Unien loppu oli uuden alku

En tiedä moniko teistä muistaa vajaat kaksi vuotta sitten kirjoittamani postauksen siitä, miten lapsesta asti näkemäni painajaiset loppuivat? Jos tarvitset kertausta, jutun voi lukea täältä.

Lapsesta asti näkemäni usein toistuvat painajaisunet loppuivat kuin seinään sen jälkeen, kun elämässäni alkoi seesteisempi vaihe. Olenkin kutsunut tätä vuodesta 2018 alkanutta elämääni yhdeksi elämäni parhaista ajoista. Kun tajuaa selvinneensä jostain, mistä ei ikinä kuvitellut selviävänsä, sitä näkee elämän aivan eri tavalla. Vielä tälläkin hetkellä tilanne on se, että nuo painajaisunet eivät ole palanneet. Se on minulle hyvä merkki. Merkki siitä, että voin henkisesti tällä hetkellä hyvin. 

Ei minunkaan elämäni edelleenkään ruusuilla tanssimista ole, mutta se on tasapainoista ja minulla on suurimman osan aikaa hyvä olla. Osaan käsitellä ennen niin vaikeilta tuntuneita asioita aivan eri tavalla kuin aiemmin. Pieni vastoinkäyminen ei lyö minua heti maahan, vaan nousen sieltä nopeasti ja pystyn jättämään asian hyvin nopeasti toisarvoiseksi, eikä se jää myllertämään kuukausiksi päähäni.

Samalla kun painajaiset loppuivat, tajusin, että jokin muukin loppui. Monet blogini pitkäaikaisista lukijoista saattavat muistaa tätini Irjan, joka kuoli nuorena hyvin yllättäen hieman ennen kolmattatoista syntymäpäivääni. Isäni nuorin sisko oli minulle todella rakas ja olimme erittäin läheisiä, sillä Irja vietti lapsuudessani kotonani paljon aikaa. Aloin nähdä Irjasta välittömästi paljon unia, kun hän kuoli. Näin unia jos en viikoittain niin vähintään kuukausittain aina vuoden 2018 loppuun asti. Tajusin vasta myöhemmin, että kun painajaiseni loppuivat, loppuivat vähitellen myös unet Irjasta. Toisin kuin painajaisia, niitä unia minulla on ikävä. 

Koen tämän niin, että ehkäpä aivoni vihdoin olivat työstäneet Irjan äkillisen kuoleman loppuun, vaikka siihen meni melkein kolmekymmentä vuotta. En tarvinnut enää Irjaa tueksi unissani vaan alitajuntani oli vihdoin sinut asian kanssa. Vuosi 2018 tulee kyllä jäämään elämääni todella merkillisenä käänteenä. Silloin kaikki palaset alkoivat loksahtelemaan kohdilleen ja kun yksi pala meni paikoilleen, tuntui, että sen jälkeen seurasivat muut perässä kuin itsekseen. 

Kirjoitin viime viikolla entiselle terapeutilleni sähköpostin ja kerroin miten minulla menee nyt. Terapiani loppui jo keväällä 2016, enkä ole sen jälkeen ollut häneen yhteydessä. On ollut monesti mielessä, mutta aina se on jotenkin jäänyt. Koin kuitenkin tärkeäksi kertoa hänelle hivenen siitä, mitä teen tänä päivänä. Kiittää häntä empaattisesta otteestaan ja siitä, että hän oli lopulta se, joka käänsi elämäni suunnan. Halusin hänen tietävän, että hän pelasti ainakin yhden ihmisen, minut. Se ei tapahtunut heti ja otti vuosia, koska tilanne oli kehkeytynyt jo ihan vauvasta asti. Joku on joskus sanonut, että tilanteen läpikäymiseen menee yhtä paljon aikaa kuin sen muodostumiseen. Haluankin sanoa kaikille, että jos vähänkään tuntuu siltä ja jos on mahdollista, niin menkää terapiaan. Joku on joskus sanonut, että terapia tekisi hyvää ihan jokaiselle. Aluksi voi mennä vuosikin, että terapia tuntuu täysin turhalta, kuten minulle kävi. Vähitellen ne palikat alkavat kuitenkin loksahtelemaan paikoilleen. 

Olen usein pohtinut sitä, miten jaksottaisin elämäni tähän asti. Ihmisen elämä kulkee kuitenkin sykleittäin. Se menisi jotenkin näin:

0-4v Onnellista aikaa, vaikka tähän sisältyy äitini vakava sairastuminen. Joka tietenkin vaikutti minuun vahvasti, vaikka en sitä silloin tajunnut. Olin kuitenkin todella läheinen isäni kanssa ja minulla oli turvallinen lapsuus ja paljon kavereita. 

