Tavallinen, onnellinen ja tyytyväinen = tylsä?

Kuka muistaa vielä ajan, kun tavallinen oli muotia? Minä muistan. Kyllä, olen se vanha pieru joka osin kaipaa sitä. 

Olen usein puhunut sitä, miten oma arkeni ei ole mitenkään mielenkiintoista, jos tekisin My day -postauksen, puolet lukijoista häipyisi ikuisiksi ajoiksi ensimmäisen rivin luettuaan. Tykkään olla vapaa-aikana kotona, olen todellinen kotihiiri. Paras päivä on silloin, kun en ole tehnyt mitään ja pisin kävelemäni reitti on ollut sohvalta jääkaapille ja sieltä vessaan. Tämä lisäksi olen tällä hetkellä oikeasti todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Matka tähän ei ole helppo ja se oli vuosien työ. Nyt kun olen siinä, missä aina olen halunnut olla, minulla ei ole enää mitään kirjoitettavaa siltä saralta. Päässäni ei liiku päivittäin elämän erilaisia kysymyksiä, en oikeasti vaivaa päätäni kovinkaan monilla asioilla, en ainakaan sellaisilla, joista tänne blogiin voisi kirjoittaa. Seuraan politiikkaa, luen uutisia, etsin tietoa mihin uskoa, mihin ei, mutta ne eivät ole aiheita, mistä voisin kirjoittaa tänne, koska blogimaailmassa juuri ketään ei kiinnosta tuollaiset mietteet.

"Olen auttamattomasti liian tavallinen, liian onnellinen, liian tyytyväinen ja liian tylsä, ollakseni kiinnostava."

Koska asiani ovat tällä hetkellä hyvin, olen tullut tulokseen, että olen auttamattomasti liian tavallinen, liian onnellinen, liian tyytyväinen ja liian tylsä, ollakseni kiinnostava. Olen saavuttanut omassa elämässäni huipun turvallisuutta kaipaavan ihmisen täydelliseen elämään, joka on kaikkien muiden mielestä tylsää.

Somessa ja blogeissa ihmisten suosio perustuu usein siihen, että he eivät ole tavallisia vaan heillä on jokin erikoisuus, miksi ihmiset heitä seuraavat. Kukapa nyt haluaisi olla tavallinen? 

"Itse voisin kuvata sinne lähinnä itseäni istumassa sohvan nurkassa katsomassa rikosdokkareita. Käsi ylös kuinka moni katsoisi?"

Usein ihmisiä seurataan uteliaisuudesta, koska seurattava on niin erilainen kuin minä. Toisista taas joku voi saada itselleen vertaistukea vaikeissa tilanteissa. Jos seurattava on julkkis, niin onhan se nyt hienoa "vakoilla" somen kautta hänen elämäänsä. Toisia seurataan siksi, että heillä on räväköitä mielipiteitä aiheeseen kuin aiheeseen. Toisia siksi, että heillä on joitakin pieniä oman pään sisäisiä ongelmia (kuten minulla oli), mihin moni lukija pystyy samaistumaan. Onhan se kivaa, kun joku uskaltaa instastoriesissa vuodattaa koko elämänsä itku kurkussa. Joku saa siitä kiksit, minä en. Olen välillä jopa ihmeissäni siitä, miten avoimesti ihmiset varsinkin storiesin puolella näyttävät elämäänsä, muutaman vuoden aikana olen nähnyt kaiken. Ainoastaan peiton heiluttelut ja vessassa käynti ovat näkemättä, mutta kaikki muu, se on nähty. Kaavoihini kangistuneena mietin usein, mitä jos vaikka tuleva työnantaja näkisi ne, jäisikö se työpaikka saamatta? Itse voisin kuvata sinne lähinnä itseni istumassa sohvan nurkassa katsomassa rikosdokkareita. Käsi ylös, kuinka moni katsoisi?

"Nämä ihmiset vannovat etteivät menisi koskaan Big Brotheriin, mutta Instastoriesin myötä heidän elämästään on tullut heidän oman elämänsä Big Brother."

Instastoriesista on tullut uusi reality tv, jota katsovat ja tekevät hekin, jotka kauhistelevat ja halveksivat uudelleen lämmiteltyä Big Brotheria. Onko niissä lopultakaan enää paljoakaan eroa? Minusta on jopa vaivaannuttavampaa katsoa jonkun puolitutun itkuista vuodatusta kuin Big Brotherin itselleni tuntemattomien ihmisten sekoilua. Nämä itseään kuvaavat ihmiset vannovat, etteivät menisi koskaan Big Brotheriin, mutta Instastoriesin myötä heidän elämästään on tullut heidän oman elämänsä Big Brother. Ainoastaan muut asukkaat ja lukittu ovi puuttuvat.

Tavallisuus on kuollut. Jopa Twitterissä erottuaksesi sinun on oltava nokkela. Välillä ihmisten twiittejä lukiessa tulen miettineeksi, onko koko Twitter kilpailua siitä, kuka keksii minäkin päivänä kiinnostavimman twiitin. Päivästä riippuen aihealue voi olla mikä tahansa, pääasia, että twiitti on tarpeeksi naseva. 

"Maailma kehittyy ja meidän ihmisten pitää kehittyä mukana."

Hyvä asia on se, että myös tavallisuus on muuttanut matkan varrella muotoaan ja hyvä niin. Maailma kehittyy ja meidän ihmisten pitää kehittyä mukana. Omaa tavallisuuttani peilaan lähinnä siihen, miten  päiväni kuluvat, arkisesti. Kuitenkin sitä mukaa kun tavallisuus muuttuu, tuntuu, että erottuaksesi sinun on tehtävä yhä vain hullumpia ja hullumpia asioita tai ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta. Jopa ruokaketjun yläpäässä olevat poliitikot ja toimittajat kertovat valheita ja sutkauttelevat mitä käsittämättömimpä asioita suustaan, pääasia on, että osa kansasta hurraa. Sitä kautta sataa sitten ääniä tai lehden sivuille klikkejä.

Blogia kirjoittavana minua tietenkin kiinnostaa se, että tätä luetaan. Osaksi kirjoitan blogia edelleen täysin omaksi ilokseni, mutta osaksi myös lukijoilleni. Joten myönnän, että koen paineita erottumisessa. Nyt kun olen elämääni tyytyväinen, on minusta tullut hyvin tavallinen ja sanotaan se suoraan – TYLSÄ.

Lopuksi on varmaan aika sanoa kiitokset kaikille teille, jotka luitte jutun loppuun ja olette ehkä olleet täällä mukana jo pidempään. Tiedän, että teitä on myös koko ajan tullut uusia, mikä antaa pientä toivonkipinää siitä, että ehkä tavallisuuden kiinnostavuus ei sittenkään ole täysin kuollut.

Kuvat: Pixabay