31.3.2015

Minä olen sittenkin hyvä!


Olen käynyt terapiassa pian kaksi vuotta. Ensimmäisen vuoden huomasin miettiväni, että onko tästä mitään hyötyä, mutta tämä toinen vuosi on tietyllä tapaa ollut pieni läpimurto. Olen oppinut paljon itsestäni ja melkein joka kuukausi koen jonkin asian suhteen ahaa-elämyksen, joka tuntuu jollain tapaa helpottavalta. Eilen oli taas tuollainen hetki.
Olen puhunut täällä blogissa aikaisemminkin työstä. Itsehän en ole ollut työelämässä vuoden 2008 kevään, jolloin irtisanoin itseni sen hetkisestä työpaikastani. Näinä vuosina olen tuntenut olevani arvoton, koska psyykkeeni ei kestä työelämää. Sillä minultahan ihan arkipäiväisissäkin asioissa selviäminen on usein työn ja tuskan takana. Joudun suunnittelemaan aikatauluni jopa itseni mielestä naurettavasti. Jos tänään on siivouspäivä, minun on varattava itselleni ainakin seuraava päivä kokonaan "tekemisvapaata", etten pala loppuun hyvin yksinkertaisessa arjessani. Kun matkustan vaikkapa Helsinkiin lehdistötilaisuuteen (pidän näistä tilaisuuksista), tarvitsen jälleen toipumiseen usein kaksikin päivää, koska varsinkin junamatka on itselleni todella kuormittava tapahtuma. Kukaan edessä tai vieressä istuva ei näe mistään, millainen myllerrys pääni sisällä tuolloin käy. Jopa mukavien asioiden toteuttamisen jälkeen tarvitsen pakollisen lepopäivän. Jos en toimi näin, korttitaloni alkaa huojumaan välittömästi ja ahdistukseni kasvaa sellaisiin lukemiin, että itselläni tai kenelläkään muulla ympärilläni ei ole kovinkaan mukavaa. Tiedän, että tämä kuulostaa työssä käyvästä, vapaa-aikoinaan kuntosalilla treenaavasta ja siinä samalla pari lasta hoitavasta ihan naurettavalta. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun on oma psyyke pettää sinut, on opeteltava lukemaan ne pienimmätkin varoitusmerkit tai löydät pian itsesi lepäilemässä osastolta.
Olin vuosia siinä uskossa, että itse työ väsytti minut (tietenkin yhdessä yksityiselämän ongelmien kanssa). Keskustelu mieheni kanssa menneenä viikonloppuna kuitenkin avasi silmäni. Miten olisin jaksanut tehdä samaa työtä melkein 10 vuotta, jos olisin kokenut työni rasittavana? Ei, itseasiassa minä pidin työstäni, siitä perustyöstä. En vain kestänyt niitä työn ympärille muodostuneita olosuhteita, jotka mättävät nykyisessä työelämässä enemmän kuin koskaan. Joka paikassa käydään yt-neuvotteluja, ihmisten pitää olla tehokkaampia ja tuottavampia. Tämä kaikki työntekijän hyvinvoinnin kustannuksella. Onhan se nyt selvää, miten nuo edellä mainitsemani seikat vaikuttavat myös työntekijöiden kesken vallitsevaan ilmapiiriin. Minunkaan tapauksessa vika ei ollut itse työssä vaan työympäristössä. En saa koskaan tietää, olisinko voinut jopa jatkaa työssäni, jos työnantaja olisi muuttanut työolosuhteet takaisin minulle suotuisiksi. Tosin moni firma tuskin alkaa omia järjestelmiään muuttamaan niin, että työntekijä voisi paremmin. Työväsymys/masennus on Suomessa ulkoistettu työntekijälle. Valitettavasti aika harvoin lähdetään miettimään, mitä siellä työpaikalla voisi tehdä, että ihminen jaksaisi paremmin. Kaiken edelle menee raha. Olen ihmisenä todella herkkä, mutta samalla sellainen, joka asettaa kaikelle tekemällensä lievänä perfektionistina korkeat kriteerit. Kun viereen tulee joku vaatimaan vielä kovempaa suoritusta, vaikka oma rimani on jo korkealla, en koe sitä kannustavana vaan ahdistavana, koska se oma asettamani rima on se korkein mihin pystyn. Persoonana olen sellainen, etten toimi piiskalla vaan herkkupalalla. Tosin sen herkkupalankin on oltava sellainen, että sen saavuttamisen pitää olla realistista. Esim. entisessä työpaikassani meillä oli mahdollista saada kuukausittaisia bonuksia, jos kuukauden myyntitavoite toteutui. Vuosipalavereissa nuo myyntitavoitteet asetettiin joka kerran niin naurettavan korkealle, että tiesin jo silloin, että bonukset jäävät saamatta. Varsinkin, kun viereen oli tulossa kilpailijan liike. Sama vaikka olisin seisonut alasti liikkeen edustalla, se myynti ei olisi siitä noussut. Lisäksi pystyäkseni toimimaan, tarvitsen ympärilleni vakaan ja turvallisen ympäristön.
Monet varmaan miettivät, että miten pystyn kuitenkin kirjoittamaan blogia, vaikka en käy töissä. Juju piileekiin siinä, että tämän blogin suhteen minä asetan ne tavoitteet ja rajat. Jos minulla on päivä, etten jaksa kirjoittaa, minun ei ole pakko. Kukaan ei pakota minua kirjoittamaan, kukaan ei vaadi kirjoittamaan enemmän, kukaan ei vahdi, kukaan ei määrää aiheita. Täällä minä vastaan kaikesta omien voimavarojeni mukaan. Täällä minä asetan ne tavoitteet. Voin kirjoittaa blogia kotona, jossa ympäristö on vakaa ja turvallinen. Lisäksi tämä on asia, jota todella tykkään tehdä.
Seitsemän vuotta poissa työelämästä on pitkä aika. Koko tämän ajan olen tuntenut itseni jollakin tavalla arvottomaksi toisen luokan kansalaiseksi. Tätä tunnetta ei ole vähentänyt yhtään poliitikkojen vouhotus siitä, kuinka tärkeää työ on. Syrjäytyneeksi en sijaan ole itseäni missään vaiheessa tuntenut. Välillä omaan FB:n uutisvirtaankin joku työnarkomaani linkittää jutun, miten kaikki työttömät luuserit pitäisi saada tekemään töitä, vaikka nälkäpalkalla yhteisen hyvän eteen, koska se työ on niin arvostettavaa. Masentuneet ihmiset eivät olekaan oikeasti masentuneita vaan vain laiskoja, jotka diagnoosinsa takia voivat lorvailla kotona. Oletteko huomanneet, että sään jälkeen suomalaiset puhuvat eniten työstä? Sen kautta suomalainen arvostelee toista suomalaista ihmisenä. Kun sinulla ei sellaista ole, saat osaksesi pitkiä katseita, ihmettelyjä tai sitten syvän hiljaisuuden. Arvaan, että suurin osa miettii, että onpa siinä laiska ihminen. Useat meistä arvostavat itsensä oman työnsä kautta, minäkin arvostin ennen, vaikka ne arvot pitäisi olla jossain ihan muualla.
Eilen kuitenkin koin terapiassa itseni suhteen pienen valaistumisen. Sellaisen, että myönnän tirauttaneeni pari kyyneltä, kun asian tajusin.
Käsitin, että minä olen sittenkin hyvä. Enkä todellakaan mikään toisen luokan kansalainen, vaikka en töissä käykään. Ai miksi? Mitä te ajattelette ihmisestä, joka opiskeluaikanaan tuli valituksi L`Orealin Junior-värikilpailuun, jonne valittiin Suomen ammattioppilaitoksista parturi-kampaaja -linjoilta 10 parasta kilpailijaa. Tämän jälkeen valmistui parturi-kampaajaksi hyvin arvosanoin ja sai stipendinkin. Sen jälkeen hän opiskeli talonrakentajaksi, sai kunnian tehdä opettajansa taloon kylpyhuoneen ja poistui kevätjuhlasta stipendi kädessä. Aloitti ilman mitään kaupallisen alan koulutusta firmassa myyjänä, jossa eteni myymäläpäälliköksi kolmessa vuodessa. Alkoi pitämään blogia, joka parissa vuodessa kasvoi siinä määrin, että nykyään blogia lukee satoja ihmisiä päivässä. Laiska minä en ole, päinvastoin todella kunnianhimoinen ja oikeasti ihan hemmetin hyvä. Omien lahjojen käyttäminen ja se, että psyykkeeni kestää, vaatii vaan ympärilleen täydellisen ympäristön. Ehkä minä en olekaan muuttunut vaan ympäristö ja tähän oma pieni pääni ei vaan enää sopeudu mukaan.

