30 vuoden ystävyys

Viime viikonloppuna minulla oli yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä yökylässä. Voin laskea elämästäni kahden käden sormilla ne ihmiset joiden tulemisen yökylään tunnen kotoisaksi. Eikä minun mielestäni niitä ihmisiä enempää tarvitse ollakaan. Viikonloppuna luonani oli paras ystäväni, jonka kanssa näistä joulun alla olevista visiiteistä on tullut traditio. Hyvää ruokaa, vähän viiniä ja höpötystä, viimeisten kuulumisten vaihtamista sekä tietenkin vanhojen muistelua, samat asiat jaksaa naurattaa joka kerran yhtä paljon. Viikonloppuna nauroin erästä asiaa pitkästä aikaa niin paljon, että minulla oli vedet silmissä. Happi ei meinannut tällä kertaa loppua ahdistuksesta vaan naurusta.

Olen tuntenut H:n melkein koko elämäni. Tutustuimme kolmekymmentä vuotta sitten. Muistan vieläkin sen päivän, kun H ilmestyi kotini ovelle. Meistä tuli välittömästi parhaat ystävät. Tuntuu, että H on ollut elämässäni aina, vaikka elämää ei voi ennustaa, jotenkin tiedän, että hän tulee olemaan aina mukana. Niin paljon on tapahtunut, etten voi ajatella mitään asiaa, mikä meitä voisi enää erottaa. Olemme riidelleet koko ystävyytemme aikana vain kerran, taisin olla silloin kymmenen vanha. Kiista syntyi kalenterista olevasta koirarodusta. Vaikka normaalisti näimme lapsuudessa useita kertoja viikossa, koirakiista ajoi meidät erilleen kahdeksi kuukaudeksi, kunnes tarkistin koirarodun eläinkirjasta (siihen aikaan ei ollut Googlea...) vain huomatakseni, että olimme olleet molemmat väärässä. Tämä asia piti tietenkin mennä juosten kertomaan H:lle. Siitä riitti naurua silloin ja siitä riittää sitä vieläkin. Lähinnä siksi, että kuinka typerästä asiasta tuon ikäisille voi tulla riitaa.

Minun "syytäni"on myös se, miten H tapasi aviomiehensä. Paras ystäväni on naimisissa serkkuni kanssa (joka tietenkin lähentää välejämme entisestään), sen saman serkun joka ojenteli minulle niitä nenäliinapapereita tätini hautajaisissa. Leikimme kaikki kesät yhdessä, koska serkkuni vietti kesälomallaan paljon aikaa kotonani meidän mummolassa. Mummolla oli kotona aina avoimet ovet kaikille, joten kesät olivat välillä melkoista vilinää. En osaa selittää, mutta jo silloin lapsena tiesin, että he tulevat menemään naimisiin. Se oli sitä vahvaa intuitiota, mitä minulla on aina ollut asioista. Heidän välillään oli aina omanlaisensa jännite, mikä ei jäänyt minulta edes lapsena huomaamatta. Vuodet vierivät, serkkuni ja H:n suhde oli jatkunut jo pari vuotta molemmin puolisena kyräilynä. Tämä itse asiassa ärsytti minua ja mietin, että asiaan pitää saada muutos. Sain tilaisuuteni kaksikymmentä vuotta sitten juhannuksena ja päätin toimia amorina. Olin menossa viettämään juhannusta serkkujeni ja heidän ystävien kanssa. Tiesin, että H oli yksin kotona, joten sain idean soittaa hänelle ja sainkin houkuteltua hänet juhannuksen viettoon samaan paikkaan. Siitä juhannuksesta lähtien he ovat olleet yhdessä. Joten otan ehkä pienen kiitoksen tästä asioiden eteenpäin nytkähtämisestä itselleni. ;) 

Kolmenkymmenen vuoden aikana olemme kokeneet H:n kanssa mielettömiä juttuja: käyneet yhdessä kielikurssilla, telttailleet, bilettäneet, kasvaneet lapsista teineiksi, teineistä nuoriksi aikuisiksi ja lopulta aikuisiksi. Olemme olleet läsnä toistemme elämän tärkeimpinä päivinä. Yksi hienoimpia hetkiä kuitenkin oli, kun H pyysi minua esikoisensa kummiksi, siitä huolimatta, että olin lapsuudesta lähtien kieltänyt häntä. "Sitten kun saat lapsen, muista, ettet pyydä minua kummiksi, vannotin." H kuitenkin tuntee minut välillä paremmin kuin minä itse. Kun H soitti ja kysyi asiaa, minun oli hyvin helppo vastata kyllä. 

H on paras ystäväni, mutta näen häntä vain pari-kolme kertaa vuodessa, mutta se riittää hyvin. Juttumme jatkuu aina siitä mihin viimeksi jäimme. Tapaamisten välissä emme juurikaan pidä yhteyttä, meidän ei tarvitse. Kumpikin tietää, että toinen on olemassa, jos apua tarvitsee. Emme jaa H:n kanssa kosmetiikkainnostustani, vaikka H:lta saattaa joskus tulla viestiä, kuten muutama viikko sitten: "Osaatko suositella mitään kivaa neutraalia luomiväripalettia?" Minä olin aikoinaan se, joka auttoi H:ta valitsemaan hääpäiväksi tuoksun, kynsien värin sekä laittoi hänen hiuksensa. H:ta ei nämä jutut kamalasti kiinnosta. Pyysin silti viikonloppuna nähdä mitä hänen meikkipussissaan on. Olin kieltämättä hämmästynyt, kun paras ystäväni kaivoi esiin luomivärinpohjustajan. Kiljaisin melkein riemusta, kun näin näinkin erikoisen tuotteen hänen pienessä pussukassaan. Myönnän, että koitan salaa käännytellä ystävääni ja sujauttelen silloin tällöin hänen paketteihinsa jotain kosmetiikkaa. 

Kun H lähti, aloin miettimään miten älyttömän onnekas olen, että minulla on hänen kaltaisensa ystävä elämässäni. Miten hienoa on, että on joku jonka kanssa voi muistella omaa lapsuuttaan ja elämää. Joku joka on nähnyt asiat, kun minä olen nähnyt ne. Ihminen joka jo melkein katseestasi tietää mitä aiot sanoa ja jatkaa aloittamasi lauseet sujuvasti loppuun. Silti ihmisinä me olemme osaksi hyvin erilaisia, mutta ne meille tärkeimmät asiat ovat samoja. Ne ovat niitä jotka meidät yhdistävät. Aina.

Onko teidän elämässä vielä lapsuudenystäviä mukana?