Kesäkuulumisia

Miten kesä on mennyt?

No voi kuulkaa...

Moniko vielä muistaa parin vuoden takaisin jalkaepisodini? Tästä oikeasta jalasta on nyt selvästi tulossa toistuva teema, josta en oikein pidä. Viime talvena oli todella liukasta ja liikuttua tuli vähemmän kuin talvisin yleensä. Rakastan kävelyä, mutta talvinen liukkaus on sellainen juttu mitä inhoan. Pari läheltä piti tilannetta on tehnyt minut araksi. Kun kevät vihdoin maaliskuussa koitti, alkoi talviuntaan nukkuneen karhun menojalkaa vipattaa. Kävelimme puolisoni kanssa koko kevään paljon. Monta kertaa viikossa ja usein hyvinkin pitkiä matkoja. Yleensä olen kävellyt vähän millä kengillä sattuu, mutta tänä vuonna kevättalvella ostin oikein vartavasten kävelyyn soveltuvat jalkineet, joten senkin puolen piti olla kunnossa. 

Eräänä toukokuun keskiviikkona päivä ennen helatorstaita lähdimme taas kävelylle. Ihan ilman mitään varoitusta aloin tuntemaan jalkapöydässä pistävää kipua, jollaista en ollut ennen tuntenut. Ajattelin, että jospa se on vain rasittunut paljosta kävelystä ja onnuin lopulta kotiin. Seuraava päivä oli vapaata, joten mietin, että sillä se hoituu ja ei muuta kuin perjantaina töihin. Jalkapöytää ei särkenyt levossa, mutta kävely oli kivuliasta ja varpaisilteen nouseminen sattui. Turvottikin vähän. Jalka oli lisäksi kipukohdasta jalkapöydän päältä niin arka, että teki mieli irvistää, kun siitä vähänkään painoi. Kengänlaitto teki todella kipeää. Perjantai meni ontuen töissä, mutta en pystynyt tekemään mitään vähänkään enemmän kävelyä vaativia työtehtävä. Illalla töistä tultua oli pakko varata työterveyslääkärille aika lauantaiksi. Lääkäri sitten tutki jalkaa, mutta siinä ei ollut mitään näkyvää. Heitti kuitenkin ilmoille mahdollisen rasitusmurtuman. Sanoi, että katsotaan viikko, jos ei asetu, niin uutta aikaa. Jalalla voisi alkaa varata, jos siltä tuntuu. Viikko läheni loppuaan ja itsestä jopa tuntui, että jalka saattaisi olla aavistuksen parempi, kipukohta oli edelleen erittäin arka ja turvotus lisääntyi. Uudelleen sitten perjantaina lääkäriin ja kuvaukseen. Murtamahan sieltä paljastui, elämäni ensimmäinen, jos lukuun ei oteta pientä hiusmurtumaa, joka minulla oli isovarpaassa parikymppisenä. Kuvassa toisessa jalkapöydän luussa näkyi yläosassa kohta ihan kuin hius olisi ollut luun päällä. Murtuma oli siisti, mutta hankalassa kohdassa, sillä juuri tuohon kohtaan astuessa varataan melkoisesti painoa, kun jalkaa taivuttaa eteenpäin askeltaessa. Kipsiä ei tarvittu, mutta kirurgin ennuste oli karu. Vältettävä jalalla täyden painon varaamista jopa kuuden viikon ajan ja samalla tukea jalkaa kovapohjaisella jalkineella. Varvistamistakin suositeltiin välttävän kolme viikkoa. Olen elänyt Birkenstockeissa tuosta lähtien... Minusta on tullut suorastaan fani, omistan kolmet erimalliset – Arizonat, Gizehit ja Daloat. :D Kiinnostaisiko teitä muuten postaus näistä pari vuotta sitten uudelleen muotiin nousseista jalkineista? 

Pari ensimmäistä viikkoa uloslähtiessä piti olla kepit, tosin kävin niillä vain lääkärissä. Asumme hissitömässä kerrostalossa kolmannessa kerroksessa ja varsinkin portaiden alasmeno ei meinannut onnistua jalalla millään, en vain pystynyt laittamaan jalkaa kivun vuoksi asentoon mitä alasmeno vaati. Joten mitäpä sitä turhaan yrittämään. Viimeiset kuusi viikkoa ovat olleet pitkiä. Jalkaa ei oikeastaan ole särkenyt lepotilassa kuin ihan parina päivänä. Koko tämän ajan olen tuntenut, että jalka menisi parempaan hyvin pikkuhiljaa, mutta eihän sitä voi tietää. Vasta viimeisen viikon aikana olen pystynyt vihdoin alkaa varaamaan jalalle kunnolla painoa ja myös askel on vihdoin alkanut kulkea. Uskaltauduin jopa lähikauppaan kävellen 300 metrin päähän. Vaikka jalkaa hivenen kuumotti kävelyn jälkeen, se rauhoittui nopeasti, eikä alkanut särkemään. Pidin tätä hyvänä merkkinä.