24 kommenttia:

  1. Jonna
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 12:22 (2 kuukautta ago)
    Se kuka kehtaa toista sanoa luuseriksi siksi, että ihminen on työtön, on itse moukkamainen ja juntti. Työtön ihminen ei ole luuseri. Nykyään Suomessa olisi aika paljon luusereita jos työttömyys olisi sen mittari. Se, että pakoilee elämässään vastuuta, eikä välitä tehdä töitä, ei edes halua niitä tai ylipäätään ei välitä tehdä elämässään yhtään mitään, eikä välitä tai huolehdi mistään, voi kutsua luuseriksi.

    Oma jaksaminen, henkinen sekä fyysinen ovat hyvän elämän A ja O. Kukaan ei voi toiselle ihmiselle sanoa kuinka paljon pitää jaksaa ja tehdä. Kyllä jokainen sen itsessään tuntee mitkä ovat ne omat äärirajat ja toimii sen mukaan. Inhoan etenkin nykyajan naisten helvetinmoista ylisuorittamista; pitää olla kaunis, pitää olla uratykki, pitää olla hyvä ja tehokas äiti, huippuvaimo, osata seitsemää eri kieltä, olla huippukokki ja ompelutaitoinen kotoilija. Siihen kaupan päälle fitnessvartaloinen hullun lailla treenaava ja kahdeksena päivänä viikossa jumppaava superihminen. Juuei. Mä en ainakaan ole sellainen, enkä sellaiseksi halua. Vähempikin riittää <3 Armollisuus itseä (ja toisia) kohtaan on tänä päivänä se mitä ihmisten tulisi suoda enemmän.

    Sä olet kaimani ihana ihminen <3 mä tykkään susta :)

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 12:47 (2 kuukautta ago)
    Inhoan etenkin nykyajan naisten helvetinmoista ylisuorittamista; pitää olla kaunis, pitää olla uratykki, pitää olla hyvä ja tehokas äiti, huippuvaimo, osata seitsemää eri kieltä, olla huippukokki ja ompelutaitoinen kotoilija. Siihen kaupan päälle fitnessvartaloinen hullun lailla treenaava ja kahdeksena päivänä viikossa jumppaava superihminen.

    Kaimani. <3 Jos olisin uskonnollinen, sanoisin tähän AMEN. Tällaista painetta on ollut selvästi havaittavissa. Itse katson menoa pelkästään hengästyneenä. Toki välillä tekisi mieleni sanoa ihmisille, että pysähdy hetkeksi, täällä eletään vain kerran.

    Vastaa

    Mousse / Kivipuuteri-kosmetiikkablogi
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 12:36 (2 kuukautta ago)
    En ymmärrä miten joillekin työ on niin tärkeä, tai no ymmärrän, jos siihen on intohimoa ja palavaa halua. Mutta useimmille työ on kuitenkin keino saada rahaa vapaa-aikaa varten, joten työstä jatkuva puhuminen on aika tylsää. Itse vielä opiskelen, mutta voisin kuvitella, että tekisin tulevaisuudessa vaikka neljäpäiväistä työviikkoa, koska en ole mitenkään uraohjus :)

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 12:50 (2 kuukautta ago)
    Sitä palavaa intohimoa ja halua tosiaan tarvitaan, mutta sekin kuolee, jos ympärillä ei ole oikeaa työympäristöä, näin kävi itselle. Varmasti useille työ on keino rahoittaa vapaa-aikaa ja niin sen asian pitäisikin mennä. Siksi onkin älytöntä, että työttömien pitäisi tehdä työtä nälkäpalkalla ilman, että he tuota etua saavat. Tätä sitten perustellaan heidän hyvinvoinnillaan, se saattaa toimiakin niillä, joille työ on henki ja elämä, mutta entäs ne, joiden pitäisi saada leivänpäälle voin lisäksi vielä juustoakin…

    VastaaPoista
  2. Irina - White & Fresh
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 12:44 (2 kuukautta ago)
    Ihmisen arvottaminen normaaliksi työn kautta on todella yleistä. Tai no alkaa olemaan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mielenterveyskuntoutujia yritetään kuntouttaa työkykyisiksi, ei terveiksi. Tiedän, että varmasti joku jossain kaveri- ja tuttavapiirissä pitää minunkin työelämän ulkopuolella olemista vain laiskuutena tai vastaavana. Olen joskus lomalle lähtessäni jopa kuullut, ettei voi olla lomalla, jos ei ole työssä.

    Ihana kuulla, että olet oppinut arvostamaan itseäsi ja hyväksymään, että olet täydellisen kelvollinen ilman ”normityötä”. <3

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 12:54 (2 kuukautta ago)
    ”Mielenterveyskuntoutujia yritetään kuntouttaa työkykyisiksi, ei terveiksi.”

