En ole pitkään aikaan kirjoitellut teille kuulumisiani. Voisin luetella useita syitä, mutta yksikään niistä ei varmaankaan ole tarpeeksi pätevä. Kevät oli itselleni tänäkin vuonna raskasta aikaa, mutta siitä selvittiin. Heinäkuussa tunsin suorastaan herääväni auringon myötä henkiin. Elokuussa jatkui terapia kesätauon jälkeen. Keväällä terapiani yhdeksi suurimmista tavoitteista nousi se, että hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen. Olen vuosien aikana luonut itselleni mielikuvan mielestäni täydellisestä ihmisestä, jonka piirteitä minä en tietenkään täytä. Tämä luo paljon turhautumista ja ahdistusta.
Syksyn tullen sähköpostini on täyttynyt useista kutsuista erilaisiin tilaisuuksiin. Vointini ei ole niin hyvä, että pystyisin millään niihin kaikkiin menemään ja vaikka olisikin, valitsisin niistä mielestäni mielenkiintoisimmat. Niin paljon kuin rakastankin tilaisuuksissa kuunnella tarinoita tuotteiden takana ja tutustua uusiin mielenkiintoisiin asioihin, tilaisuuksien sosiaalinen kanssakäyminen on minulle hankalaa. Olen täydellinen esimerkki introvertista ihmisestä. Näissä tilaisuuksissa suurin osa muista ihmisistä tuntuu olevan ekstrovertteja, jotka ovat kaikkea muuta kuin minä. Siinä missä itse olen sisäänpäinkääntynyt ja mietin tekojani, muut saavat energiaa vuorovaikutuksesta muiden ihmisten kanssa kasvotusten. Huomaan usein miettiväni, että mitä ihmettä teen täällä. Yritän kovasti löytää ekstroverttia puolta itsestäni, mutta turhaan. Sillä jo meidän syntymässä on määrätty tekijät, kumpaa puolta tulemme edustamaan. Introverttina olo ekstrovertin taitoja vaativissa tilanteissa on hankalaa. Huomaan jatkuvasti miettiväni, koska en ole yhtä hymyilevä ja puhelias kuin muut, ajatellaanko minut ylpeäksi, töykeäksi tai jotenkin erikoiseksi. (varmaan osa ajatteleekin) Totuus on kuitenkin ihan päinvastainen, olen sosiaalisissa tilanteissa erittäin epävarma. Kun jännitän, menen vieläkin enemmän lukkoon. Mitä enemmän ihmisiä sen pahempi lukko.
Muutaman kerran blogin aikana minulla on ollut tilaisuus tutustua uuteen ihmiseen kahden kesken, ne menevätkin aina ihan eri tavalla kuin tilaisuudet, joissa on paljon muita ihmisiä. Huomaan viihtyväni tilanteessa ja rentoudun. Kun keskustelunaihe on vielä yleensä sellainen, josta olen erittäin kiinnostunut, joudun jopa hillitsemään itseäni, etten puhuisi liikaa. Usein aluksi jännittävä tilanne kääntyykin päinvastaiseksi ja huomaan nauttivani keskustelusta toisen osapuolen kanssa. Yleinen ajatus introverteista on, että olemme hiljaisia. Väärin. Pidän puhumisesta, juttelen paljon ystävieni ja aviomieheni kanssa, mutta suuressa joukossa se ei vaan onnistu.
Faktahan kuitenkin valitettavasti on se, että nyky yhteiskunnassa ekstrovertit pärjäävät paremmin, sillä tämä on heidän suunnittelemansa maailma heitä itseään varten. Me introvertit olemme vähemmistössä. Työnhakutilanteissa introvertti on usein heikommalla kuin ekstrovertti hakija. Varsinkin, jos pöydän takana istuu useampi haastattelija.
Silti jostain on vaan kaivettava voimaa ja hyväksyttävä tämä introverttiuteni, vaikka oma miellyttämisen halu on sitä luokkaa, että yritän väkisin kaivella itsestäni ekstroverteissa ihailemiani piirteitä esiin.
Oletko sinä introvertti vai ekstrovertti?
Olen ekstrovertti. Tosin välillä on ihanaa käpertyä yksin nurkkaan ja vain olla yksin. Mutta uusien ihmisten tapaaminen on mielenkiintoista, ja erilaiset tapahtumat myös. Nautin myös yksinolosta, mutta kaipaan myös ihmisten seuraa. Ekstroverttiminäni nauttii varsinkin töissä ihmisistä, hiljaiset työpäivät on tosi inhottavia.
VastaaPoistaVälillä huomaan miettiväni, että miten ihmeessä jaksoin as.palvelu alalla kymmenen vuotta, kun olen vähitellen terapian myötä tajunnut kuka oikeasti olen... Aikamoista taakkaa on päivät olleet. :D
PoistaVoin hyvin kuvitella, miten hankalaa ja epämukavaa on isossa tilaisuudessa introvertilla ihmisellä, kun pitäisi lyöttäytyä vieraitten ihmisten seuraan ja alkaa vaan rupatella. Itse en tykkäisi cocktail-tilaisuuksista, enkä onneksi ole saanut sellaiseen koskaan kutsuakaan;)
VastaaPoistaSuomalainen yhteiskunta ei perinteiseti ole ollut kauhean suulaitten ihmisten kannalla ja meillä on aina hyväksytty introvertteja ihmisiä aika hyvin. Muutosta silti on ja kyllä nykyään arvostetaan eniten ulospäinsuuntautuneita ihmisiä, jotka osaavat tuoda itseään esille.
Mä olisin varmaan ollut 50 vuotta sitten vahvoilla hiljaisuukseni, mutta en enää nykypäivänä. Vielä se joku päivä sullekin tulee cocktail-tilaisuuteen kutsu, usko pois! ;) Itse saan itseäni niskasta kiinni, koska olen niin super-kiinnostunut niistä asioista, mitä siellä on ja usein huomaankin ajattelevani ja keskittyväni vain niihin.
