Mietteitä isänpäivänä


Olin jo aikoja sitten päättänyt, etten kirjoittaisi blogissa enää aiheesta, mutta isänpäivän kynnyksellä tuli kuitenkin olo, että haluan sulkea tämän ympyrän lopullisesti. Joten puhutaan vielä hetki isäsuhteestani. Monille teistä lukijoista onkin selvää, että isäni ei kuulunut viimeiseen 35 vuoteen elämääni oikeastaan mitenkään. Teille ja muillekin muistin virkistämiseksi, että tämän päivän postauksessa olisi jotain tolkkua, kannattaa ihan ensiksi mennä lukemaan postaus viiden vuoden takaa Katkeransuloinen isänpäivä, jossa selitän tarkemmin taustat, miksi olen elänyt lähes koko elämäni ihan ensimmäisiä vuosia lukuunottamatta ilman isää. 

Tuota postausta kirjoittaessa tilanne oli erilainen kuin nyt. Isäni oli silloin elossa, nyt ei. Isäni kuoli lähes vuosi sitten. On olemassa sanonta "Kuolleista ei saa puhua pahaa." En ole aina sanontaa ymmärtänyt, Hitlerkin on kuollut, eikö siitäkään saa puhua pahaa? Fakta on kuitenkin se, että kyseessä oli todella paha ihminen. Tämän postauksen tarkoitus ei silti ole mollata isääni ja hänen ratkaisujaan vaan enemmän pohtia sitä, millaisia fiiliksiä mennyt vuosi on minussa herättänyt. 

Olin aina isäni vielä eläessä ajatellut, että hänen kuolemansa saattaisi aiheuttaa minussa jonkinlaista tunnemyllerrystä johtuen väleistämme, joita ei ollut. Katuisinko sitä, etten pitänyt häneen yhteyttä? Minulla on nyt ollut vuosi aikaa makustella fiiliksiä isäni kuoleman jälkeen. Muistan kun sain siskopuoleltani viestin isäni kuolemasta, valehtelisin, jos sanoisin, että olisin tuntenut jotain. En tuntenut oikein mitään, ihan kuin olisin lukenut iltapäivänlehdestä jonkun minulle tuntemattoman julkisuuden henkilön kuolemasta. Tavallaan surullista, mutta koskettiko se juuri minua? Ei. Tämä pohditutti minua ja puhuin asiasta miehelleni, että eikö minun pitäisi tuntea jotain enemmän? Ajattelin, että ehkä se tunne vielä tulee. Vuosi on kuitenkin vierähtänyt, enkä edelleenkään ole tuntenut mitään. Miten voi surea ihmistä, joka ei ole kuulunut vuosikausiin elämääni mitenkään? 

Analyyttisenä olen tietenkin käynyt päässäni läpi todella paljon asiaa, ettei isäni kuolema ole herättänyt mitään sen kummempia fiiliksiä ja koittanut miettiä miksi näin? Olen jopa kokenut olevani  kylmä ja huono ihminen, kun en sure biologisen isäni kuolemaa. Mutta tekeekö se kenestäkään isää, että on ollut minua tekemässä? Tajusin että ei, isän tekee se, miten toimii sen jälkeen. Tajusin myös sen, että isäni jälkeen elämääni on kuulunut ja vaikuttanut monia vahvoja miehiä – setäni ja molemmat kummisetäni, joiden kuolemaa tulen varmasti suremaan, sitten kun se joskus on ajankohtaista. He tulevat olemaan niitä ihmisiä, jotka tulevat vilahtelemaan puheissani arjessa myös kuolemansa jälkeen, koska he ovat vaikuttaneet elämääni vahvemmin kuin biologinen isäni. Setäni ovat luoneet minulle muistoja, mitä muistella, sitten kun he ovat menneet.


Kaiken pohdiskelun jälkeen päädyin siihen samaan mihin viisi vuotta sittenkin. Isäni ei ollut minulle mitään muuta kuin biologinen isä. Olin sinut asian kanssa ja jatkanut eteenpäin. Luultavasti myös isäni, koska hänen kuolemansa ei ollut äkillinen vaan sairastelua oli jatkunut pidempään. Tästä huolimatta, myöskään hän ei kokenut tarvetta ottaa minuun yhteyttä. Joten tulin siihen tulokseen, että tietyllä tapaa minä ja isä lopulta ymmärsimme toisiamme ja olimme hyväksyneet tilanteemme. Meidän polkumme olivat lopullisesti eronneet tällä planeetalla. 

