Kiltin tytön syndrooma

Ei tarvitse olla kummoinenkaan kyökkipsykologi, jotta voi todeta, että olen kärsinyt lapsesta asti kiltin tytön syndroomasta. 

Reipas ja kiltti, siinäpä kaksi adjektiivia joilla minua usein lapsena kuvailtiin. Reippaus ja kiltteys olivat molemmat opittuja käytösmalleja, joilla oli helppo välttää konflikteja ja miellyttää muita. Nuorempana en oikeastaan kokenut tätä useinkaan ongelmaksi, vaikka tiedostin asian ainakin osittain. Mitä vanhemmaksi tulin, sen enemmän rohkenin olla läheisilleni myös ei niin "kiltti". Sen sijaan ulkopuolisille reippaan ja kiltin tytön rooli jäi päälle.

Kiltille tytölle on vaikeaa ottaa vastaan kritiikkiä, koska kaikki oma toiminta tähtää toisten miellyttämiseen ja sitten jos sekään ei riitä, se on karvas pala purtavaksi. Ensimmäinen askel kohti parantumista kiltin tytön syndroomasta tapahtui ammattikoulussa, jossa vihdoin opin ottamaan vastaan kritiikkiä niin, etten ottanut sitä henkilökohtaisesti, enkä jäänyt märehtimään palautteita päiväkausiksi tai jopa viikoiksi.

Kiltin tytön syndrooma kuitenkin myöhemmin kostautui työelämässä. Vaikka palautteen vastaaottaminen sujui ilman tunnekuohuja, en kiltteyttäni pystynyt sanomaan ei, vaikka usein oman jaksamisen kanssa oli niin ja näin. Tätä jatkui vuosikausia. Vielä tänäkin päivänä, jos minulta joku kysyy, että mitä minulle kuuluu ja vastaan "ihan hyvää". Se oikeastaan tarkoittaa kiltin tytön koodikielellä, että asiat eivät välttämättä ole ihan ok. Kun taas jos vastaan, että hyvää tai tosi hyvää, silloin asiat ovat ihan oikeasti hyvin. Tämä tuntuu typerältä, mutta syndroomasta kärsivän on vaikea myöntää varsinkaan ihmisille, jotka eivät ole läheisiä, että nyt ei oikein jaksaisi, pystyisi tai haluaisi.

Kiltin tytön syndroomasta on todella vaikea päästä eroon, vaikka sen tiedostaa. Vuosien saatossa kantapään kautta olen oppinut sanomaan useammin ei ja asettamaan itseni etusijalle, varsinkin, jos kyse on omasta jaksamisesta. Se ein sanominen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin monelle muulle ihmisille, jotka vastaavat yksinkertaisesti ei ja jatkavat matkaansa eteenpäin, ajattelematta asiaa sen enempää. 

Kiltti tyttö jää miettimään turhaan sen ein sanomisen seuraamuksia ja haluaa selitellä toiselle osapuolelle, miksi sanoi ein. Kokee sanomisesta pitkään huonoa omaatuntoa. Tuntee, että ei tehnyt tarpeeksi, vaikka tietää hyvin ein olleen ainoa oikea ratkaisu tilanteessa. Miettii jälkeenpäin, mitä ein vastaanottanut vastapuoli siitä ajattelee? Sitten alkaakin ahdistus ja miettiminen, olisiko sittenkin pitänyt sanoa kyllä vain sitä toista osapuolta miellyttääkseen ja päästäkseen tilanteesta helpommalla. Pohtii jälkeenpäin näyttikö kieltäytymällä liian joustamattomalta ja itsekkäältä. Tuntee pitkään huonommuutta siitä, että sanoi ei. 

Huvittavintahan tässä on tavallaan se, että useinkaan se ein kuullut osapuoli ei jää näitä asioita pohtimaan vaan on siirtynyt jo eteenpäin. Se ei kuitenkaan kilttiä ja tunnollista tyttöä tilanteessa lohduta.

Vuosien saatossa kiltin tytön syndroomasta eroon pääsemiseksi olen tehnyt tietoisesti kovasti töitä. Vielä en kuitenkaan ole ihan perillä. Ensin opin ottamaan vastaan negatiivista palautetta. Osaan käsitellä asiat, enkä ota niitä henkilökohtaisesti. Opin myös vihdoin kantapään kautta sanomaan ei, kun se on omalta kannalta paras ratkaisu. Joskus ein sanominen onnistuu nykyään helposti, eteenpäin samantien jatkaen, mutta vielä toisinaan ein ääneen sanominen aiheuttaa omassa mielessä liian suureksi paisuvat jälkipuinnit, jotka sitten kuormittavat helposti jaksamista. Hyvä puoli on se, että tiedostan asian, joten voin jatkaa sen työstämistä.

On mennyt pitkään sisäistää, että kun kunnioitan itseäni ja luon selkeät rajat, ei se tarkoita sitä, että olisin itsekeskeinen ja ikävä ihminen. Päinvastoin, kun oppii kohtelemaan itseään hyvin, löytää elämästä enemmän iloa ja vapautta.

Kärsitkö kiltin tytön syndroomasta?