PoistaTöissä ekstrovertti ja muuten introvertti.... voiko edes olla noin? Olen todella ujo, kauhea jännittäjä yms. mutta kuitenkin olen as.palvelu allalla ja silloin tykkään jutella erilaisten ihmisten kanssa :)
VastaaPoistaItsekin tavallaan tykkäsin as.palvelusta silloin, kun oli vain yksi ihminen kerrallaan, mutta ruuhka-ajat oli kyllä yhtä tuskaa. En edes itse tajunnut miten kuormittavaa se oli ja vasta nyt tajuan, että se ei ollut mulle oikea ala ollenkaan.
PoistaOlen samantyyppinen kuin sinä. Hyvin introvertti lapsesta saakka - kuten sanoit, synnynnäinen piirrehän se on. Introverteistä usein ajatellaan, että he vihaavat muita ihmisiä. Se voi toki pitää paikkansa joidenkin kohdalla ja joskus itsekin sorrun moiseen ajatteluun, mutta nyt ymmärrän ihailevani ihmisiä. Minulle täytyy vain antaa aikaa ja tilaa, että saan ihailla ja tarkkailla muita tarpeeksi etäältä.
VastaaPoistaSama, varmastikin ihailen, koska niin kovasti yritän olla kuten useimmat muut. Sekös se sitten taas tässä tilassa raskasta on. Minäkin tykkään tarkkailla ihmisiä, se on äärettömän mielenkiintoista, kunhan ei tarvitse alkaa juttelemaan.
PoistaOlen introvertti 80% ja ekstrovertti 20%. En nauti suurista ihmismassoista ja esilläolosta. Olen tehnyt asiakaspalvelutyötä ja ihme kyllä nautin siitä. Haluan kohdata uudet ihmiset mielleellään yksi kerrallaan ja olen näissä tilanteissa jopa puhelias. Olen blogini myötä tavannut jonkun verran uusia ihmisiä ja nauttinut kohtaamisista. Saan myös aika paljon kutsuja, mutten yleensä pääse paikalle (huokaus).
VastaaPoistaTein itse joskus testin ja sain tulokseksi 100% introvertti ja psykologinen testikin tämän muutama vuosi sitten osoitti, itse asiassa siinä kuvailtiin, että minulle on harvinaisen vähäinen tarve olla muiden ihmisten kanssa. Silti olen täysin parisuhdeihminen. :)
PoistaIhan ku oisit minusta puhunu.. :D Isot ihmisjoukot, ei kiitos. Monesti ihan sellasessakin porukassa missä on ihan mukava olla, siis pelkkiä kunnolla tuttuja ihmisiä, on hankalaa.. Jos vaikka puhutaan aiheesta x, ja mulla ois omakin mielipide niin harvoin saan mitään sanotuksi, tuntuu että kaikki ympärillä selittää niin kovalla äänellä ja vauhdilla etten pääse mihinkään väliin omaa juttuani lisäämään.. Se yksi sana ehtii tulemaan ja joku ehtiikin vieressä samaan aikaan alottamaan taas, ja kukaan ei ees huomaa että olin jotain sanomassa. Sit ku tulee joku väli mihin ehtii jotain sanomaan ni puhutaanki jo ihan jostain muusta. Eli käytännössä jos huoneessa on enemmän kuin kolme ihmistä, ni mä olen hiljaa. :D Ärsyttää kyllä aika usein ku mulla ois usein ihan fiksuakin asiaa.
VastaaPoistaSama, vaikka ne ihmiset olisi tuttujakin, mitä isompi porukka sen hankalampaa. Olen muuten huomannut, että tuo kolme ihmistä on itsellekin sellainen tilanne, jonka vielä pystyn käsittelemään, sen jälkeen menee hankalaksi.
PoistaMinäkin tunnustaudun ekstrovertiksi. Kuitenkin siitäkin huolimatta minäkin joskus haluan käpertyä sohvan nurkkaan, enkä kaipaa ketään seuraukseni. Musta tuntuu, että tämä munkin ylisosiaalisuus on sellainen, että syö ja siksi välistä tuntuu, että sitten tahtoo astua esiin myös introvertti ;)
VastaaPoistaYlisosiaalisuus tosiaan syö, hih. Mä olen yleensä aivan puhki kaikesta, jos joudun olemaan parikin tuntia isommassa porukassa ihan kuin olisin vetänyt jonkun älyttömän treenin. Kotona saatan sitten olla kärttyinen, enkä tosiaan enää jaksa keskustella. (mies parka)
PoistaIntrovertti täällä hei! Vaikka olenkin aika avoin ja puhelias, olen loppupeleissä hyvin sisäänpäinkääntyvä ja välillä uusille ihmisille suorastaan kylmä.
VastaaPoistaEn malta odottaa että päästään taas tapaamaan!
Ilona, mä tunnistin sut mun hengenheimolaiseksi jo ekalla tapaamisella! ;) Siis meidänhän ei tarvitse välttämättä edes sanoa toisillemme mitään, kunhan nyökytellään niin toinen ymmärtää.
PoistaTotta! Hiljaisuus on välillä kultaa, ja ihan parasta silloin kun tietää olevansa sellaisen ihmisen seurassa joka ymmärtää. Nyökyttely ja mumina kuuluvat mun kommunikointikeinoihin 24/7.
PoistaMulla kävi sun ajatuksia lukiessa mielessä, että päätit sitten kirjoittaa minusta. ;) Mä olen - jos kokonaisuutena pitkältä ajalta ajatellaan - ekstrovertti. Hyvin avoin, kova puhumaan ja hölpöttelemään. Siitä huolimatta vieraassa porukassa ja isoimmissa tapahtumissa vetäydyn syrjään, kun en uskalla mennä kenellekään juttelemaan. Se näyttää varmasti jollain tavalla luotaantyöntävältä ulospäin, mutta on vain sitä etten osaa olla vieraiden joukossa. Kovasti tässä on siis menty kohti introverttiyttä ja tunnistin itseni tosiaan sun tekstistä aika hyvin.
VastaaPoistaJospa kirjoitinkin. ;) Minähän olen lapsesta asti tykännyt leikkiä ihan itsekseni, se ei ole koskaan ollut ongelma ja ehkä vielä oma kasvuympäristö tuki introverttiyttani, joten olen nykyään täydellinen ekstrovertin vastakohta.
