edes isani olinpaikasta.
    En tieda miten, mutten koskaan ollut vihainen tai katkera, niin surullinen vain.. Lapsena isani oli minulle se tarkein pilari, tuki ja kasvattaja. "Isona menen isin kanssa naimisiin".
    Minulla oli aina tarve vanhempana miellyttaa isaani, mihin rikkinaisen aitini vihainen kommentti "sinussa on vika miksei isasi halua nahda tai pitaa yhteytta", rikkoo vielakin sisuksista muistoissa..
    Jossain vaiheessa vanhempana aloin tapaamaan isaani kerran vuodessa kahvilla, mutta sekaan ei enaa pelastanut meita.
    Pikkuveljeni kanssa han on onneksi ollut toistamatta samoja virheita, mista olen iloinen.
    Nyt olen asunut ulkomailla vuosia, joten enaa ei tarvitse edes miettia koska on viimeksi nahnyt tai kuullut. Enaa en ole edes katkera, vaikka emme enaa toisiamme tunnekkaan. Minua harmittaa se, etten voi enaa koskaan isaani saada takaisin, ja mita vanhat kolhut varjostaa omaa ihmissuhdekayttaytymistani.
    Onneksi olen myos oppinut tasta kaikesta: luopumaan ja unohtamaan.
    Kai pieni ymmarrys kaikkiin tekoihin kumpuaa siita, etta meissa on paljon samaa. Pelkureita ja pakoon juoksijoita molemmat...

    Anteeksi pitkasta kommentista, aihe vain oli hyvin ajankohtainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksia herättävästä kommentistasi A!

      Nämä on juuri sellaisia tilanteita, missä ajattelee niin kamalalta kuin se kuulostaakin, toivoin, että isä olisi mieluummin kuollut kuin hylännyt. Kuolemalleen aika harva mitään voi, mutta hylkääminen on aina tietoinen valinta aikuiselta ihmiseltä. Se olisi tuntunut luonnollisemmalta selitykseltä, kun koulussa muut kyselivät, miksi tein isänpäiväkorttia vaarille, miten sen nyt kerrot...

      Hirveää, että äitisi on voinut syyttää sinua siitä, että isäsi ei ole halunnut nähdä sinua. Minusta tämä ei koskaan voi olla lapsen syy, ei missään olosuhteissa. Mutta ymmärrän miten tuo vaikuttaa lapsen mieleen. <3

      Poista
  17. Ihana otsis. <3 Nämä juhlapäivät ovat kyllä vaikeita, olen monesti miettinyt niin äitien- kuin isänpäivänä kuinka monelle ne aiheuttavat ahdistusta. Ja se viikkoja kestävä "muista isää" mainostus yms. Tulee niin paha mieli sinun puolestasi, itkin tätä lukiessa ja pikku-Jonnaa ajatellessa. Halaus. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, eikö ookin. Mahtavan vino. :D Mua ei asia ahdista (koska olen sinut sen kanssa), mutta herättää aina mietiskelemään nämä isänpäivät. Jotenkin se on aina muistutus siitä, että mitä oma isä teki.

      <3

      Poista
  18. Sä olet kyllä joutunut kokemaan elämässäsi toisten ihmisten aiheuttamaa tuskaa ihan liian paljon :( En voinut välttyä siis kyyneliltä kun luin tätä.

    Mullahan on myös vähän omituinen isäkuvio; omaan isään välit ovat aina olleet etäiset, isäpuoli on korvannut isän paikkaa. Minulle koko isyys on vähän kummallinen käsite. Olen kasvanut koko elämäni siinä käsitysessä, että ei isien kuulu lapsistaan välittää, eikö olekin kamala ajatus? Mutta sitä on tosi vaikea saada pois päästä kun kerran sellainen on jo lapsena päähän tullut.

    Vasta oman lapsen myötä tuo ajatus on alkanut vähän muuttumaan, koska mun lapsella on aivan erinomainen isi <3 Niinkuin jokaisella lapsella kuuluisikin olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Ikävä kaima kuulla, että sullakin on ollut tuollainen isäsuhde. Me taas oltiin oman isäni kanssa aluksi niin läheiset, että olen aina ymmärtänyt millainen isän kuuluisi olla, siksi se yhtäkkinen siirto toiseen äärilaitaan oli aikoinaan järkyttävä tapahtuma, joka vaikuttaa kaikkeen siihen millainen ihminen olen nyt. Lapsen on tosi vaikea käsitellä tollaisia asioita. :(

      M:han on aivan ihan ISI isolla I:llä! <3 Mulle on tullut sun blogin kuvista aina vähän sellainen olo, että Mimpessä on isintyttö "vikaa". ;)

      Poista
  19. ihan mielettömän hienoa, että kirjoitat näistä asioista niin rohkeasti ja rehellisesti. todella koskettavia tekstejä <3 pystyn samaistumaan niin vahvasti tuon Katkeransuloinen isänpäivä -postauksen loppuu, itsesuojeluvaistoon ja kovaan kuoreen, jonka alla on erittäin herkkä ihminen. on tosi hienoa saada lukea vastaavista jutuista (se on itselleni aika kipeä paikka, sillä erittäin harva näkee sen kuoren alle).

    ihanaa syksyä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos A kommentistasi. Muahan monet tuntemattomat ihmiset kutsuu kylmäksi, mutta totuushan on sitten ihan toinen. Se on vaan se kuori, mihin piiloudun toisinaan.

      Ihanaa syksyä sinnekin! <3

      Poista
  20. Surullista, että isä häipyi elämästäsi. Välillä mietin todella paljon, mitä ihmisten päässä liikkuu kun he tekevät vastaanvanlaisia katoamistemppuja, näitä kuitenkin tapahtuu jonkin verran. Vaikea ymmärtää. Onneksi sinulla oli hyvät kummisedät miehenmallina ja se ihana mummo huolehtimassa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on. Itse aina joskus koitan pyörittää asiaa, mutta omaan päähän ei vaan mahdu, miten joku pystyy tollaista tekemään. Syitä voi toki olla monia, mutta itseni on niitä todella vaikea ymmärtää. :(

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown

Designed by FlexyCreatives