Lopuksi oikein iso ❤️ kaikille tämän päivän sankareille.

Kuvat: Pixabay








  1. Ei ne puheet vaan ne teot. Isyys on niitä tekoja koko lapsen elämän kaaren.

    Sydämellistä päivää Jonna ja näistä asioista ollaankin sun kanssa paljon juteltu. 💙💙💙

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin ja isässä vielä teot lapsen syntymän jälkeen. <3

      Poista
  2. Kyllä - isyys on tekoja. Luulen, Jonna, että sinä surit isäsi kuoleman jo silloin lapsena, kun hänet menetit - hänen kuollessaan ei ollut enää mitään, mitä surra.
    Onneksi ovat ne ihmiset lähellä, joista jää jäljelle rakkaita muistoja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin.

      Tuota pohdin paljon, että se hylkääminen silloin oli itselleni varmaankin eräänlainen kuolema isän osalta, jonka käsittelin silloin pois. Joten ehkä sitä nyt varsinaisen poismenon kohdalle sattuessa enää tarvinnut tehdä.

      Poista
  3. Todellakin se ei tee kenestäkään isää, kun antaa toiselle ihmiselle alun elämään. Vasta se, mitä tapahtuu sen jälkeen. Ymmärrän täysin tunteesi ❤️

    VastaaPoista
  4. Tiedän mistä puhut, itse en myöskään tunne omaa biologista isääni ja jos saisin tietää hänen kuolleen, en varmaan tuntisi mitään tunteita.

    Isäpuoleni on ollut isäni nyt 40 vuotta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se tuntuu oudolta, ettei tunne mitään, kun kuitenkin koko ajan kelailee, että pitäisi. Varsinkin jos on herkkä tyyppi.

      Poista
  5. Olen täysin samaa mieltä siitä kanssasi, että pelkkä lapsen saaminen ei tee kenestäkään isää tai äitiä. Vaatii paljon työtä olla hyvä vanhempi lapselleen, luoda se luottamus ja rakkaus. Ymmärrän tunteesi hyvin, vaikka itselläni onkin ollut todella hyvä iskä.
    Ihanaa iltaa sinulle Jonna <3

    VastaaPoista
  6. Juuri näin, tunneyhteys ja side, sekä vastuunkanto on varmasti ne jotka tekevät meistä vanhempia ♥ Jos niitä ei ole, ei pääse syntymään sitä yhteyttä lapseen jota edellytetään tämän syntymiseksi. Ja toisaalta, jos ei myöskään tunne (läheiseksi) sitä ihmistä jota vanhemmaksi kutsutaan, ei voi olettaa että tuntisi mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ja nämä kaikki asiat tulevat sitten syntymän jälkeen. <3

      Poista
  7. Kommentoin tähän nyt vain näin: <3
    Luin vasta nyt linkistä jutun lapsuudestasi, en ollut tiennyt näistä aiemmin.
    Halauksia, Maarit

    VastaaPoista
  8. En ollut tiennytkään, millaiset välit sinulla oli isäsi kanssa. On varmasti todella raskasta kantaa tuollaista taakkaa harteillaan. Toivottavasti isäsi kuolema antaa jonkinlaisen päätöksen ja rauhan sinulle, eikä vain revi vanhoja haavoja auki.

    Halauksia ja kaikkea hyvää sinulle alkavaan viikkoon <3

    VastaaPoista
  9. Iso halaus!<3<3

    Ja anteeksi, nauratti tuo "kuolleista ei saa puhua pahaa." Mummuni aina toisteli tuota, mutta samaan hengenvetoon kuitenkin puhui pahaa. "Ei saisi sanoa pahaa kun on kuollutkin, mutta kyllä se Raili (tai kuka nyt hyvänsä) oli raskas ihminen." :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mua naurattaa se kanssa aina, se on vanhojen ihmisten sanonta, silti yleensä myös puhuvat omakin mummoni aikoinaan. :D

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown

Designed by FlexyCreatives