PoistaNo niin. Vissiin kerran olen uskaltautunut blogitilaisuuteen, muut joutunut jättämään välistä. Aina jotenkin niin imarreltu, että edes saa mitään kutsuja, mutta sitten tulee aina se, että enhän mä voi mennä. Ihmisiä, uusia ihmisiä, outo paikka, äh äh, jo alkaa ahdistamaan. : /
VastaaPoistaI feel you! <3
PoistaIntrovertti, ehdottomasti. Täydelliseltä erakoitumiselta minut on todennäköisesti pelastanut työni, jossa on vaan yksinkertaisesti täytynyt opetella kommunikaatio- ja esiintymistaitoja sekä tietynlaista johtamista siinä samalla. Itseensä vetäytyminen ei vain ole vaihtoehto. Olenkin siis töissä väliin vähän liiankin suulas räpätäti joissain asioissa :)
VastaaPoistaToisaalta sitten erilaiset biletys- ja illanistujaiskeikat, joissa olen ollut mukana, voi laskea varmaankin yhden käden sormilla. Kaverit lakkasivat pyytämästä minua mukaan jo aikoja sitten, kun varmaan huomasivat, etten vain yksinkertaisesti viihdy näissä tilanteissa. Joskus tulee mieleen, että pitäisikö jossain baarissa sosiaalisena notkuminen tms. oikeasti kiinnostaa enemmän, mutta olen kuitenkin sen verran mukavuudenhaluinen, että en halua itseäni näille tilanteille altistaa, kun johonkin sosiaaliseen tilaisuuteen lähteminen ahdistaa jo viikkoa etukäteen.
Kiitos kuitenkin tästä kirjoituksesta! On helpottavaa kuulla, että ei ole introverttiydensä kanssa yksin ja samanlaisia ihmisiä on muitakin. Susan Cain muuten kirjoitti aiheesta kirjan Hiljaiset pari vuotta sitten. En ole sitä lukenut, mutta se voisi olla mielenkiintoinen kirja.
Mua jotenkin naurattaa, kun sairastuttani multa on usein kysytty tunnetko itsesi syrjäytyneeksi, ai minä vai? En tosiaan! :) Minähän olin myös entisessä työssäni johtavassa asemassa, mikä tuntuu käsittämättömältä nyt, mutta ilmeisesti sitä taipuu ihmesuorituksiin paineen alla.
PoistaKiitos kirjavinkistä, pitää ehdottomasti lukea, sitähän me introvertit osataan tehdä. ;)
Täällä yksi introvertti ilmoittautuu! :) Olen aina ahdistunut juhlista yms. isoista tilaisuuksista, joissa pitäisi osata jutella tuntemattomienkin ihmisten kanssa. Noin parikymppiseksi asti koin jonkunlaista syyllisyyttä siitä, että en ole sellainen kuin"pitäisi". Sitten jotenkin sisuunnuin ja aloin ajatella, että en ole yhtään sen huonompi kuin muutkaan. Ja työn kautta on joutunut opettelemaan niin paljon sosiaalisia taitoja, että moni uudempi tuttu yllättyy, kun tulee puheeksi, että minua itse asiassa ahdistaa uudet ja sosiaalisesti vaativat tilanteet. Tsemppiä tiellesi kohti itsensä hyväksymistä! :)
VastaaPoistaOikea meininki, noin juuri pitäisi ajatella! Tuohon pitäisi itsekin pyrkiä. :)
PoistaMinäkin koen itseni introvertiksi... en tiedä, olenko aina ollut. Lapsena sitä oli rohkeampi.
VastaaPoistaKaikenlaiset bileet ja juhlat lähinnä ahdistavat. Siinähän sitä sitten kokee jonkinlaista huonommuutta verrattuna muihin. Ja itsekriittisyys on välillä aivan järjetöntä (hyvähän sitä on välillä tutkiskella tekemisiään syvemmin, mutta jotain rajaa). Itsekin koen olevani melko puhelias ja joskus jopa esiintyminen sujuu ihan mukavasti. Sekin tosin aiheuttaa lisää ahdistusta, kun väliin tulee avattua suu ennen kuin ajattelee ja sitten sitä ei enää saakaan uudestaan auki korjatakseen asian! :D
Muistaakseni psykan tunneilla lukiossa ei mainittu erikseen juuri sanoja introvertti ja ekstrovertti, mutta tuli puhetta siitä, että on ihmisiä, jotka sietävät tylsyyttä ja ihmisiä, joilla pitää yksinkertaisesti olla tekemistä ja menoja. Saattaa olla, että ne liittyvät vahvasti toisiinsa. Introvertin pitää ehkä joskus hengähtää hieman pidempään.. :)
Mulla on toisinpäin. Koen, että lapsena olin hieman rohkeampi, vaikka myös silloin viihdyin yksin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän viihdyn tai tunnen oloani kotoisaksi isoissa joukoissa. Tuo huonommuudentunne on niin tuttua, jotenkin noissa lehdistötilaisuuksissa se korostuu, kun huomaan ajattelevani ihan omia juttuja, kun pitäisi olla sosiaalinen muiden kanssa.
PoistaNiin tuttua! Ihan kuin olisin itsestäni lukenut... Olen kuormittanut itseäni esiintymiseen painottuvassa työssä niin paljon, että sairastuin masennukseen ja olen nyt ollut muutaman kk s-lomalla. Minulla diagnosoitiin sos. tilanteiden pelko ja muuta tällaista.
VastaaPoistaMissä sinulla todettiin tuo introverttiys? Lääkärit tai psykologi eivät ole mulle edes maininneet tuota sanaa - mutta olen siis aina tiennyt olevani introvertti.
Mä olen kanssa pohtinut, että taisi se 10 vuotta as.palvelutyötä ja siitä melkein kuusi vuotta johtoasemassa olla liikaa. Entinen työhän on selkeästi osa sitä, miksi masennukseen sairastuin. Mietin, että olisiko tätä pitänyt enemmän miettiä kouluaikana ammatinvalintaa pohtiessa. Kyllähän sen jo silloin pystyy näkemään kumpi olet ja sen mukaan painottaa jatko-opiskeluja. Mulla on diagnoosina myös sosiaalisten tilanteiden pelko. Itse olen puhunut asiasta terapeutin kanssa ja myös psykologisessa testissä tuli ilmi, että minulla on harvinaisen vähäinen tarve olla toisten ihmisten seurassa, mutta introverttiydesta ei siinä silloin puhuttu mitään.
