Kun lapsi pelkää

Olen kirjoittanut täällä blogissa oikeastaan ihan kaikista asioista, mitkä ovat johtaneet siihen, millainen ihminen olen tänä päivänä. Yhden ison asian olen kuitenkin jättänyt toistaiseksi kertomatta, en tiedä miksi se on tuntunut vaikealta. Ehkä olen ajatellut, että se saattaa loukata tiettyjä ihmisiä. Silti minä haluan, että joku tuon vaietun ongelman kanssa painiva lukee tämän ja tajuaa, miten paljon tuo ongelma vaikuttaa lapseen. Millaista on elää jatkuvassa pelossa? Moni lukija varmaan miettii, että miten yhdelle ihmiselle voi tapahtua niin paljon kuin minulle, mutta minä aina sanon, että asioilla on selkeästi tapana kerääntyä. Jos elämä lähtee lapsesta asti sivuraiteilleen, on aika harvinaista, että se loppukaan olisi suoraa tietä. Olen kertonut täällä hyvin avoimesti äitini skitsofreniasta, siitä kun isäni lähti ja jätti minut mummon hoiviin, kun olin vain 7-vuotias, omasta pitkäaikaisesta masennuksestani ja peloistani. Varmasti kaikille on käynyt selväksi, että lapsuuteni tärkein ihminen oli mummo, mutta vaaristani, mummon aviomiehestä en ole täällä puhunut. Siihen on syy, vaari ei ollut minulle läheinen vaan hän oli vuosia elämässäni aikuinen, jota jouduin toisinaan pelkäämään. Suurimman osan ajasta vaari oli mukava hieman juro suomalainen mies, mutta viina ei sopinut hänelle yhtään. Joka kerran kun vaari joi, pelkäsin. Pelon lisäksi vaari aiheutti myös tilanteita, jolloin häpesin. Häpeää ja pelkoa, niistä elämäni koostui lapsuudessa kerran kuussa, kun vaarilla koitti eläkepäivä. Toki se pelko leijaili ilmassa myös vaarin selvinä päivinä, vatsan pohjassa kaihersi tieto siitä, että se seuraava kerta tulee taas.

Minulla on kolme painajaista, jotka ovat toistuneet lapsuudestani asti. Yksi koskee käärmeitä, toinen ruumiita ja kolmannessa piilottelen metsässä ja minua jahdataan. Kolmannessa painajaisessa on selvä yhteys vaariini. En edes osaa laskea montako kertaa menin piiloon, kun vaari tuli humalassa kotiin tai montako kertaa lähdimme mummon kanssa vaarin jaloista pois kävelylle ja toivoimme, että hänen päänsä olisi vähän selvinnyt kävelylenkin aikana. Vaari joi viinaa yleensä kerran kuussa eläkepäivän tienoilla, joskus saattoi olla täysin selvä kuukausi välissä, mutta joka ikinen kerta, kun hän joi, joi hän liikaa. Se miten sopimatonta ainetta alkoholi hänelle oli, hänen ei olisi pitänyt juoda sitä ollenkaan. Yksikin kerta oli liikaa. 

Pelosta.

Humalassa vaari oli agressiivinen, kun hän saapui kotiin änkyräkunnossa, alkoi välitön piiloteltujen viinapullojen etsintä, jos niitä ei löytynyt, mummo sai syyt niiden hävittämisestä niskoilleen. Vaikka todellinen syy oli se, että hän itse oli ne kätköistään aiemmin päivällä kumonnut kurkustaan alas ennen kylille lähtemistä. Humalassa hän ei tietenkään tätä muistanut. Lompakko oli myös aina hukassa, sitä etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Milloin se löytyi sohvan alta, milloin toisten housujen tai takin taskusta, milloin mistäkin. Parempi oli kuitenkin etsiä, sillä mitä kauemmin lompakon etsimiseen kului aikaa, sitä ärtyisämmäksi vaari kävi. Syyhän oli silloinkin mummossa, hän oli piilottanut lompakon.