    Juuri näin. Ei se työkykyinen siellä töissä kauaa jaksa, kun sitä päätä ei ole hoidetty kuntoon, eikä sitä työympäristöä. Tässä omassa kuntoutuksessakin alussa mätti aina se, että ei minusta yritetty tervettä saada vaan työkykyistä. Terapeutti on ensimmäinen minua hoitava taho koko kahdeksana vuonna, joka ajattelee asioita minun parhaakseni, että minä voisin paremmin, eikä että minusta tulisi työkykyinen. Yllättäen tämä on saanut omaan henkiseen hyvinvointiin isompia tuloksia kuin yksikään taho tähän asti. Ongelmia on vielä paljon, mutta ainakin pystyn hallitsemaan omaa arkeani nyt paremmin.

    Vastaa

    L
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 13:16 (2 kuukautta ago)
    Minua pelottaa tutustua uusiin ihmisiin, koska heti ensimmäkseksi kysytään, että mitä teet työksesi. Sukujuhlassakin viimeksi vieraampi henkilö kysyi ”mitä sä oikeastaan teet? En ole halunnut puhua sairaslomastani vaan vastaan aina kyselyihin välttelevästi, vaikka ei sillä kai oikeasti olisi niin väliä.
    Tarkoitus olisi kuitenkin kuntoutua ja työllistää itse itseni – en pystyisi tavalliseen työelämään. Tuntuu, että tässä yhteiskunnassa työkykyinen on yhtä kuin terve, eikä näin ollen sairas=työtön saisi tehdä niitäkään töitä, joihin pystyisi. Jos koko työkulttuuri on epäterve niin se on jotenkin nurinkurista.
    En ehkä itse näe siinä järkeä, että työ olisi jotain erillistä elämää, jota eläisin rahoittaakseni oikean elämäni.

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 13:48 (2 kuukautta ago)
    Niin kysytään, se on sään jälkeen se vakio. ”Blogipiireissä” minun helppo liikkua, koska olen kertonut asian blogissani ja sitä ei kukaan minulta kysy. Yksi jännitettävä asia pois. Toki sitten joskus saan jatkokysymyksen, että no, mitäs sitten olet ajatellut tehdä seuraavaksi? Jolloin tilanteesta tulee yhtä kiusallinen. Minulle on myös terapian aikana valitettavasti valjennut se, että nykyiseen työelämään omalla mielelläni ei ole mitään asiaa, paljon pitäisi muuttua. Huonolta näyttää, sillä koko ajan pahemmaksi vain menee, ei tarvitse kuin seurata lähellä olevien ihmisten työelämää, niin paniikkikohtaus alkaa hiipimään rintakehääni.

    VastaaPoista
  3. Lady of The Mess
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 13:43 (2 kuukautta ago)
    Olipa hyvää pohdintaa – ja hyvä lopputulos <3
    Työelämä on tänä päivänä liian raakaa – yhteiskunta liian kova.
    Aina pitäisi vain korottaa korkeammalle. Tehokkaammin. Se, joka ei tässä kyydissä syystä tai toisesta pysy, pudotkoon.
    Masennus on sairaus – ja sitä voidaan hoitaa. Valitettavan usein se ainoa hoito on pillerit – terapiaan on vaikea päästä. Ja niin totta tuo, että ihmisestä ei yritetä tehdä tervettä vaan työkykyistä!
    Ihmisen arvon on ihan jossain muussa kuin työssä, rahassa, arvoasemassa – jokaisella ihmisellä on arvonsa. Riippumatta siitä, onko hän yhteiskunnalle tuottoisa.
    Ja aina, aina noita arvosteluja lausuessa olisi hyvä muistaa, että huomenna siinä tilanteessa voi olla itse.
    Sitä kun ei itse pysty päättämään, sairastuuko vai ei. Ei kukaan sitä osaa ole itse valinnut – se voi osua kenen tahansa kohdalle.
    Hienosti olet pärjännyt sairautesi kanssa. Valoa, iloa ja armollisuutta itseä kohtaan elämääsi <3

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 13:55 (2 kuukautta ago)
    Kelan ja vakuutusyhtiön lappuja tässä taas tänä keväänä täytellessä huomasin, kuinka työorientoitunutta touhua se on. Kaikki kysymykset niissä lapuissa koskevat työtä. Millaiseksi koet työhönpaluumahdollisuutesi seuraavan vuoden aikana? Mikä tämän hetkisessä tilanteessasi estää työnteon? Miten uskot terapian auttavan sinut takaisin työelämään? Minkälaisista töistä uskoisit selvityväsi? Jne. Missään ei kysytä, mikä työelämässä pitäisi muuttua, että pystyisit työhön tai mikä auttaisi, että selviäisit omassa arjessasi paremmin. Ainoa mikä kiinnostaa on työ, ei ihminen ja sen terveys. Se on omassa tilanteessa olevalla turhauttavaa, raskasta ja ahdistavaa. Siinä se tämän elämän realiteetti jotenkin konkreettisesti heitetään naamalla ja tajuaa, että ei minulla ole mitään väliä vaan sillä, pystynkö tekemään töitä.

    Terapeutti on ollut itselleni ihan huikean suuri tuki ja auttanut ymmärtämään itseäni ja tätä sairautta paremmin. Yhteiskunnan paineista huolimatta.

    VastaaPoista
  4. Kristalli
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 14:38 (2 kuukautta ago)
    Ymmärrän niin hyvin noi tunteet, koska kamppailen ihan samojen asioiden kanssa, ja oon kans ollut pitkään pois työelämästä, myös mulla työympäristön myrkyllisyys oli se lopullinen niitti, vaikka useamman vuoden lääkkeiden voimin pakotin itseni jatkamaan, kunnes tuli täydellinen romahdus. Mäkin tunnen häpeää, suuttumusta ja surua kun jengi vouhkaa somessa siitä kuinka kaikki tuet pitäisi ottaa pois, ja että ihmiset huvikseen sossupummailevat kotona laiskuuttaan ja elävät herroiksi toisten rahoilla. Ehkä niitä tukien väärinkäyttäjiäkin on, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, ettei ilman tukijärjestelmää mulle ei olisi kotia pään päällä tai ruokaa syötäväksi, ja eikä niillä tosiaan herroiksi elellä, jokainen kuu on senttien laskemista, ja jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta stressaa paljon. En ole häpeäni takia vuosikausiin pystynyt käymään missään juhlissa, joissa on sukulaisia paikalla, koska en kestä niitä kysymyksiä että mitä teen työkseni, miksen opiskele tai hanki lapsia jne, kun tunnen itseni niin epäonnistuneeksi ja mitättömäksi. Mä en ole päässyt terapiaan vieläkään, vaikka oon masennusta sairastanut yli kymmenen vuotta, mutta nyt on siitä onneksi pientä toivoa, kun oon aloittanut kuntouttavan työtoiminnan. Eli uskon että mullakin on jonkinlainen tulevaisuus edessä, ja oon vakaasti päättänyt että menen vielä opiskelemaan. Näistä sun postauksista on ollut valtavasti apua, juuri tuo itseni hyväksyminen munkin tulisi oppia. Paljon voimia sinulle ja kaikille muille masennuksen kanssa kamppaileville, tää on hyvin väärinymmärretty sairaus niiden keskuudessa, jotka eivät tästä ole koskaan kärsineet.

