Mitäs nyt?

Olo on epätodellinen ja pysähtynyt. Välillä tuntuu, että haluaa vain sulkea silmät ja olla lukematta yhtäkään koronauutista. Viranomaiset kyllä tiedottavat, jos asioihin tulee muutosta ja ne tottakai sen verran on asiaa seurattava. Sen lisäksi, että varsinkin pienyrittäjät ovat tiukoilla, alkoi tänään tippumaan myös perusduunareille lomautusuhkia, kun ainakin VR ja Stockmann ilmoittivat aloittavansa YT-neuvottelut. Tämä on omiaan lisäämään muutenkin epävakaan tilanteen epävarmuutta. Varsinkin VR:n YT-neuvottelut kuulostavat pöyristyttäviltä, vaikka liikenne toistaiseksi tilanteen vuoksi väheneekin. Viime vuonna yhtiö maksoi osinkoa valtiolle hulppeat 350 miljoonaa euroa, joten nyt ei puhuta yhtiöstä, jolla menisi huonosti tai ei olisi mahdollisuus tukea työntekijöitä näinä aikoina. Osoittaa sitä paljon puhuttua solidaarisuutta. YT:lla ilmeisesti halutaan varvistaa edelleen voitokas tulos tällekin vuodelle. Mikään muu ei selitä vakavaraisen yhtiön näin äkkinäistä reagointia. Nämä YT:n uhan alla olevat duunarit ovat kuitenkin niitä, jotka ovat käyttäneet niitä palkkatulojaan myös yrityksiin. 

Erikoiseksi tilanteen sitten tekee vielä se, että vaikka maailma ympäriltäni huomisesta lähtien lähes pysähtyy, niin oma elämäni jatkuu toistaiseksi normaalisti. Menen töihin normaalisti, kirjoitan blogiani normaalisti. Toistaiseksi näyttää siltä, että miehenkin työt jatkuvat, kun palaa talvilomalta. Molempien työ vaatii myös työpaikalla oloa, joten käymme töissä normaalisti. Meillä ei ole myöskään lapsia, eikä lähipiirissä ole lähellä riskiryhmään kuuluvia ihmisiä. Joten siltä osin julkisissa liikkuminen ei pelota. Toistaiseksi meidän elämä ei siis oikeastaan muutu, vaikka kaikki ympärillä muuttuu. Rutiini tällaisena aikana tuo turvallisuutta ja lohtua. 

Olen surullinen useiden muiden puolesta, mutta tämä tilanne on saanut tajuamaan sen, saanko sanoa suoraan (anteeksi kirosana)? Kuinka HEMMETIN onnekas olen! Olen tosin jo aiemminkin kertonut täällä, miten onnekas olen kokenut olevani viime aikoina, koska elämässäni on kaikki vihdoin ollut hyvin. En silti ole edes osannut ajatella, että jos tuleekin poikkeustilanne, että omat valintani toistaiseksi ainakin vielä kantavat (tämä on se realisti minussa, olen miettinyt kuitenkin myös jatkoa, jos tilanne muuttuu). Jos olisin tajunnut tuon jo aiemmin, olisin varmasti itkenyt ilosta. Nyt en pysty, koska olen huolissani siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Toisaalta on sellainen tunne, että kun vihdoin kaikkien vuosien jälkeen kaikki oli hyvin, tahtoi universumi jälleen pysäyttää. Ehkä se pysäytti siksi, että tajuaisin, mitä kaikkea minulla on. 

Monet varmaan miettivät pelottaako minua mennä töihin ja olla jatkuvissa asiakaskontakteissa. Ei pelota. En anna pelolle valtaa. Hygieniasta pidetään huolta niin kuin työnantaja määrää ja vielä vähän paremmin, sitten jos korona iskee, niin se iskee, en minä sille mitään voi. Ehkä tähän ajatukseen auttaa se, että olen aina ollut tosi sinut kuolevaisuuteni kanssa. Uskon aika vahvasti kohtaloon ja siihen, että minun päiväni tällä planeetalla on päätetty sinä päivänä kuin synnyin (jos ei aiemmin), enkä pysty tekemään muuta kuin parhaani pysyäkseni hengissä, mutta kun aika tulee, se tulee, vaikka kotisohvalla istuessa. Meillä on lisäksi työpaikalla loistava porukka ja sinne on aina kiva mennä, oli tilanne mikä tahansa.

Näen tässä kaikessa kaaoksessa yhden hyvän asian. Me olemme eläneet tähän asti vahvasti viime vuodet kulttuurissa, missä ihminen ei ehdi ajattelemaan. Me emme mieti miten haluamme elää vaan meille kerrotaan ulkopuolelta miten meidän pitäisi elää. Löysin oman onneni vajaat pari vuotta sitten, kun aloin vihdoin viimein elämään kuten itse haluan, en niin kuin minun oletetaan elävän. Se oli suoranainen valaistuminen.

Elämästä on monille tullut suorittamista, niin oli minullekin, mutta siihen tautiin sain onneksi pysäytyksen jo neljätoista vuotta sitten. Nyt tämä tilanne on saanut monet ajattelemaan, että mitä jos tämä olikin tässä? Se on pelottava ajatus, eikä sitä tarvitse miettiä jatkuvasti, mutta se on hyvä sisäistää. Luulen, että elämän kauneus näyttäytyy nyt myös osalle niistä, joiden elämästä oli tullut suorittamista eikä elämistä. 

Muistan vahvasti, kun tulin sinuiksi kuolevaisuuteni kanssa alle 10-vuotiaana, kun ympäriltäni alkoi laota joka vuosi täysin terveitä nuoria ihmisiä – onnettomuuksia, yllättäviä sairauksia... Silloin oikeastaan ensimmäisen kerran tajusin, että minäkin voin lähteä täältä milloin vain. Oman kuolevaisuuden löytämisessä on jotain todella lohduttavaa – sen jälkeen kokee olevansa yksi onnekkaista.

Tämä oli ainoa postaukseni tästä aiheesta. Pysykää terveinä, noudattakaa viranomaisten antamia määräyksiä ja pitäkää huolta toisista. Minä puolestani lupaan antaa jokaiselle tielleni eksyvälle lisäksi hymyn. Nyt jos koskaan sille ystävälliselle hymylle ja hyvälle mielelle on tarvetta. Tämän jälkeen blogissa jatkuvat normaalit aiheet: oma elämä, kauneus, ruoka jne. Sillä me kaikki varmasti haluamme elämäämme muutankin sisältöä kuin sen k:lla alkavan sanan. Sen asian tiedotuksesta pitäkööt muut huolen.

❤️