5-7v Taistelua. Tässä vaiheessa aloin tiedostamaan enemmän omaa elämääni ja asemaani muiden elämässä. Isäni tapasi uuden puolison ja minä taistelin olemassaolostani. 

8-19v Olin pääsääntöisesti todella onnellinen. Minulla oli lämmin suhde mummooni, joka oli tuolloin huoltajani. Hän teki lapsuudestani turvallisen, eikä minulta puuttunut mitään. Lapsuuteni ja nuoruuteni on täynnä ihania muistoja. Kesiä serkkujen kanssa ja rentoa yhdessäoloa isolla porukalla. Tapasin myös parhaan ystäväni, joka on kulkenut mukanani tähän päivään asti. Ajanjaksoa kuitenkin varjosti vaarini alkoholismi. Hän oli ihana ihminen selvinpäin (monia hyviäkin hetkiä), mutta viina jota hän joi yleensä eläkepäivänä, oli aina valitettavasti ärrä-viinaa, joka loi turvattomuuden tunnetta aina kerran kuukaudessa. Yläasteella tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi ja jäin piirien ulkopuolelle. Lisäksi kun olin 9-13-vuotias suvussamme tapahtui useita hyvin yllättäviä kuoleman tapauksia, jotka kukin osaltaan vaikuttivat minuun syvästi. Kuolema tuli tuolloin liiankin tutuksi. 

20-29v Kuvittelin olevani todella onnellinen ja osin olinkin. Koin myös itseni vahvaksi ja hämmästelin sitä, miten selvisin lapsuudestani ilman isompia traumoja. Samaan aikaan pinnan alla kuitenkin kytivät kaikki ne käsittelemättömät asiat lapsuudestani, ilman, että tiedostin niitä. Minulla oli aviomies, nousujohteinen ura ja kaikki päällisin puolin kunnossa. Henkilökohtainen kriisi ja avioero kuitenkin kolkuttelivat jo oven takana ja lopulta kaikki räjähti vihdoin käsiin ollessani 29-vuotias.

30-40v Pidän tämän ajanjakson suurimpana onnena sitä, että tapasin nykyisen mieheni. Vuodet muuten olivat todellista itseni etsintää ja kehittämistä. Mitä haluan elämältä? Kuka minä olen? Mikä on asemani tässä yhteiskunnassa? Onko ok käyttäytyä toisin kuin olen aiemmin ajatellut? Kysymyksiä, kysymyksiä ja kysymyksiä, niitä risteili päässäni joka päivä kymmenittäin uusia. Minulla ei ollut oikeastaan ollut aiemmin aikaa miettiä näitä juttuja. Elämä vain lipui nopeasti eteenpäin. Ajanjaksoon mahtuu myös mummoni kuolema. Olin yllättänyt siitä, miten helposti lopulta selvisin siitä. Luultavasti osaksi siksi, että hänen ikänsä vuoksi, olin alkanut tehdä surutyötä jo kymmenen vuotta etukäteen. Joten kun kuolema lopulta tuli, se tuntui luonnolliselta. Voi kuulostaa kamalalta, mutta niin sen silloin koin. Olen onnellinen siitä, että mummo eli pitkään ja siten antoi minulle tietämättään aikaa surutyöhön. Puolisoni lisäksi parasta tässä ajanjaksossa oli se, että löysin intohimoni – bloggaamisen, josta tuli vuosien varrella myös työni. 

41v- Ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin kuka olen ja mitä haluan elämältäni. Minulla oli vuosien jälkeen intoa alkaa tekemään töitä unelmieni eteen. Unelmat kun harvoin vaan tupsahtavat nenän eteen. Huomasin, että kaipaan takaisin asiakaspalvelutyöhön asiakkaiden pariin, en kokoaikaisesti, mutta vaihteluksi. Palaset elämässäni alkoivat loksahtelemaan paikoilleen ja tajusin, kuinka minulta ei puutu mitään. Nautin edelleen siitä, millaista on elää, kun ei tunnu jatkuvasti siltä kuin joku istuisi rintakehäsi päällä. Vuosien jälkeen minulla on tunne, että juuri nyt minä hallitsen elämääni, ei kukaan muu. 

Miten sinä jaksoittaisit elämäsi? Mitkä ovat olleet suurimmat käänteet?