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 15:13 (2 kuukautta ago)
    Niinpä, sitä itse työtä kyllä moni varmasti jaksaa, mutta se ympäristö. :( Itse rakastin mun työkavereita ja alaisia, mutta ongelmaksi koitui aluepäällikkö, joka palkattiin väliin hääräämään. Se sotki mun työkuviot täysin. Sekä tietenkin ainainen paine kasvattaa myyntiä huolimatta, siitä, että se ei ollut enää mahdollista. Kyllä varmasti löytyy niitä, jotka käyttävät hyväksi systeemiä, mutta kyllä 98% prosenttia ihmisistä on takuulla ihan aidoista syistä pois työelämästä.

    Itselläni on siitä erikoinen tilanne, että minähän sain terapian ilman kuntouttavaa työtoimintaa. Hoitava lääkäri taisi kirjoittaa lausuntoonsa, että kaikki on kokeiltua ja terapia on viimeinen mahdollisuus. Joten ilmeisesti KELAN tukemaa terapiaa voi saada myös ilman kuntouttavaa työtoimintaa, jos lääkäri osaa kirjoittaa oikeanlaisen lausunnon. Ekalla kerralla tosin sain itsekin hylyn, mutta toisella kerralla tärppäsi. Tuossa terapian saannissakin näkee sen, että terapiaa ei myönnetä siihen, että saat itsesi terveeksi, vaan siihen, että tulet työkykyiseksi. Eli ihmisen itsensä kuntouttaminen ei yhteiskuntaa kiinnosta, ainoastaa työ. Toivottavasti pääset jatkossa terapiaan, itselleni siitä on ollut paljon apua. Toiset taas kokevat sen turhaksi.

    VastaaPoista
  5. Sannak
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 14:58 (2 kuukautta ago)
    Hieno, avoin ja rehellinen kirjoitus sinulta jälleen. Arvostan todella sitä rohkeutta, joka sinussa on. Kertoa avoimesti itsestään ja avata elämäänsä blogin lukijoille muutenkin kuin kosmetiikan ympäriltä. Eikä minusta pitäisi olla yhtään syytä miksi niin ei voisi tehdä. Työ ja työssä jaksaminen ei ole mikään mittari kenenkään ihmisen arvosta. Jokaisen arvo tulee siitä, mitä he ovat omana itsenään, ihmisinä. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja jokaisella on omat heikkoutensa. Toiset vain kieltäytyy niitä näkemästä itsessään, tai peittelee niitä tuhlaten suunnattomasti voimiaan ihan turhan takia.

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 15:15 (2 kuukautta ago)
    Kiitos! Ajattelen niin, että jotka haluavat lukea vain kosmetiikasta, voivat sitten skipata nämä jutut. Itsestäni nämä taas kuuluvat tänne, koska haluan, että lukijat näkevät, kuka on kaiken purkkimäärän takana. Lisäksi toivon, että joku joka kamppailee samojen asioiden kanssa, kokee saavansa täältä ehkä vertaistukea, vaikka ei haluakaan omista asioistaan avautua.

    Vastaa

    Tiia K
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 15:30 (2 kuukautta ago)
    Olet herkkä ja vahvasti tunteva sielu joka on oppinut kuuntelemaan omaa ääntään. Arvaas vaan kuinka monta aikapommia tällä hetkellä oravanpyörässä pyörii, jotka eivät osaa kuunnella sisintään ja jonain päivänä tulee aivo/sydäntiltti. Toki perhe, asuntovelat kaikki lisäävät ihmisten ahdistusta ja hirttoköyttä ja joskus oravanpyörästä ei ole yksinkertaisesti mahdollista lähteä. Monesti tosin ihmiset asettavat kuristusköydet itselleen, auto, talo, matkat jne, eivätkä ole niistä valmiita luopumaan. Tosi asiassa ihminen tulisi toimeen kovin vähälläkin ja materiasta luopuminen voisi olla mielettömän vapauttava kokemus. Kirjoitan tässä nyt hieman omia ajatuksia miksi ihminen monesti joutuu synkkään kuiluun.

    Sitten on herkempiä sieluja ja niitä joilla on lapsuudessa monia tekijöitä. Mielestäni olet rohkea, sielukas ja hyväsydäminen ja aivan erinomaisen hyvä. Olet matkalla jolla harva on, eli itsesi kuuntelemisen ja löytämisen matkalla.

    Inhoan itsekin meteliä ja väsyn kaikesta ja tarvitsen aina aivolepoa, jo ihan tästä omasta perheestä joka on erittäin vilkas ja äänekäs. ;) Juuri parasta aikaakin meinaa mennä hermo, koska meillä aina muidenkin lapsia täällä joka päivä kylässä ja meteli on sen mukainen ja vielä päälle musiikki soi!!! Mrrr….

    Ihana sinä, olet minulle aito Lady, kaunis ja ihana sielu. <3

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 15:56 (2 kuukautta ago)
    Tiia. <3

    Varmasti monia ja jos tuo työympäristö ei muutu enemmän työntekijöitä tukevaan järjestelmään vaan pysytään tehokkaassa ja tuottavassa, on valtiolla on käsissään aikapommi, mihin ne ei tule taaskaan heräämään ennen kuin on liian myöhäistä… Sen alkuvaikutuksethan on näkyvissä jo nyt, ilmankos masennusdiagnoosit ja työuupumus kasvavat koko ajan.

    Aivolepo hyvin sanottu, se on ehkä paras kuvailemaan sitä, mitä tarvitsen. Koska olen vielä matkalla toipumisessa, sitä tarvitaan vielä järjettömän paljon. Voi olla, että näin on loppu elämäni, ei voi tietää.