PoistaMinä taidan olla tuolla jossain välimaastossa - ja suurissa joukoissa viihdyn, jos ei tarvitse tuoda itseään esille - eli jos pitää esiintyä, pitää puhe yms. on kakat housussa jo monta päivää ennen tilaisuutta. Kun työhön kuuluu se, että on välillä pakko osallistua erilaisiin kissanristiäisiin, niin muulloin aika harvoin huvittaa.
VastaaPoistaTsemppiä - ja kiitos rohkeudesta - kirjoitat tärkeästä asiasta♥
Musta tuntuu nyt hullunkuriselta, että koulussa en tykännyt yhtään pitää esim. esitelmiä, mutta ala-asteella esiinnyin aika monessa koulun näytelmässä ja siitä jopa pidin. Ehkä se, että näytellessä pystyin tavallaan eläytymään niin eri maailmaan ja koin olevani siinä vahvoilla.
PoistaKiitos tsempeistä, sitä tarvitaan!
Mä olin just kans ihan samanlainen. Ala-asteella olin aina valmis tekemään näytelmiä mutta vieläkin iskee nyt koulussa paniikki jos joudun esitelmää pitämään
PoistaEhkä se on ollut sitä lapsen ennakkoluulottomuutta, että on pystynyt. Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulin sen vähemmän tarjouduin enää mihinkään. Esim. yläasteella esiintyminen olisi ollut jo ihan mahdottomuus.
PoistaKuulostipa tutulta, aika vahvasti taidan minäkin olla introvertti. Jännä homma että silti olen asiakaspalvelutyössä eikä asiakkaat jännitä mua. Mutta muuten isossa porukassa vetäydyn taka-alalle ja tarkkailen. Kavereiden kanssa ja tutussa porukassa olen hyvinkin kova höpöttämään :) Viime aikoina olen alkanut haastamaan itseäni ja hyppäämään tilanteisiin joihin ennen en olisi uskaltanut lähteä. Nytkin lauantaina menen juhliin, joista en tunne kuin isäntäväen, jaiks!
VastaaPoistaJännä kuulla miten introvertit kuitenkin eksyvät as.palvelualoille, niinhän tein itsekin. Nyt vaan huomaan, että itseäni se kuorimitti aivan liikaa. Mutta voihan se toisilla toimiakin. :) Nuo lehdistötilaisuudet missä silloin tällöin käyn ovat minulle sitä itseni haastamista, mutta en voi sanoa milläänlailla nauttivani muusta kuin siitä osuudesta, kun tuotteesta tai asiasta kerrotaan, koska se on äärimmäisen mielenkiintoista. Parin tunnin jälkeen olen yleensä aivan puhki, koska kuluttaa niin paljon energiaa. Tuntuu ihan naurettavalta kirjoittaa, koska monien on vaikea sitä ymmärtää. Mun energiavarastojan syö ihan tuttujenkin kanssa seurustelu, kun toiset saavat siitä voimaa, mä varaan seuraavalla päivälle vapaan, että saa olla yksin. :D
PoistaMä olen ehdottomasti extrovertti. Nautin uusien ihmisten tapaamisesta ja harvemmin jännitän uusia kohtaamisia (vaikka jälkikäteen joskus mietinkin, olinkohan liian puhelias ja pulppuileva itseni). Välillä analysoin itseäni vähän liiaksikin, mutta silti tuntuu, että sisimmässäni oon vihdoin hyväksynyt sen, että kaikki ei voi tykätä eikätarvitsekaan olla sellainen kuin muut odottavat, vaan ihan oma itsensä. Elämä "toisena ihmisenä" on mahdotonta. Oma persoonallisuus puskee aina esiin. Jokainen meistä on hyvä juuri sellaisena kuin on, vaikka jostain syystä nimenomaan itsensä on vaikeinta saada se uskomaan. Tiedän niin tuon täydellisyyteen pyrkivän tunteen! En ole sitä tunnetta vielä onnistunut täysin karistamaan, mutta päivä päivältä mennään kohti parempaa. Säkin onnistut siinä aivan varmasti! <3
VastaaPoistaItseasiassa extrovertit on loistavia keskustelukumppaneita introverteille, kunhan ollaan tosi pienessä porukassa tai kahden kesken. Mä ainakin huomaan, että päinvastainen tyyppi saa äkkiä minunkin oloni rentoutumaan, mutta monta extroverttia samaan aikaan on itselle liian kuormittavaa. En pysy enää siinä puhetulvassa mukana ja usein alan ajattelemaan ihan omia juttujani ja tipun kärryiltä.
