Yliluonnollista

Muistatte varmaan, kun kirjoitin teille asioista, jotka minua pelottavat? On ollut ihana lukea, että muutkin bloggaajat innostuivat postauksen inspiroimana kirjoittamaan omista peloistaan. Tuli heti fiilis, että enhän minä olekaan pelkojeni kanssa yksin, kaikki pelkäävät jotain. Ei ole olemassa liian pientä pelkoa. Sillä pelot ovat pelkääjälleen yhtä suuria ja todellisia. Pelottaa-kirjoituksen kommenttiboksissa nousi esiin myös kummitukset ja taisin Kvartsiharakan Johikselle vastatakin, että olen itse kokenut pari selittämätöntä juttua, jotka vieläkin saavat selkärankani kihelmöimään. Lupasin kirjoitella niistä blogiin. Jään myös jännityksellä odottamaan, mitä sanottavaa Nonnulla on tähän samaan aiheeseen liittyen.

Yliluonnolliset jutut ovat sellaisia, joita toiset pitävät hölynpölynä, toisille ne ovat täyttä totta. Itse olen aina ajatellut lähtökohtaisesti niin, että täällä maapallolla ja sen ulkopuolella on varmasti paljon asioita, joita kukaan ei pysty koskaan täysin millään järkiperusteilla selittämään.

Alkuun minun on tunnustettava jotain. Silläkin uhalla, että pidätte minua tämän jälkeen entistä hupsumpana. :D Näiden parin minulle tapahtuneen selittämättömän tapahtuman johdosta, olin hetken aikaa mummon kuoleman jälkeen tosi säikky. Minähän kerroin jo mummolle hänen elossa ollessaan, että en tule hänen hautajaisiinsa, koska tiesin, että ortodoksien hautajaisissa on tapana pitää arkun kansi auki ja minähän en tahdo ruumiita nähdä. Mummo vitsaili aina hymy suupielessä karehtien takaisin, että hän tulee kummittelemaan minulle, jos en tule. Muistatte varmaan, etten mennyt hautajaisiin.

Olen asunut puolen ikääni maalla metsän keskellä, jossa lähin naapuri asuu kilometrin päässä ja katuvaloja ei ole. En ole koskaan pelännyt pimeää. Mummon kuoleman jälkeen pimeän pelko kuitenkin iski, jos olin yksin kotona. Sytytin aina valot huoneeseen, johon menin, koska pelkäsin mummon ilmestyvän. Lisäksi en uskaltanut avata silmiäni sängyssä pimeässä, jos mies oli yövuorossa töissä. Tämä tuntui itsestänikin ihan hullulta. Tietenkin terapiassani käsittelimme tätä uutta pelkoani. Terapeutti kysyi minulta viisaasti: "Oliko sinun mummosi sellainen ihminen, joka tulisi sinulle kummittelemaan?" Silloin tajusin, että ei se mummo tulisi. Sillä kaikkein vähiten mummo olisi halunnut, että minä pelkäisin. Siitä tilanne lähti purkautumaan ja muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen en enää pelkää pimeää, enkä sytyttele valoja. Välillä silti mielessä aina välähtää, jos se mummo ilmestyykin.

Miksi sitten pelkäsin, että kuollut mummo voisi ilmestyä kummittelemaan? Pelko juontaa juurensa näistä kahdesta tapauksesta.

Ensimmäinen selittämätön juttu tapahtui, kun olin reilu kymmenvuotias ja paras ystäväni pari vuotta minua nuorempi. Ystäväni liittyy tähän siksi, koska myös hän todisti tapahtuneen, joten tapahtuneelle on toinenkin "todistaja". Oli todella kaunis helteinen kesäpäivä ja olimme ystäväni perheen kanssa olleet  uimassa eräällä hiekkarannalla koko päivän. Ihmiset saapuvat rannalle aina vesitse, koska suoraa tietä sinne ei ole. Lähin tie rannasta on jonkun matkan päässä, eikä rannan jälkeen ennen tietä ole muuta kuin pelkkää umpimetsää monta sataa metriä. Tuli kotiinlähdön aika ja meidän piti tietenkin päästä märistä uimapuvuista eroon ennen venematkaa. Meidän porukan lisäksi rannalla oli vain yksi toinen perhe. Katsoimme tietenkin ystäväni kanssa, kun hyppelimme pajupuskan taakse vaihtamaan uimapukuja, että kaikki muut ihmiset ovat edessämme siellä rannalla, jotta saamme rauhassa vaihtaa vaatteet päälle. Juteltiin päivän tapahtumista ja vaihdettiin vaatteita, kun yhtäkkiä meille molemmille tuli tunne, että meitä tuijotetaan. Muistan ihan elävästi, kun ensin katsoimme ystäväni kanssa toisiamme ja sitten katsoimme taaksemme. Ihan meidän takana vain parin metrin päässä seisoi perhe: isä, äiti, kaksi pientä lasta ja äidillä vielä sylissään vauva. Kaikki olivat ihan hiljaa ja tuijottivat meitä, lapsistakaan ei kuulunut pihaustakaan. Osataan ystäväni kanssa vielä tänäkin päivänä kuvailla, miltä tuo perhe näytti. (vaatteet, ulkonäkö) Säikähdettiin tietenkin ihan kamalasti, kun olimme puolipukeissa. Lähdettiin juoksemaan sydän hakkaillen puskan takaa takaisin rannalle. Eihän tuollaista perhettä tietenkään siellä missään näkynyt tuon jälkeen. En vieläkään osaa selittää, miksi näimme nuo ihmiset, mistä he tulivat ja miksi he vain tuijottivat meitä sanomatta sanaakaan, mutta siinä tilanteessa oli jotain tosi puistattavaa. 

Toinen tapaus tapahtui vajaat pari vuotta sitten. Olimme syyskuussa mieheni vanhempien kesämökillä, joka sijaitsee keskellä ei mitään. Olimme käymässä nukkumaan, sammutelleet valot ja laittaneet ulko-oven lukkoon. Menimme mieheni kanssa omaan huoneeseemme ja suljimme oven. Appeni oli mennyt myös nukkumaan. Yllättäen kuulin askelia mökin tuvasta, sanoin miehellekin, että eikö isäsi käynytkään nukkumaan. Mieskin alkoi kuuntelemaan. Samassa kuului, kun ulko-ovi aukesi ja meni kiinni. Siinä vaiheessa mieheni avasi meidän huoneen oven ja kurkkasi, että onko siellä joku. Huhuili vielä isäänsä, joka vaimeasta kuorsauksesta päätellen nukkui. Erikoisinta oli, että tämä sama toistui myös seuraavana iltana mökillä ollessamme. Arvoitukseksi jäi sekin kävelijä ja ulko-oven käyttäjä. Avaimia se ei ainakaan tuntunut tarvitsevan...

Onko teille tapahtunut outoja/selittämättömiä juttuja?