    VastaaPoista
  6. Marika
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 16:17 (2 kuukautta ago)
    Se on helppoa vakitöissä olevien ihmisten huudella, kuinka kaikkien työttömien pitäis vaan mennä töihin. Se vaan ei ole yhtään niin helppoa, kun eräät saa sen kuulostamaan. Itsekin olen ollut työtön viime vuoden syyskuusta asti, koska niitä työpaikkoja ei nyt vaan satu olemaan jokaiselle niitä hakevalle. Olen kyllä laittanut hakemuksen aina kun on ollut vähänkään semmonen paikka, jossa voisin osata tehdä jotain, mutta jos hakijoita on 500, niin koitappa siinä erottua porukasta.

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 16:25 (2 kuukautta ago)
    Niinpä, älyttömintähän on se, että monet suomalaiset ovat ylikoulutettuja niihin työpaikkoihin, joita on paljon tarjolla. Esim. palveluammatteihin. Ymmärrän myös sen, että jos olet käynyt kymmeniä vuosia kouluja, niin miksi sitten tyytyisit vähempään kuin se työ johon opiskelusi sinut valmistivat. Tosin heillä just on se ongelma, että eivät kelpaa sitten noihin duunarihommiin, kun pidetään ylikoulutettuna. Työpaikoista kilpailu on tosi kovaa ja vakituisesta työpaikasta saa nykyisin vain haaveilla. Lyhyitä sijaisuuksia, jotka sitten haittaavat Kelan myöntämien tukien/Työvoimatoimiston kanssa, koska homma on niin jähmeää, byrokraattista ja hidasta.

    VastaaPoista
  7. Panda
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 16:54 (2 kuukautta ago)
    Kaunis ja tunteikas kirjoitus – jälleen kerran.

    Masennus on siitä paha, että siitä on tehty ruma mörkö. Kaikissa artikkeleissa, lehtikuvissa ja dokumenteissa on se ”stereotyyppinen masentunut nuori ihminen” mikä vain makaa sängyssä kotona ja ei pysty mihinkään. Kaikki masentuneet pistetään sitten samaan muottiin ja noin soppa nimeltä yleistäminen on valmis. Vieressä istuva, naurava kaunis ihminen voi itkeä iltaisin itseään viisi tuntia uneen kun pää ei kestä. Aamu voi alkaa samalla tavalla ja pian sama henkilö on töissä ja yrittää kiinnostua kollegoiden villistä viikonlopusta. Missään ei kerrota että masennus voi asua kenessä tahansa.

    Jonna, olet arvokas ja kaunis ihminen. Myös sisältä; tekeekö myrsky, ja piiskaava vesisade kauniista metsästä ruman? Ehkä se näky ei silloin ole se imartelevin mutta aurinko nousee aina, irronneet oksat maantuvat ja sateen piiskaamasta maasta kasvaa kauniita kukkasia.

    Haluan että kuuntelet tämän: https://www.youtube.com/watch?v=UgcD_qHVtKE

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:09 (2 kuukautta ago)
    Tuo yleistäminen on niin tuttua. Eihän minustakaan kukaan ulkopuolinen näe, että minulla on masennus. Ei varmasti ikinä arvaisi. Omalla nukkumisjaksollakin jaksoin silti huolehtia omasta hygienistani ja silloin harvoin, kun pystyin lähtemään ulos, sudin jotain pientä naamaani. Ne oli siinä tilanteessa minun rutiineja ja selviytysmiskeinoja. Varsinkin perfektionisti uonne, ei ikinä voisi olla likaisena, se on selvä, vaikka kuinka väsyttäisi. Oman huolitellun ulkomuodon vuoksi minulla on aina julkisella puolella lääkärillä käydessä sellainen olo, että pitäisikö minun näyttää jotenkin ”masentuneemmalta”, että minut otettaisiin tosissaan. (vaatteet likaiset ja ulkomuoto hompsuinen yms.) He kun juuri ajattelevat meidät kaikki samaan muottiin ja kuntoutuskin hoidetaan samaa muottia toteuttaen, se ei vaan toimi. Sillä jokainen masentunut on yksilö. Terapeutilleni puhuin tästä ja hänelle oli itsestään selvää, että kaikista ei voi päälle päin nähdä onko masentunut vai ei. Toiset huolehtii itsestään, toiset eivät. Olen itseasiassa terapiassa puinut hyvin paljon asioita, mitkä mättävät julkisella puolella psykiatrisessa hoidossa, siellä tarvittaisiin kunnon tuuletusta lääkäreiden asenteista lähtien.

    Panda. <3

    VastaaPoista
  8. Panda
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:44 (2 kuukautta ago)
    Julkisella puolella tuntuu olevan hyvinkin kylmä asennoituminen mielenterveyspotilaisiin. Lääkepurkki käteen, hermoloma sen vuoksi että keho tottuu lääkitykseen ja sitten kipinkapin takaisin töihin ettei ”vieraantuisi tosielämästä liikaa” ja ”monille töissä käyminen auttaa parantumisessa”. MÄ KIHISEN!

    Olen kuullut myös muutamalta muulta ketkä käyvät yksityisellä että hoito on kaikkien eurojen arvoista. Mikä on minun mielestäni surullista ja ihan saatanan (pahoittelen rumaa kielenkäyttöä – no oikeastaan en) väärin. Jos sinulla on mielenterveysongelmia niin ei sinun tulisi miettiä että onko sinulla varaa saada kunnon hoitoa.

    Surullista sanoa ja olla tätä mieltä, mutta en enää kohta oikeasti ihmettele yhtään näitä kamalia tekoja joita mielenterveydeltään sairaat ihmiset tekevät tuntemattomille että pääsevät hoitoon nopeammin… Ei se missääntapauksessa ole tietenkään oikein en sitä sano mutta en ihmettele että jotkut vakavasti päästä sairastuneet näkevät sen ainoana oikeana vaihtoehtoja :/

    Pistää vihaiseksi, miksi näistä julkisen puolen hoito-ongelmista ei pidetä missään meteliä?

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 18:00 (2 kuukautta ago)
    Kyllä, mullehan annettiin aluksi useasti vain 3pvä sairaslomaan, kun palasin neljännen kerran hakemaan, annettiin kaksi viikkoa. Lääkärin sanoin, sen parempi mitä nopeammin menet takaisin töihin ja palaat arkeen. WRONG. Just tää oli se kohta milloin mua olisi pitänyt katsoa yksilönä, se työ oli iso asia, mikä mulle ahdistuksen aiheutti, silloin on aika karua pakottaa menemään sinne. Tuostahan alkoi ihan älytön alamäki itsellä.