PoistaOot varmasti oikeassa :) Mun täytyy vielä lisätä, että vaikka oonkin extrovertti, myös oma aika on mulle äärimmäisen tärkeää. Jos en saa olla välillä ihan yksikseni ja rauhassa, tuun hulluksi. Nautin siitä, kun saan puuhastella yksin omia juttujani. Mutta ehkä tuo extroverttiys on kuitenkin mussa hallitsevaa, koska uudet tilanteet ei ns. pelota, vaan tapaan mielelläni uusia ihmisiä. Siltikin esimerkiksi ihmistungos ahdistaa mua. Siis jos olen esim. liikkeellä vaikka jossain kaupungilla ja porukkaa tulvii sieltä täältä eikä meinaa päästä eteenpäin. Sellaisista tilanteista en tykkää. Tapahtumat on sitten erikseen, missä kaikilla on riittävästi myös "omaa tilaa" olla eikä tarvitse olla samassa supussa :D
PoistaIhmistungos on kamalaa, mua ei saisi esim. Stockan Hulluille Päiville edes kirveellä uhaten. :D
PoistaJos mä käyn Hulluilla päivillä, käyn päiväsaikaan ja olen maksimissaan vartin. En voisi mennä aamukahdeksalta pahimman ruuhkan aikaan :D Tämän mun vastauksen myötä aloin muuten pohtimaan, että oonkohan mä sittenkin extrovertin ja introvertin yhdistelmä. Koska tajusin, että mussa on paljon myös introvertin piirteitä. En missään nimessä ole sellainen ihminen, että haluaisin koko ajan jonkun ihmisen olevan ympärilläni. Jos mietin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani (toki oon nuori vieläkin, vaikka vanhempi) niin mä olen todella paljon ollut yksinäni. Aloin vaan miettimään tätä asiaa, kun eilen illalla suoraan blogitilaisuudesta kotiuduttuani laukaisin, että oon "ehdottomasti extrovertti" :D Mun työssä kyllä nautin siitä, että tapaan uusia ihmisiä päivittäin. Mutta no, ehkä mä olen extrovertin ja introvertin yhdistelmä ;) Kiitos, että annoit ajattelemisen aihetta! Tosi hyvä postaus :)
PoistaIhan hyvin saatat olla yhdistelmä, kyllähän niitäkin löytyy. Mussa taas ei ole yhtään extroverttia, joten kaikki sitten korostuu entisestään. Olitko Laveran tilaisuudessa? Mua harmittaa suunnattomasti, etten itse pysty kaikkiin tilaisuuksiin. Kyse ei ole edes halusta, on vaan niin voimia viemää puuhaa. Oon yleensä kotona ihan puhki, jonka jälkeen "mökkiydyn" useaksi päiväksi.
PoistaJuu, olin Laveran tilaisuudessa. Tila oli aika pieni ja intiimi, meitä oli paikalla vain noin 20. Mutta mukava oli päästä tutustumaan uudistuneisiin meikkeihin. Lavera kun kuuluu niihin ensimmäiseen luonnonkosmetiikkasarjoihin, joihin aikoinaan tutustuin ja ihastuin :)
PoistaIntrovertti minäkin. Tämä kirjoitus olisi voinut olla minusta. :) Nautin kovasti ihmisten seurasta, kun heitä on kourallinen. Suuremmat porukat, nounou.
VastaaPoistaJuurikin näin. :)
PoistaEhdottomasti oon kans introvertti. Saatan myös puhua paljonkin tutussa seurassa, mutta isossa porukassa ja oudossa seurassa vetäydyn syrjemmälle ja oon hiljaa. Pahinta on varmaan se, että ei tunne uudessa/isossa porukassa itseään yhtään luontevaksi ja tulee helposti ulkopuolinen olo. Erilaiset sosiaaliset tilanteet myös jännittää tosi paljon. Toisaalta kaipaan monesti enemmän seuraa, mutta kuitenkin vaadin paljon aikaa ihan itsellenikin.
VastaaPoistaTutussa seurassa puhuminen on paljon helpompaa ja juuri isot porukat saavat olon tosi ulkopuoliseksi. Mulla tämä introverttiys on sitä luokkaa, että en paljoakaan hakeudu hakeutumalla muiden ihmisten seuraan. Myönnän olevani myös hankala ystävä, koska mä en yleensä ole se, joka ehdottelee tapaamisia. Onneksi mulla on muutama ystävä, jotka ymmärtävät mua täydellisesti ja ovat pysyneet kelkassa. <3
PoistaTäälläkin yksi introvertti! Rakastan ihmisiä ja rakastan olla parisuhteessa, mutta mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän jännittää. Kaikki juhlat ja tilaisuudet jännittää aivan kamalasti, mutta onneksi mut on jo jotenkin saatu katsomaan tilannetta siellä sisällä olevana eikä "ulkopuolelta". Varmasti tiedät mitä tarkotan! Tykkään hirveästi tavata ihmisiä, kuulla ja oppia uutta, mutta tunnen olon usein tosi ulkopuoliseksi ja jännitän sitä, "etten kuulu joukkoon". Ulkonäköpaineista puhumattakaan...! Syömishäiriöt sun muut tulivatkin nuorempana tän ujon ja esiintymispelkoisen arkeen, koulussa ei tosiaan ollut helppoa. Onneksi ikä on tuonut itseluottamusta vähän lisää - vaikka paniikkihäiriön kanssa edelleen elänkin :)
VastaaPoistaVaikutat luonteeltas niin kovin samanlaiselta ihmiseltä, että olis tosi kiva tavata kyllä vaikka jossain blogijutuissa! :)
Itsekin olen ehdottomasti parisuhdetyyppi, onneksi mun mies rakastaa myös omaa aikaa niin yhteiselo sujuu aika kitkattomasti. :)
PoistaVarmasti me vielä jossain törmätään!
Olen lapsuudesta asti ollut hyvin ujo ja vetäytynyt. Monet tulkitsevat minut väärin ja tulkitsee eleistäni ettenkö viihtyisi ihmisten kanssa tai nimenomaan kyseisten henkilön kanssa. Todellisuudessa tykkään olla paljonkin ihmisten kanssa ja kaipaan ihmisten seuraa, mutta taas suuret ihmisjoukot saavat minut ahdistuneeksi. Jos porukassa on puheliaampia niin koen helposti jääväni niiden "jalkoihin" ja arvostan ihmisiä jotka osaavat ottaa toiset huomioon keskusteluissa (juurikin antamalla puheenvuoroa). Tutulla porukalla saatan olla se "höpsö höpöttäjä" mutta heti tuntemattomammalla viihdyn tarkkailijan roolissa. Nuoruudessa varsinkin tahdoin olla kuten monet kaverini: avoimia ja rohkeita ja itsellänikin ollut vaikea hyväksyä itseäni tällaisena kun olen. Totuushan on, että introverteissa on mooonia ominaisuuksia jotka ovat arvokkaita. Tunnustan olevani myös erityisherkkä ihminen ja koen voimakkaammin asioita kun muut ihmiset. Suosittelen kovasti lukemaan kirjaa Erityisherkkä ihminen(Elaine Aron), sillä se on paljon auttanut ymmärtämään itseäni ja hyväksymään sellaisena kun olen. Tämä piirre on voimakkaasti yhdistettynä introverttiuteen, mutta myös ekstrovertit voivat olla erityisherkkiä :)
VastaaPoistaMeitä löytyy paljon ja on harmillista että yhteiskunta suosii enemmän ekstroverttia. Introverttiutta esim lapsissa ei oteta tarpeeksi huomioon esim kouluympäristössä, mikä vaikuttaa suoraan arvosanoihin ja menestymiseen elemässä.