Eräs pahimmista tapauksista sattui, kun mummo oli päättänyt lähteä lomailemaan ulkomaille, mutta minun piti jäädä vaarin kanssa kotiin, koska minulla oli koulua. Vaarin tuntien mummo toki arvasi, että hänen kotoa pois ollessaan varmasti pullo alkaa houkuttaa ja minä yövyinkin tuon ajan parhaan ystäväni luona naapurissa. Olimme kuitenkin viikon aikana eräs päivä koulun jälkeen käymässä kotonani ja huomattiin ystäväni kanssa, että vaari on tulossa myös kotiin. Näimme jo kaukaa, että nyt on vaari taas siinä kunnossa, että parempi ottaa jalat alle ja häipyä paikalta, mutta vaari oli nopeampi, emmekä ehtineet ulos talosta. Ulkona olevista pyöristä vaari näki, että olemme siellä. Menimme sitten ystäväni kanssa sängyn alle piiloon ja toivoimme, ettei vaari löytäisi meitä ja pääsisimme lähtemään ilman välikohtausta pois. Sydämeni hakkasi koko tuon ajan tuhatta ja sataa, kun vaari käveli Mora-puukko kädessä pitkin taloa ja huhuili: "Tytöt, missä te olette?" Teki myös kierroksen ihan siinä sängyn vieressä. (onneksi ei katsonut alle)  Kun vaari ei löytänyt meitä, hän lähti omille teilleen ja pääsimme lähtemään ystäväni luo. Jonne sitten vaari samana iltana tuli vielä riehumaan ja hakemaan minua kotiin. Samalla minua pelotti ja nolotti vaarin käytös. Mummon palattua reissusta, päätti vaari käydä jälleen vetämässä päänsä täyteen. Tuolta reissulta tultiin kotiin yöllä ja heräsimme mummon kanssa siihen, kun vaari paasasi mummon pettäneen häntä matkansa aikana. Vihastuksissaan repäisi mummon kaulassa olevan korunkin, joka katkesi, mutta jotenkin mummo sai tuolloinkin vaarin rauhoiteltua lopuksi nukkumaan.

Vaikka vaarin käytös humalassa oli todella agressiivista en muista vuosien aikana kuin kaksi tapausta, jolloin hän olisi käynyt fyysisesti mummon tai minun kimppuun. Mummo selvisi korun repimisellä, mutta minun fyysinen kontakti vaarin kanssa oli hieman toisenlainen. Oli tosi nätti ja lämmin kesäpäivä, mummo leikkasi sirpillä heiniä ja minä istuin parhaan ystäväni kanssa pihakeinussa, kun vaari karautti pihaan pyörällään horjahdellen jälleen kerran kaatokännissä. Tällä kertaa hänellä oli päällä "rakkaushumala" ja hän oli päättänyt kertoa minulle, miten tärkeä hänelle olin. Ongelmaksi koitui vaan se, samalla kun hän kertoi tarinaansa nenäni edessä, hän kuristi minua käsillään kurkusta. Huomasin, etten saa henkeä ja kakostellen pyysin mummoa apuun, joka oli huomannut kauempaa tapahtuman. En ole koskaan nähnyt mummoni juoksevan, paitsi tuona päivänä. Ei mennyt kuin hetki ja mummo tuli sirppiään heristellen väliin ja käski vaarin häipyä niin kauas kuin pippuri kasvaa. Tällä kertaa vaari totteli ja häipyi paikalta, mutta minä olin pitkän aikaa järkyttynyt. Tajusin, että selvinpäin vaari ei olisi koskaan sellaista tehnyt, mutta arvaamattomana humalatilassa mikä vaan oli mahdollista. Nykyään tuo tilanne melkein naurattaa, mummo on muistoissani hyvinkin huvittava sen sirpin kanssa siinä seisoessa. Paras ystävänikin muistaa sängyn alla piilottelut ja kuristamisen edelleen hyvin kirkkaasti, enkä ihmettele. Hänelle itsellään, kun oli ihan tavallinen lapsuus, joten omani varmasti näytti hänen silmiinsä hyvinkin kummalliselta.

Häpeämisestä. 