    Tosiaan rahalla voi tässä maassa ostaa ainakin mielenterveyspuolella itselleen sen parhaan mahdollisen hoidon. Julkinen puoli on jossain sota-ajalla psyykkisten potilaiden hoidossa, että usein niiden hoitotoimenpiteet vaan saa tilanteen pitkittymään, niin kuin omalla kohdallani kävi. Tiedän, etten ole tässä tapauksessa ainoa. Isoissa kaupungeissa, et edes pääse hoitoon. Panda pakko sanoa, etten ole minäkään ihmetellyt ihmisten tekoja enää vuosiin, siinä vaiheessa kun ahdistus käy ylitsepääsemättömän suureksi, ei ihme, että joku hilluu HKI:n metrossa kirveen kanssa, että hänet otettaisiin tosissaan ja pääsisi hoitoon. Valitettavasti tässä sitten sivulliset kärsii, mutta en tuossakaan syytä tekijää vaan yhteiskuntaa ja psyykkisten potilaiden hoitojärjestelmää.

    Meteliä ei pidetä, koska yhdelläkään masentuneella ei taida olla siihen voimia? Kuka meitä puolustaisi kuin me itse. Toki esim. yksityisellä puolella on hyvin tiedossa tuo julkisenpuolen toimimattomuus, hehän sitten tavallaan keräävät jäljet, kun vihdoin sitä kautta joku KELAn tukemaan terapiaan rikkinäisenä pääsee. Eiköhän he kuule paljon potilaiden suusta sitä, miten raaka tuo systeemi julkisella puolella on.

    VastaaPoista
  9. MariaGlow
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:13 (2 kuukautta ago)
    Hieno kirjoitus! Ihanaa että olet tajunnut ettet todellakaan ole arvoton!
    Minä olen sellaista sorttia, että buukkaan kalenterin täyteen kaiken maailman juttuja. Innostun helposti asioista ja lähden innolla kaikkea tekemään, kunnes jossain vaiheessa tajuan että hommaa on vain liikaa. Nytkin olen ihan ihmeissäni, kun tälle viikolle kalenterissa on yksi päivä, jossa ei ole mitään merkintää. Olenkin ehkä oppinut hieman enemmän ottamaan sitä omaakin aikaa. Kaikkeen ei aina tarvitse sanoa kyllä, vaan välillä voi ihan hyvällä omallatunnolla sanoa ei.

    Olet rohkea, kun uskallat kertoa elämästäsi näin paljon tuntemattomille ihmisille! Ja ihanaa, että olet löytänyt tasapainon elämääsi! <3

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:47 (2 kuukautta ago)
    Kiitos Maria! Yritän ehkä muuttaa sitä myyttiä, että jos on masentunut, olisi jotenkin häpeän asia. Haluan myös, että ihmiset tajuaisivat, että meitä masentuneitakin on erilaisia. :)

    Hyvä, että olet oppinut ottamaan omaa aikaa, se on tärkeää. Se ei tunnu välttämättä tärkeältä juuri nyt, mutta vuosien päässä seisoo palkinto siitä, että osasit myös sitä aikaa ottaa. Itse en osannut ja kierre meni liian pitkälle.

    Vastaa

    Miss J
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:29 (2 kuukautta ago)
    Jälleen kerran mielettömän hyvä teksti. Huomaan kyllä tuon työkeskeisyyden itsessänikin. Kun joku kysyy mitä kuuluu, niin vastaus on hyvää, töitä. Ja tietenkin nykypäivänä onkin hyvä asia, että on töitä, mutta silti on hassua, että se on ensimmäinen asia, jonka mainitsen.

    Sä oot mun sankari, halaan sua superlujaa seuraavan kerran kun nähdään. <3

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:49 (2 kuukautta ago)
    <3 <3 <3

    Luulen, että tuon työn mainitseminen tulee suomalaisella selkäytimestä, siihen meidät on kasvatettu. Mitäs luulet, mitä minun mummoni arvosti eniten tietenkin työntekoa… Luulen, että hänelle oli aikoinaan kova paikka, kun en pystynyt niitä enää tekemään ja aluksi kovasti yritti minua etsimään edes jotain, vaikka sillä hetkellä en jaksanut muuta kuin maata sängyssä. Kunnes kerran tilitin hänelle aika tarkkaan tilanteeni pitkässä kirjeessä ja sen jälkeen asiasta ei enää puhuttu. :)

    VastaaPoista
  10. Fanni
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:30 (2 kuukautta ago)
    Allekirjoitan kaiken, ja nyökkään päätäni niin että niska rutisee.

    Käyn juuri tällä hetkellä samanlaista tilannetta läpi, ja pahinta on se soimaava ääni (yleensä pään sisässä, mutta valitettavan usein myös ympäristöstä lähtevä…) joka sanoo, että olet laiska, ja siksi ihmisenä arvoton. Työnarkomania on niin syvään ohjelmoitu piirre suomalaisessa ihmisessä. Työtä tehdään vaikka veret suussa, ja töihin mennään AINA, vaikka olisi järkevämpää jäädä kotiin. Siksi ehkä täällä masennutaankin niin paljon, en tiedä. Ja kun keitokseen lisää tämän ihmeellisen, ainakin kovin satakuntalaisen, ”ei saa ajatella itsestään mitään hyvää ikinä” -mentaliteetin, on kumma etteivät useammat ihmiset hae sairaslomaa ja hakeudu psykiatrin puheille. Huoh, tämä on vaan noidankehä. Ja siksi on ihanaa, että olet tajunnut, että ihminen voi ja tämän täytyykin arvottaa itsensä muuta kautta. Itse olen vielä matkalla, vaikka välillä näkökenttä kirkastuukin.

    Masennus on kertakaikkiaan paskamainen sairaus, ja se saa ihmisissä aikaan niin kummallisia reaktioita, että pää hajoaa entisestään. Suosikkini hyvää tarkoittavista fraaseista on ”no mene lenkille.” Eikun ei, ”alat vaan tehdä.”

    Ja allekirjoitan Nonnu-Jonnan mielipiteen siitä, että masentuneita laiskoiksi kutsuvat ovat itse juntteja ja moukkia. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. Anteeksi kun meuhaan! :D

    Kiitos Jonna siitä, että kirjoitat näin avoimesti ja kauniisti. <3

    http://mennentullen.blogspot.fi/

    Vastaa

    Fanni
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:36 (2 kuukautta ago)
    Niin ja tosiaan, sitäkin ovat monet kummastelleet, että jaksan kirjoittaa blogia. ”Miten sä, joka kirjoitat aina hauskasti hömpästä voit olla niin surullinen?” No koska kun elämästä katoaa paljon, täytyy olla jotain, mikä auttaa pakenemaan. Bloggaaminen on siksi niin mukavaa, voi hetken vaan ajatella huulipunaa ja hajuvesiä, ne ovat pieniä selviytymiskeinoja, ja siksi niin arvokkaita.