Kiitos kirjavinkistä!
PoistaItsehän olen myös herkkä ja vaistoan asioita helposti. Just mietin tätä introverttiytta kouluympäristössä, kun vähän aika sitten oli puhetta niistä uusista ehdotelluista arvosanoista. Introvertit oppilaat kärsisivät kyllä niistä. Minähän aikoinaan sain käytöksestä koulusta 9 opettajalta, sanoi, että ei voi antaa kymppiä, kun olen liian hiljainen. Muistan, kun yritin kovasti olla aktiivinen tunneilla, koska kyllähän minä vastaukset tiesin, mutta ei siitä mitään tullut. Se oli sellaista väkinäistä miellyttämistä. :( Siihen, että minua sanottiin liian hiljaiseksi törmäsi jo 80-luvulla koulussa. Ryhmätyöt olivat aina ihan tuskaa, kun ainekirjoitustunnit olivat taivas.
Rupesin miettimään tuota, miksi niin moni introvertti kuitenkin päätyy asiakaspalveluhommiin... Olisikohan niin, että monet asiakaspalvelutilanteet ovat jo valmiiksi roolitettuja? Tuollaisissa tilanteissa ei tarvitse olla oma itsensä vaan se asiakaspalvelija, jolla on jo tietyt tavat toimia.
VastaaPoistaJa joo, olen myös introvertti. Jo lapsena olen leikkinyt paljon yksikseni. Välillä ihmettelenkin kuinka voin olla parisuhteessa, kun olen niin erakko. Onneksi mieskin on aika introvertti tapaus. :)
Olen tosi huono juttelemaan small talkia ja töissäkin yleensä innostun puhumaan vain silloin jos keskustellaan jostain itseäni kiinnostavasta aiheesta. Monet ekstrovertit eivät tunnu ymmärtävän sitä, miksi joku ei ole kiinnostunut puhumaan vain niitä näitä. Minusta taas on turhaa puhua vain puhumisen vuoksi.
Mahtavaa pohdiskelua tuosta asiakaspalvelusta, saattaa hyvinkin olla noin. Ja itse asiassa sait mut tolla kommentilla tajuamaan erään asian. Sanoin terapeutilleni jo puoli vuotta sitten, että edellisessä työssä vedin koko ajan roolia, enkä pystynyt olemaan oma itseni. Mutta minä koin sen tosi raskaaksi ja kuluttavaksi, enkä pysty siihen enää. Meitä introvertttejakin on takuulla erilaisia ja toiset pystyy. Minäkin pystyin melkein 10 vuotta.
PoistaIntrovertti mies on kyllä introvertin pelastus. Mulla myös mies joka viihtyy yksin, mutta sitten on taas se keskustelukumppani, joka on tarpeellinen. Introverttiytteen kuuluu tosi vahvasti tuo, että meillä riittää asiaa vaikka kuinka asioista joista me tiedetään ja ollaan kiinnostuneita, mutta muista aiheista sitä puhetta ei löydy. Small talkiakin voi opetella, mutta eihän se introvertistä tunnu aidolta, silkkaa teeskentelyä ja siksi turhaa.
Ihan samaa mieltä tosta asiakaspalveluasiasta. Itse kans asiakaspalvelutöissä ja mulla on selkeesti se työminä. Oon kirjakaupassa töissä ja pystyn helpostikin höpöttämään asiakkaiden kanssa kun se jutustelu luonnollisesti liittyy kirjoihin- ja lukutoukka kun oon ollu ihan pienestä saakka. Toisaalta kun siinä tosiaan pääsee puhelemaan asiasta mistä tietää niin helpottaahan se. Ja kun useimmiten siinä on se yksi ihminen kelle puhua.
PoistaSitten taas kun töissä heitettiin ajatusta jostain koulutuspäivästä, kymmeniä vieraita ihmisiä ja jotain esiintymis- ja asiakaspalveluharjoituksia.. niin mähän olin kauhusta kankea ennen kuin mokomaa on edes lyöty lukkoon. Onneksi sitä ei kerennyt ennen äitiyslomaa tulla, ja elättelen toivoa ettei mun tarvitse sellaiseen mennäkkään.. :D
Tämä oli kyllä ihan loistava postaus, sai mut oikein pohdiskelemaan pidemmäksi aikaa. Jotenkin on kuvitellu aiemmin että tämä mun arkuus ja epävarmuus sosiaalisissa tilanteissa on jotenkin johtunu siitä että koko ala-asteen ajan olin koulukiusattu.. Mutta että olenkin ihan luonnostani tämmöinen, introverttiys ehkä vaan altisti sille että mä olin se muiden silmätikku 30 oppilaan koulussa. Aina ollu jotenkin se tunne takaraivossa että mussa on jokin vialla kun oon näin hiljainen ja herkkä. Ja mullakin on tuo yksi katkeruutta aiheuttava numero todistuksessa, en siis kympin oppilas muutenkaan ole, mutta käytöksestä ysi. aina ja joka kerta, tein aina läksyt, en ikinä myöhässä, jne jne.. mutta kun olin se vähän hiljaisempi. :/
Mun mies on aika sopiva sekoitus noita vastakohtia. Isossa porukassa on kunnon seuramies, sosiaalinen, puhuu paljon, saa taatusti huomion kun avaa suunsa oli sitten aihe mikä tahansa. Mun kanssa taas ei turhaa höpötystä, meillä on oikeasti ihan järkevää keskustelua kun me puhutaan, ja jos ollaan hiljaa niin se ei häiritse kumpaakaan. Lapsista toivon vähän enemmän isänsä kaltaisia, vaikka on mullakin niitä perimisen arvoisia piirteitä.. :) (Tytär on ainakin toistaiseksi hiljaa vain nukkuessaan.. :D )
Kiva siis huomata että meitä on muitakin, tuli tosi hyvä olo tästä postauksesta ja muiden kommenteista. :)
Tämä teksti oli aivan täydellinen! Kuvaa juuri niin paljon minua kuin vain mahdollista! :)
VastaaPoista<3
PoistaPakko linkata kun satuin just näkemään tän artikkelin Hesarin sivuilla: http://www.hs.fi/elama/Saavatko+pomonkin+k%C3%A4det+t%C3%A4rist%C3%A4/a1408507810534
VastaaPoistaKiitos!