En muista, olisinko koskaan jännittänyt lääkäriä niin paljon kuin eilen. Tiesin, että nämä voivat olla pitkiä juttua, varsinkin, kun en ole enää mikään nuori ja kaikki kestää tässä iässä kauemmin, myös luutuminen. Kuusi viikkoa kokonaan sisällä lähes liikkumatta, on ollut pitkä aika jopa introvertille. Tylsyyskuolema on iskenyt monesti ja samaan tapaan kuin pari vuotta sitten, olen ollut kateellinen ihmisille, jotka ovat kuvanneet itseään menemässä vaikka missä. Tiedän, tämä on todella absurdia ja naurattaa itseänikin, mutta jokainen joka on ollut samassa tilanteessa tajuaa ajatukseni. Kesälomani on vasta edessäpäin ja kolmen vuoden tauon jälkeen matkakin on varattuna. Toki se voi peruuntua tässä maailmantilanteessa vaikka minkä vuoksi, varsinkin kun itseltä on se k:lla alkavakin tietääkseni vielä sairastamatta... En todellakaan halua sitä, mutta kyllähän se takaraivossa jatkuvasti kolkuttaa, että mitä jos just ennen matkaa voitan tässä arvonnassa. Toivon, että tämän suhteen onneni on yhtä huono kuin lotossa. Eihän sille mitään voi, mutta kyllä v-käyrä on siinä vaiheessa sitten pilvissä. En käy tätä edes kieltämään. On vain otettava päivä kerrallaan.

Päässä meni eilen monenlaista ajatusta, ehkä eniten pelkäsin sitä, että jospa luu ei luudu ja heittävät sen vuoksi ilmoille vaihtoehdon leikkauksesta. Minua ei ole koskaan leikattu, inhoan sairaaloita ja menen lääkäriin vasta kuin on pakko. Nukuttuminen ideana kammottaa minua, varsinkin, kun ei ole kokemusta, enkä tiedä yhtään miten keho reagoi niihin aineisiin. En kuitenkaan kehota ketään olemaan minä, menkää aina lääkäriin, jos vähänkään tuntuu siltä. 

Päässäni pyöri siinä pedillä maatessani ja kuvia ottaessa miljoona ajatusta. Huomasin olevani jäykkä kuin rautakanki, kun hoitaja väänteli jalkaani oikeisiin asentoihin. Mahanpohjaa kiristi ja rauhoittelin itseäni mielessäni, että no sehän on vain murtuma, voisi olla jotain paljon pahempaa. Koin itseni lähinnä naurettavaksi. Jäin odottamaan lääkärille pääsyä. Mahassa velloi edelleen, tiesin kuitenkin, että olin tehnyt omasta puolestani kaikkeni lepäämällä, nyt oli vain kyse enää siitä, toimisiko kehoni kuten pitäisi. Sitten tuli tuomion aika, lähes pidättelin itkua, kun mietin, mitä sieltä on tulossa. Lääkäri kysyi, että miten on mennyt, kerroin lyhyesti. Onneksi lääkäri meni kuitenkin nopeasti asiaan, koska istuin tuolissa vähintäänkin hermostuneena. "Tämä sinun kuvasi näyttää hyvältä", tokaisi lääkäri ja käänsi ruutua minua kohti. Olin ottanut mielenkiinnosta asioista selvää ja tiesin miltä näyttää luutumaan alkanut luu röntgenkuvassa. Minun murtuman kohdalla oli alkanut parantuminen. Se oli kaunein hetkeen näkemäni kuva. Olin taas purskahtaa itkuun, mutta tällä kertaa helpotuksesta. Eilen kävelin kuuteen viikkoon pisimmän matkani – vajaat kaksi kilometriä. Lopullinen ohje oli ottaa rauhallisesti vielä pari kuukautta ja välttää samanlaista toistuvaa liikettä. Eli taidan hypätä kävelyn lisäksi myös fillarin selkään, mutta rauhallisesti. Olo on lähinnä helpottunut. Kiittelin mielessäni kehoani, että se vielä tämänkin ikäisenä jaksaa toimia. Aion jatkossakin kuunnella tuntemuksiani ja Birkenstockit taitavat olla tänä kesänä kenkäni siihen asti, kunnes varpaita alkaa ulkona paleltamaan. Töihin palaan takaisin vihdoin ensi viikolla kuuden viikon sairasloman jälkeen. 

Miten sinun kesä on sujunut?