    VastaaPoista
  11. Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:54 (2 kuukautta ago)
    Fanni, varo niskaasi! :D

    Minä en 10 vuoden työurani aikana ollut töistä pois kuin muutaman kerran, en edes osaa laskea montako kertaa tein hommani kuumeessa, koska oli pakko, kun ketään muuta ei saanut tilalle ja se vähän kuin kuului päällikön hommiin… Itse en enää syytä itseäni siitä, että en pysty työhön, mutta tuo yhteiskunnan paine on saanut minut kaikki vuodet ajattelemaan, että olen huonompi, kunnes eilen tuli jotenkin hirveän kirkkaana se, että en olekaan, että wau, mihin kaikkeen olen jo pystynyt. Terapeuttikin oli ihmeissään, että hänelle tuo asia on ollut koko ajan selvää, mutta minulla oli vain niin vääristynyt kuva itsestäni.

    Lähde ulos, nouse vaan siitä sohvalta, kun vaan teet niin kyllä sä pystyt, mm. näitä lauseita olen saanut vuosien saatossa kuulla itsekin. Vaikka en ole ilkeä ihminen, niin noissa tilanteissa joskus olen toivonut, että kunpa tuokin sairastuisia masennukseen, niin johan muuttuisi ääni kellossa. :D

    Vastaa

    Panda
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 17:56 (2 kuukautta ago)
    Tuossa liikunnan suosittelussa on pointti, mutta asioita voi sanoa monella tapaa. Liikunnan on tutkittu jopa antavan samoja vaikutuksia aivoille kuin tiettyjen mielialalääkkeiden popsiminen. Eli siinä on totuuden tööttäystä, tosin ”mene lenkille ja ryhdistäydy” on nyt mahdollisimman väärä ja huono tapa se kertoa x(.

    Suomalaisten työmoraali, siinä on nykyisin ehkä enemmän jopa negatiivinen kaiku kuin asia mistä olla ylpeä. On se hienoa että meillä on työmoraali, mutta voi herranperkele sentään elämässä on paljon muutakin. Kuinka moni rehellisesti sanottua käy töissä koska se on osa elämää ja kunnian asia – eikä siksi että siitä saa rahaa millä voi tehdä elämästä hieman mukavampaa? Luulen, että aika moni on nokkela valehtelemaan tässä kohtaan. Porukka ramppaa töihin kipeänä ja kuumeessa, koska pitää itseään niin hemmetin korvaamattomana vaikka moni on vain pelkkä rivityöntekijä. Olet saikulla ja olet ilmoittanut lääkärin määräämän ajan töihin niin eiköhän se esimies kohta soita ja kysy syytä miksi olet saikulla. Parhaimmat työntekijäthän tulevat vielä kesken sairasloman jo töihin kun on ensimmäinen kuumeeton päivä – EI NÄIN.

    Kivassa työpaikassa on kivaa jos saa tehdä asioita missä olet hyvä ja mistä tykkäät ja siitä vielä maksetaan sinulle palkkaa. Jos työpaikka on kivoja työkavereita, ne ovat kivoja. Mä en silti ikinä määrittele itseäni minkään työpaikan perusteella missä olen koskaan ollut ja kun olen kipeänä niin olen kipeänä ja odotan parantumista. Olen varmaan ihan hirveä työntekijä :’D

    VastaaPoista
  12. Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 18:07 (2 kuukautta ago)
    Liikunnan suosittelussa on toki pointti, mutta entäs jos on sellainen kuin minä. Minähän olen koko aikuisikäni inhonnut, jos en nyt suoraan vihannut kaikenlaista liikuntaan liittyvää aktiviteettia uimista lukuunottamatta. Miksi suositella masentuneella ja ahdistuneelle sellaista, joka aiheuttaa sitä vaan lisää. Tässä päästään taas siihen yksilöön, mitä ei suostuta näkemään. :D

    Vastaa

    Panda
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 18:21 (2 kuukautta ago)
    Siis mikä yksilö, mikä se on :D?

    Vastaa

    Panda
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 18:21 (2 kuukautta ago)
    Onneksi on tämä myöskin vähän hullu huumorintaju :D

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 18:23 (2 kuukautta ago)
    XD

    VastaaPoista
  13. Virpi
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 19:38 (2 kuukautta ago)
    Ihanaa, onnea! Juuri tuolla tavalla oivallukset tulevat ja yhtäkkiä *poks* näkee selvemmin. Vain sillä, mitä itse ajattelet, on todella merkitystä, koska silloin voit ottaa vähemmän pulttia muitten tyhmistä sanomisista. Jos itse tiedän olevani hyvä ja arvokas, voin kulkea rauhassa pää pystyssä.

    Suomalainen elämä on todella työorientoitunutta. Ihmistä arvotetaan hirveästi työn mukaan. Se lisäksi olemme vielä tunnollisia ja tehokkuuteen pyrkiviä, joten ei täällä kamalan hyvinvoivia laman keskellä olla. Monella on vielä kunnon raatamisen malli kotoa (onneksi yksi sellainen marttyriraataja lähti meidän töistä juuri eläkkeelle). Ilahduttavaa on, kun nuoremmat ottavat välillä vapaata ihan vaan elämää varten ja lähtevät jonnekin katsomaan maailmaa. Heille elämä on ennen kaikkea omaa elämää, ja töissä käydään vain rahaa tienaamassa. Tuo vähän tasapainoa täkäläiseen työkulttuuriin.
    En vaan tunne yhtään sellaista ihmistä;)

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 19:55 (2 kuukautta ago)
    Tää toinen vuosi on kyllä auttanut itseäni tajuamaan, että ahaa, tässä tässä terapiassa on kysymys. Juurikin tuon viime syksyisen ensimmäisen ahaa-elämykseni jälkeen koin asian suhteen pienen valaistumisen. Siihen asti pieni peikko takaraivossa huuteli, että turhaa touhua tämänkin, mutta käydään nyt, kun aloitettiin.

    Luin muuten jokin aika sitten jutun kiireestä, siitä kuinka kiireestä on tehty muodikasta. Kun et ole töissä, sinun pitää harrastaa, siitä miten ihminen tuuppaa päivänsä täyteen erilaista tekemistä, koska kotona istuminen ja lepääminen ei ole kovinkaan muodikasta. Jotenkin herätti, että sellaiseksi tämä maailman on paljon mennyt.

    VastaaPoista
  14. Marina
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 19:40 (2 kuukautta ago)
    Kiitos Jonna taas kerran hyvinkin koskettavasta ja todella tärkeästä aiheesta. Sinä olet yksi rohkeimmista tuntemistani Naisista, ei uskalla puhua näin avoimesti tuttavilleen saati sitten jakaa sen satojen ihmisten kanssa kuten sinä.

