Lapsuuden pelot

Ihastuttava kaimani Nonnulasta haastoi minut kertomaan lapsuuden ajan peloistasi ja koin tämän haasteen niin mielenkiintoiseksi, että päätin tarttua heti siihen kiinni.

Itse olin varmaan aika outo lapsi, sillä minulla oli todella vähän mitään pelkoja. Kuulinkin usein olevani rohkea, koska en pelännyt asioita, mitä monet muut ikäiseni pelkäsivät, olin se, joka kurkisti aina ensin nurkan taa ja meni sytyttämään pimeään huoneeseen valot. Mutta oli minullakin pelkoni, erikoisinta näissä peloissa on se, että pelkään niitä samoja asioita vielä nyt aikuisenakin. Samat pelot ovat edelleen olemassa, enkä ole päässyt niistä eroon. Ne ovat jopa pahentunut rikkoontuneen mieleni kanssa vuosien saatossa.  Ovat menneet niin mieleni syvyyksiin, että aina kun näen painajaista, ne koskevat joitain peloistani. Jo lapsena näin noita samoja painajaisia, jotka sitten ruokkivat lisää pelkojani.

KÄÄRMEET

Oikeasti, voi kauhistus. En edes tiedä, mistä tämä pelko juontaa juurensa. Muistan kun minua jo alle kouluikäisenä kiikuttiin silloin suosiossa oleviin käärmenäyttelyihin, ihan vain, että näytettiin, että niissä ei ole mitään pelättävää. Luonnossa olen kohdannut käärmeen kahdesti. Molemmat kohtaamiset ovat päätyneet siihen, että juoksen kurkku suorana huutaen eri suuntaan. Käärmeet on jääneet varmaan ihmettelemään, että mikähän hullu tuossakin on liikenteessä. Viimeksi tajusin pahan pelkoni, kun selasin junassa istuessa Instagramia ja näytölleni lävähti käärmeen kuva, säikähdin kuvaa ja säpsähdin niin, että sain juuri pelastettua kännykkääni tippumasta junan lattialle. Käärme-painajaiseni toistuvat samanlaisena. Olen sängyssäni ja lattialla luikertelee joukko käärmeitä, enkä pysty lähtemään sängystäni pois. Herään usein painajaisesta hirveään ahdistukseen ja siihen, että kyyneleet valuvat silmistäni.

RUUMIIT

En ole pelännyt koskaan luurankoja tai muumioita, mutta vielä ihmisen näköiset ruumiit ovat kauhistus. Tämä pelko on tietyllä tapaa jopa vähän käsittämätön, koska elin lapsuuteni ympäristössä, missä kuolemasta puhuttiin hyvin avoimesti, koska mummoni oli ortodoksi, meillä oli albumit täynnä kuvia kuolleista ihmisistä makaamassa arkuissaan hautajaisissa. Eli tavallaan kuolema oli lähellä, eikä siitä oltu etäännytty vaan se oli normaalia. Joten näin kuolleita ihmisiä valokuvissa jo ihan pienestä pitäen: vanhoja, nuoria ja jopa vauvoja. Nykyäänhän sanotaan, että juuri tuo avoimuus auttaisi siihen, että lapsi ei pelkäisi kuolemaa ja kuolemaa en pelkääkään. Pelkään ruumiita. Ehkä ne kuvat olivat kuitenkin herkälle luonteelleni liikaa. Muistan, että pienenä ruumiiden kuvat olivat jollain tapaa kamalan kiehtovia, mutta samaan aikaan hyvin pelottavia. Mutta ennen kaikkea niistä tuli itselleni kamalan huono olo. En uskaltanut koskaan katsella kuvia yksin. Hautausmaalla kävely oli aina yhtä vaikeaa, kun kuvittelin ne kaikki ihmiset makaamassa vain muutaman metrin päässä minusta. Mätänemässä. Se ajatus on jotenkin oksettava ja puistattava yhä edelleen. Pelkoni on nykyään niin suuri, etten käy enää edes hautuumailla, koska minulle tulee siellä niin ahdistava olo, että saan paniikkikohtauksen. Hautajaisissa olen ollut viimeksi vuonna 1992 ja tarkoitus ei ole osallistua sellaisiin tulevaisuudessakaan. Tällä hetkellä todella toivon, että kuolen ennen miestäni. Näen ruumiista myös painajaisia. Uni on aina sama. Avoin arkku, jossa on joku tuntematon ruumis, minä olen siinä muiden tuntemattomien ihmisten kanssa kantamassa tätä ruumista ja koitan kertoa, että voisimmeko lopettaa tämän, että minulla on huono olo ja tämä oksettavaa ja tuo ruumis löyhkääkin jo ihan mädänneelle. Mutta se kantaminen vaan jatkuu ja jatkuu... Olen aina tuskanhiestä märkä, kun herään tuosta unesta.

Siinäpä ne olivat lapsuuden ajan, mutta myös tämän hetkiset pelkoni. Ajattelen, että niitä on hämmentävän vähän, mutta ne ovat kyllä sitäkin pahempia. 

Mitä sinä pelkäsit lapsena?

Haastan lapsuuden ajan peloista kertomaan Tiian, Souliinan, Virpin, Mysterious M:n ja Salkan.