Mietiskelin pitkään, että mitähän sanoisin tulevan huomisen itsenäisyyspäivän kunniaksi. Sitten tajusin, ettei minun tarvitse sanoa mitään vaan päästänkin ääneen edesmenneen mummoni. Hänen ansiostaan en koskaan unohda, missä minun juureni osaksi ovat.
Olen siitä huikean onnellisessa asemassa, että mummoni taltioi koko elämänsä kahteen kirjaan, joista toisesta Köyhän tytön tarinasta on seuraava pätkä, joka osuvasti kuvaa 5-6.12.1939 välistä yötä. Sitä yötä, kun mummo lähti ensimmäistä kertaa sotaa pakoon Karjalasta Impilahden Kytösyrjän kylästä.
"Niin sitä lähdettiin. Kumma kyllä se ei tuntunut silloin miltään, lähdettiin kun käskettiin ja olihan sitä muu siviiliväki lähtenyt jo pari viikkoa sitten. Emme tosin tienneet minne heidät vietiin. Ilta oli pimeä, valoja ei saanut ulkona näkyä pommitusten pelossa. Kaksi ihmistä kulki edellä taluttaen köydessä paria lehmää, toiset tulivat perässä.
...Saavuimme sitten aikanaan asemalle. Siellä oli jo ennestäänkin muiden talojen lehmiä asemapiha täynnä. Joten kaikki lehmät menivät siinä pimeässä sekaisin. Ei siinä voinut erotella, että tuo on minun karjaani ja tuo ei. Sanottiin vain, että kaulapannasta kiinni ja talutatte vaunuihin. Siinä meni koko yö, kaksikymmentä lehmää laitettiin aina yhteen vaunuun. Lentokoneet hyrräsivät kuin kärpäset kesällä. Odotimme vain hetkeä, milloin tulee pommi niskaamme. Naapurikylä oli jo ilmiliekeissä.
Aloimme olla kaikki niin väsyneitä, että hyvä kun emme toisiamme taluttaneet. Olimme lastanneet 23 vaunua täyteen lehmiä. Meidät sijoitettiin umpivaunuun. Meitä oli yhteensä kaksikymmentä henkeä, en tarkalleen muista, mutta me viisi jotka tunsimme toisemme sijoituimme yhteen nurkkaan. Vaunussa oli olkia ja keskellä kamina, jota kuka milloinkin piti lämpimänä. Puita oli varattu lattialle iso kasa. Vettä oli ämpärissä kannen alla, joka oli tarkoitettu juotavaksi. Eipä tuo paljon janottanut, kun nälkä kurni mahassa.
Heittäydyimme siihen nurkkaamme oljille pitkäksemme, jokainen tietysti omissa aatoksissaan. Minä siinä puoli torkuksissa ja kylmän puristaessa jalkojani. Kengät olivat menneet lunta täyteen ja nyt lumen sulaessa jalkojani alkoi paleltaa. Ajattelin elämääni. Jos olin tämän kuudentoista vuoden elinaikanani monesti tuuliajolla ollutkin, niin nyt olin oikeassa myrskyn silmässä. Kaikin puolin oli seinä vastassa. Ei ollut tietoa omaisista, ei ollut rahaa eikä ruokaa. Ainoat vaatteet olivat päällä, nekin olivat likaiset ja lehmän karvoissa."
Rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille.
Kauneusbloggaajien joulukalenterin luukku 8 avautuu tässä blogissa sunnuntaita. Kannattaa tulla kurkkaamaan, sillä minulla on teille lukijoille jotain ylellistä tarjolla. ^_^
Ei sitä voi edes käsittää mitä tuolloin ihmiset ovat joutuneet kokemaan. Saadaan kyllä olla itsenäisestä Suomesta ylpeitä ja onnellisia <3
VastaaPoistaNiin saadaan. Hyvää itsenäisyyspäivää Mira. <3
PoistaOnpa tosiaan upeaa, että mummosi on noin tarkkaan taltioinut elämäänsä ja tuntemuksiaan. Hänen tapansa kirjoittaa on ollut tosi kuvaava, melkein voi aistia sen pimeyden ja tunnelman.
VastaaPoistaOnnellisia saadaan olla meidän itsenäisestä Suomesta ja meidän tehtävä on pitää huolta siitä, että se pysyy tasavertaisena ja kansalaisistaan huolehtivana. Sellaisena, että mummosi ja veteraanimme voisivat olla siitä ylpeitä.
Kuulin kaikki jutut lapsena monesti, mutta nyt kun mummosta on aika jättänyt, on todella hienoa, että kaikki hänen elämänkokemukset on kirjattuna ylös. Ne eivät unohdu. Mikä on toki kulttuurihistoriallisestikin merkittävä juttu.
PoistaHyvää itsenäisyyspäivää Jonna <3
VastaaPoistaKiitos Outi ja mukavaa viikonlopun jatkoa sinne. :)
PoistaPysähdyttävä tarina ♥ Ihan mahtavaa, kun mummosi on kirjoittanut kirjoja joita jälkipolvet saavat lukea.
VastaaPoistaHyvää Itsenäisyyspäivän iltaa Jonna ♥
Niin on, onhan se kiva, että kaikki kokemukset on taltioituna. :)
PoistaMietin paljon eilen illalla itsenäistä suomeamme. Katseltiin Lupaus -elokuvaa televisiosta jonka kohtauksia on kuvattu meidän juna-asemalta. On se ollut kovaa aikaa. Tuli mieleen oma mummo ja ukki, sain juuri mummon sormuksia ja kihlasormuksessa oli kaiverrus vuodelta -44. Ajalta jolloin sota on ollut ohi ja ukki on palannut kotiin. En tarkkaan tiedä heidän historiaansa mutta on oltava onnellinen että oma mies on vieressä eikä eletä sota-aikoja enää.
VastaaPoistaMä olenkin nähnyt ton leffan, ei tullut mieleen, että se oli teidän juna-asemalla kuvattu. Jos en väärin muista, niin samana vuonna menivät myös mun mummo ja vaari naimisiin. Pitääkin melkein tarkistaa kirjoista, mutta olen melko varma, että vuosi oli joko 43 tai 44.
PoistaNämä sota-ajan muistelmat saa kyllä aina kylmät väreet nousemaan selkäpiihin ja silmät kostumaan.
VastaaPoistaKiitos Jonna, kun jaoit tämän tarinan. Se herätti taas ajattelemaan, kuinka onnekkaassa asemassa olemme, kun saamme elää rauhan aikaa itsenäisessä Suomessa. <3
Ole hyvä Nena. <3
Poista<3 Mummit ja vaarit <3 Mieletöntä, että mummisi taltioi kaikki, jotta muistot elää.
VastaaPoistaSydämellistä viikonloppua Jonna. <3
Kyllä. <3 Ja just se, että kaikki on taltioituna, olen siinä suhteessa todella onnekas. :)
PoistaSamaa sinnekin Tiia. <3