PoistaKiitos aiheesta, tämä auttoi taas lisää ymmärtämään ja ajattelemaan omaa introverttiyttä. Tiedostan vahvasti, että olen monien mielestä outo ja tyly, "viallinen" myös siinä suhteessa, etten koskaan ole halunnut lapsia. Lemmikkejä ja aviomies, siinäpä tärkeimmät. Asikaspalvelutehtävissä työskennellessäni työvaatteet puettuani ylleni, puin päälleni "työminän". Nykyisin tajuan käyttäväni tiettyä vaateväriä vain poistuessa kotoani, kaipa tukeakseni "sosiaalisuusmoodia" ja toisaalta suojakuoreksi. Minua tuntevat sanoisivat minua puheliaaksi, puhun paljon, kun on sanottavaa. Tarvitsen paljon omaa rauhaa, etenkin sosiaalisten tilanteiden jälkeen, ihana yöaika. Sain eilen juhlakutsun kuukauden päähän... Heli
VastaaPoistaSama, minähän en ole koskaan halunnut lapsi. Oma aika on itselleni niin suuressa arvossa. Nuorempana sain kuulla jonkun verran, että olen itsekäs, kun ajattelen noin. Nuorempana koinkin, että olen itsekäs. Enää en ajattele niin, minulla on oikeus arvostaa minulle tärkeitä asioita ja toimia niin, vaikka se tuntuukin välillä tosi vaikealta. Kutsut, aina yhtä pelottavia ja ahdistaviakin...
PoistaHeh, meillä on näemmä paljon muutakin yhteistä kuin mummolta peritty Leppisrintakoru;-) Tuon vapaaehtoisen lapsettomuuden suhteen koin nuorempana jopa hyökkäävää käytöstä, minulle hoettiin jatkuvasti, että kyllä se mieli siitä vielä muuttuu. Lapset eivät vain koskaan ole olleet minulle mikään harkittava optio. Heli 38v.
PoistaNäköjään! Tuota kyllä sun mieli muuttuu sanottiin mullekin jatkuvasti. Taisin olla n. kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran suustani päästin, että mä en sitten koskaan halua lapsia. Muistan, että koin jo tuon ikäisenä tosi vahvasti, että se ei ole mun juttu. Eikä se mieli ole vuosien saatossa mihinkään muuttunut. ;)
PoistaSamassa iässä lausuin minäkin nuo sanat ilman epäilyksen häivää. Onneksi löysin aviomiehen (maistraattivihkiminen, tietty), joka ajattelee samoin. Kiitos vielä kerran tästä aiheesta. Heli
PoistaHienon hieno postaus. Terveisiä ja etäystävän halaus.
VastaaPoistaKiitos. Halit takaisin! <3
PoistaTäällä myös yksi introvertti ilmoittautuu! Kuinka hienoa, että nykyään näistä piirteistä on alettu puhua enemmänkin kun on koko elämänsä kokenut huonommuuden tunnetta kun ei pärjää ja viihdy isoissa porukoissa. Usein olen saanut jälkikäteen kuulla, että minua on pidetty ylpeänä ja epäkohteliaana vaikka juuri sitä yritän viimeiseen asti välttää enkä lopulta saa sanottua mitään ja annan nimenomaan ikävän vaikutelman. Tämän tiedostaminen ei juurikaan houkuttele menemään vapaaehtoisesti tapahtumiin joissa tulisi seurustella useiden ihmisten kanssa :D Työskentelin itsekin opiskeluiden ohella osa-aikaisena myyjänä ja ihmettelin, miksi työ oli minulle niin äärimmäisen kuluttavaa vaikka työnkuva ei itsessään kovin vaativa ollutkaan. Mietin miten muut jaksaa tehdä tällaista vuosia kun itselle pari vuoroa viikossa tuntui ylitsepääsemättömältä. Lopulta tajusin, että itseäni väsytti eniten juuri se, että jouduin töissä aina olemaan aivan toisessa roolissa käyttäytymään täysin sen vastaisesti, mikä olisi itselleni luontevaa. Tällä hetkellä työskentelen sosiaali- ja terveysalalla autisminkirjon asiakkaiden kanssa ja koen tämän työn taas sopivan itselleni mainiosti. Asiakkaiden kanssa vuorovaikutus on välitöntä, rehellistä ja sitä on ainoastaan kun on oikeasti asiaa.
VastaaPoistaMielenkiinnolla luin kaikkia kommentteja voin niiiin samaistua muiden introverttien ajatuksiin, kiitos keskustelun avauksesta :)
Terveisin Viivi
Kiitos Viivi kommentistasi!
PoistaItse olen usein saanut myös kommenttia siitä, että olen ylpeä, vaikka asia on tosiaan ihan päinvastoin. Tosiaan, kun itse tiedostaa tuon vapaaehtoiset tapahtunut eivät ole niin houkuttelevia. Aina tulee mietittyä jälkeenpäin, että millaisenhan kuvan sitä taas itsestään jätti...
Minäkin taidan olla aika lailla introvertti. Olen aina viihtynyt hyvin omassa seurassa. Iän myötä sosiaaliset tilanteet ovat hieman helpottuneet, mutta kyllä minä vielä jännitän kovasti joskus esim. pikkuputiikkeihin astumista, vieraisiin paikkoihin soittamista ja uusia ihmisiä. Eikä se uusille tilanteille altistuminen aina palkitse, kun aina ei ole niitä huomaavaisia, jotka kysyisivät hiljaisemmalta, että mitä mieltä sinä olet. Eniten koen ahdistusta siitä, etten oikein osaa ihmissuhteita ylipäätään, jotain mussa on vikana kun ei vaan suju. Parisuhde on onneksi kunnossa, mutta kaikki muut ihmissuhteet.. Oishohan sitä lapsena oppinut liian itsekeskeiseksi tai jotain, kun tuli vietettyä niin paljon aikaa itsekseen?