Yksi tapaus on jäänyt erityisesti mieleeni. Asuin syrjässä, joten ala-asteella minulle oli järjestetty koulukyyti. Eräs talvinen perjantai tulin tuttuun tapaan taksilla kotiin ja kyydissä oli muitakin lapsia. Tällä kertaa vaarini ryyppyreissu oli hiipunut talomme postilaatikolle. Hän oli yksinkertaisesti niin humalassa, ettei päässyt maasta omin avuin ylös. Aina kun yritti, hän kellahti uudestaan maahan. Muistan, etten tiennyt miten päin minun olisi pitänyt taksin penkillä olla, kun olin jäämässä pois. Kuski vielä varmisteli, että pääseehän vaarini varmasti kotiin asti. Taisin vaan tuumata, että pääsee ja niin lopulta pääsikin. Mutta sitä häpeän tunnetta, mikä minulla tuolla hetkellä oli, on vaikea kuvailla.

Isommaksi kasvettuani en enää pelännyt vaaria, mutta häpesin sitäkin enemmän. Minua lähinnä inhotti ja ärsytti se, miten aikuinen ihminen ei voinut käsittää, että alkoholi ei sovi hänelle.

Näistä lähtökohdista minusta olisi itsestäni voinut tulla hyvinkin alkoholisti tai absolutisti, vähintäänkin alkoholin väärinkäyttäjä. Absolutissa ei olisi mitään vikaa ollutkaan. Mutta minusta tulikin alkoholiin täysin normaalisti suhtautuva ihminen. Siitä kiitos kuuluu mummolleni. Vaarin holtittomasta alkoholin käytöstä huolimatta, mummo suhtautui alkoholiin neutraalisti, eikä demonisoinut sitä minulle. Hän näytti minulle, miten sitä käytetään oikein. Mummo itse otti konjakkipullostaan usein iltaisin yhden huikan, liekö sen avulla elänyt 90-vuotiaaksi. Kesäisin vieraita varten varattiin kellariin kori olutta saunan kanssa. Sain myös maistaa mummon lasista konjakkia melko nuorena ja tarjosipa hän sitä minulle yskäänkin. En vaan tykännyt sen mausta yhtään. Mummoani en nähnyt koskaan humalassa, koska hänen alkoholin käyttönsä rajoittui kahteen snapsiin tms.

Oma alkoholinkäyttöni on aina ollut normaalia, tykkään nauttia lasin-kaksi viiniä, oluen saunan kanssa tai janoon kuumana kesäpäivänä. Joskus ystävien kanssa on mukava juoda pieni nousuhiprakka, mutta en koskaan juo itseäni humalaan asti, tiedän rajani ja sen milloin on aika lopettaa. Ei ole kovin kaunista katseltavaa, kun ihmiset valuvat kadulla kaatokännissä tiedostamattomassa tilassa räkäposkella, se ei ole minun juttuni. Mikään muu ei ole minusta rasittavampaa seuraa kuin liian humalassa oleva ihminen.

Miten tuo vaarin alkoholinkäyttö sitten vaikutti vaarin ja minun suhteeseen. Siten, että minulle on jäänyt lapsuudestani pari hauskaa muistoa vaarin kanssa, mutta suurimman osan muistoistani täyttää pelko. Millaisessa kunnossa vaari tällä kertaa tulee kotiin? Juodaanko tällä kertaa ärrä- vai rakkausviinaa? En pitänyt vaarista suuremmin, koska pelkäsin ja huomasin, että mummokin pelkäsi. Surullista. Lisäksi se painajainen, jossa piilottelen, ei edelleenkään ole jäänyt kokonaan pois. Valitettavasti vaari ja minä emme ikinä saaneet tilaisuutta korjata suhdettamme. Luulen, että vaarin ollessa täysin raitis, tämä varmasti olisi onnistunut, sillä pohjimmiltaan vaari oli kunnon mies. Vaarin juomiset kuitenkin loppuivat kokonaan vasta siinä vaiheessa, kun hän sairastui dementiaan, eikä enää tunnistanut minua. Hirveintä kuitenkin on se, että kun vaari sitten jo useita vuosia takaperin kuoli, minä en tuntenut mitään. Ehkä pientä helpotusta? Enää ei tarvitse pelätä.