VastaaPoistaMulta varmaan puuttuu jotain kykyä asettua toisen ihmisen asemaan, kun joskus -omasta luonteestani huolimatta- koen hiljaisten ihmisten seuran vähän ahdistavana. Tiedostan, ettei kyse välttämättä ole ylenkatseesta tms. mutta sellaisena sen vaitonaisuuden joskus kokee. Ei tosin aina, riippuu vähän ihmisestä, toisilla vain on kovempi kuori kuin toisilla. Jotkut alkavat pulppuamaan juttua, kun sen keskustelun uskaltaa heidän kanssaan avata, toisista saa taasen suorastaan nyhtää vastauksia. Yksinpuhelua on aika raskasta ylläpitää kun itsekin jännittää :D.
Kiva, että otit tuon soittamisen esiin. Minähän en ole ikinä pitänyt puhelimessa puhumisesta kovinkaan paljon, se on tuntunut aina kiusalliselta. Kun sairastuin masennukseen, taisi mennä jopa pari vuotta, etten pystynyt soittamaan mihinkään, ihan akuutit jutut hoiti mieheni. Nykyään pystyn soittamaan, mutta se vaatii melkoisia valmisteluja ja se on ahdistavaa. Vaatii ehdottoman rauhallisen tilanteen, että pystyn soittamisen hoitamaan. Olenkin niitä ihmisiä, jonka puhelin on suurimman osan aikaa äänettömällä, ainoastaan ihan lähimpien ihmisten numerot on soittamassa äänellä, koska tiedän, että he eivät soita minulle muuta kuin hädän tullen.
PoistaMelkein vastasin olevani ekstrovertti, mutta sitten luin määritelmät uudestaan. Olen varmasti joskus kuulunut siihen ryhmään, mutta nyt en osaa sanoa. Minussa on paljon myös introverin piirteitä. Voikohan asia muuttua iän ja kokemusten myötä?
VastaaPoistaVarmaan voi, toki jompi kumpi on aina hallitsevampi. :)
PoistaTää kirjoitus ja kommentit kuulostaa niiin tutulta, että voisin vain kopioida kaikki kokemukset niistä tähän. :D Olen ehdottomasti ja vähän valitettavasti introvertti, olen toki joutunut kaivamaan itsestäni sitä toistakin puolta, mutta se ei tunnu mitenkään luontevalta. Isommissa joukoissa vaikutan yleensä kuulemma tylyltä, mutta yritän niissä tilanteissa vaan pysyä hengissä, en ole niissä kotonani millään tapaa. Mulle on sanottu usein asiakaspalvelutilanteista johtuen, että en minä mikään introvertti ole. Asiakastyöt ja asiakaspalvelutilanteet on kuitenkin niitä juttuja, joihin mun on täytynyt opetella ja ne saattaa vieläkin tuntua kovin vaivalloisilta, puhelimessa puhumisesta puhumattakaan. Tuntuu ihan uskomattomalta, että yhteen puhelinsoittoon täytyy kerätä rohkeutta moninkertainen määrä puhelun kestoon verrattuna.
VastaaPoistaItse sain aikoinaan elää sitä aikaa, kun ei ollut vielä kännyköitä, jos multa kysytään ne ovat paholaisen keksintö. Alkoi välittömästi niiden yleistymisen myötä ahdistamaan, koska joka paikassa oletettiin, että olet aina tavoitettavissa, jos et vastaa puhelimeen luullaan vähintään, että olet kuollut. :D En pysty käsittämään ihmisiä jotka niissä jaarittavat ihan huvikseen, itselleni jokainen puhelu on ahdistava, suorastaan kauhistuttava, jos toisessa päässä on tuntematon ihminen.
PoistaIntrovertti. Isossa porukassa vetäydyn helposti kuoreeni, pienemmässä saatan hermostuneena lörpöttää kaiken mitä sylki suuhun tuo. Tämänkin takia olen aina kahvihuoneella huutelemassa seuraa tilaisuuksiin, kun en uskalla täysin yksin lähteä. ;) Ja yleensä en vapaapäivinä edes halua lähteä minnekään ihmisten ilmoille. Työ on ihan tarpeeksi kuluttavaa, joten tarvitsen vapaapäiväni ihan itsekseni omassa seurassani.
VastaaPoistaOman seuran tarve kyllä kasvaa runsaasti siinä vaiheessa, jos työn kautta on ihmisten kanssa tekemisissä. Toisille toisten ihmisten näkeminen vapaalla on rentouttavaa, minulle "työtä". Tuntuu hirveältä sanoa, mutta keskustelun ylläpitäminen on introvertille tosi raskasta.
PoistaOho, en saanut susta lainkaan tuollaista kuvaa kun Ilonalla tavattiin! :) Mä olen vähän sekä että, mulla on ne hyvät ja huonot päivät ja sitten menee joskus ihan kausittain. Mikään ylipuhelias en oo koskaan ollut, enemmänkin se kuuntelija, mutta tämäkin on niin seurasta ja fiiliksestä riippuvaista. Osaan myös "antaa olla", jos ei joskus oo fiilistä hirveesti höpötellä, niin sit ei. On ihan ok olla vähän sivummallakin.
VastaaPoistaJa näissä erilaisissa bloggaajille ym. suunnatuissa tilaisuuksissa en todellakaan ole se puhelias! :D Ei mulla oo ikinä mitään nokkelia kysymyksiä esitettäväksi enkä muutenkaan tunne olevani ihan "sisällä"...Tunnen oloni usein tosi ulkopuoliseksi ja helpottaakin aina suuresti, kun usein paikalla on teitä tuttuja.
Ei musta varmasti saakaan. ;) Entinen työ opetti hyvin käyttäytymään hieman eri tavalla kuin mulle on luontaista. Mä en edes kuuna päivänä uskaltaisia kysyä mitään! :D
Poista