    Moni jo tuolla aikasemmin sanoikin samoja asioita mitä itsekkin meinasin kirjoittaa kun sinun tekstiäsi luin.

    Minä olen onneks, että olen saanut tutustua sinuun <3

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 19:56 (2 kuukautta ago)
    Kiitos Marina! <3

    Todella toivon, että näistä jutuistani hyötyä jollekin samojen asioiden kanssa painivalle, koska tiedän, että kaikilla ei ole sitä aviomiestä, joka minulla on vaan painivat tämän asian kanssa yksin.

    VastaaPoista
  15. Pumpulipää
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 19:44 (2 kuukautta ago)
    Olen vähän nolo, kun en uskalla esiintyä omalla nimellä. Ehkä vielä joskus sen teen.

    Olet siis kaltaisesi ja äärettömän kiitollinen siitä, että kirjoitat masennuksestasi. Minäkään en pysty toimimaan työelämässä, ainakaan nykyisenlaisessa. En vielä edes ole valmistunut, alempi kk-tutkinto on, mutta ylempi vieä kesken. Pelkään, etten koskaa oääse työelämään kiinni. Alalla, jolle haluan, on tapana tehdä erittäin paljon töitä. En tiedä löydänkö kompromissia vai täytyykö miettiä joku toinen ala.

    Yksi inhottava asia, josa ei todellakan jaksaisi huolehtia, on raha. Tiedän aiheen menevän syvälle henkilökohtaiseen sfääriisi ja ymmärrän, ellet halua puhua asiasta. Itse saan kuntoutustukea eli määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä (määräaikainen on ollut jo kolme vuotta) ja asumistukea. Yhteensä saan noin 1100 euroa. Sillä pärjää, mutta on se elämiseen tosi vähän, kun haluaisi hoitaa itseään parhaalla mahdollisella tavalla. Neljäsosa summasta menee asumiskustannuksiin. Kela korvaa terapiasta 37euroa/kerta (mikäli Kela on myöntänyt tuen ja hyväksynyt terapeutin) mutta ainakin minun on välillä käytävä tiiviimmin, kuin kerta viikossa. Kerran viikossa tekee 232 euroa kuukadessa, vaikka Kela siis maksaa osan. Pari kertaa mielenterveyteni on järkkynyt niin, että avomieheni on vienyt taksilla päivystykseen. Omavastuu tässäkin 16 euroa. Keskellä yötä ei kulje busseja, jossain pienemmässä kaupungissa arkivuorotkin ovat harvakseltaan. Saati sitten jos sosiaalinen kanssakäyminen ahdistaa enkä vaan voi mennä bussilla, miten minun tulisi matkata terapiaan? Lääkkeet eivät onnneksi ole kovin kalliita.

    Taisi tulla valitusvirsi, vaikka tarkoituksenani oli ylistää tapaasi nostaa masennus esiin. Toimit minulle vertaistukena- sellaista on vaikea löytää, kun tuntuu, että useimpien masennus hoituu yhessä/kahdessa vuodessa ja itse edelleen taistelen sairautta vastaan. Tunnen itseni usein yksinäiseksi, mutta kiitos sinun, se joskus helpottaa.

    Kiitos vielä ihanasta blogista ja hyviä vointeja! <3

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 20:12 (2 kuukautta ago)
    Mutta hei, onneksi täällä voi kommentoida anonyymina!

    Samojen rahaongelmien kanssa painitaan myös täällä, taisin terapian aloittaessani kirjoittaakin jutun asiasta, miten pyöristyttävän hintaista se kuntoutustuella olevalle on, vaikka KELA korvaakin siitä osan. Tässä linkki juttuun, tosin maksu on noussut nyt jo 78 euroon/krt: http://keyword-love.purkkimafia.fi/2013/05/76-e-45-min/

    Minusta tuo Kelan osa ei riitä, sen pitäisi korvata 100%. Itsehän käyn terapiassa vain kerran viikossa, vaikka minulle on suositeltu alunperin käyntitiheydeksi kaksi kertaa. Suurin syy tähän on se, että kaksi kertaa olisi itselleni liikaa, terapia alkaisi pian ahdistamaan, koska se veisi liian suuren osa ajastani. Terapeuttia valitessani minulla oli ehdoton ehto, sen tulisi olla lähellä, koska meno olisi voinut jo tiettyinä päivinä kaatua siihen, että olen liian ahdistunut lähtemään bussiin tai junaan istumaan. Minulla kävi ihan hirmuinen tuuri ja löysin oman terapeuttini, jonka kanssa kolahti heti kävelymatkan päästä. Toinen syy on tietenkin raha, terapiassa käynti on kallista, jopa KELAn korvausten jälkeen. Niin kuin kirjoititkin. Olen ajatellut asian niin, että jos laittaisin kaikki rahani terapiaan ja kituuttaisin kaurapuurolla, olisinko sen onnellisempi kuin käyttäisin osan rahasta johonkin, joka tuo itselleni hyvää oloa? Luulen, että terapeuttiset vaikutukset ovat yhtä suuret, kuin vedellä masentuneena kaurapuuroa. Onneksi itselleni ei ole tullut tarve käydä useammin vaan tuo 1/krt/vko on osoittautunut minulle juuri oikeaksi ratkaisuksi. Sillä tarvitsen terapiakäynnin jälkeen useita päiviä käsitelläkseni siellä käytyjä asioita. Usein olen saanut aivoni lepotilaan vasta seuraavaan terapiakäyntiin mennessä. Koenkin, että terapia on tietyllä tavalla työtä, se saa aivot melkoiseen myllerrykseen.

    Kiitos itsellesi kommentista ja parempaa vointia! <3

    VastaaPoista
  16. Ulpu
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 21:48 (2 kuukautta ago)
    Hieno kirjoitus taasen! Ja hieno oivallus sinulta ja niin totta.

    Aurinkoa ja voimia päiviisi! <3

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 31. maaliskuu 2015 at 22:03 (2 kuukautta ago)
    Kiitos Ulpu! <3

    Olen itsekin jotenkin vielä hämilläni tästä, koska niin vääristynyt oma minäkuvani oli tuon asian suhteen. No parempi myöhään, kuin ei milloinkaan…

    Ihanaa pääsiäisen odotusta sinne!

    Vastaa

    Päivi
    keskiviikko 1. huhtikuu 2015 at 18:02 (2 kuukautta ago)
    <3

    Vastaa

    Jonna H.
    keskiviikko 1. huhtikuu 2015 at 19:24 (2 kuukautta ago)
    <3

    Vastaa

    smykkityttö
    keskiviikko 1. huhtikuu 2015 at 22:21 (2 kuukautta ago)
    Mua suututtaa keskimääräinen keskustelu masennuksesta ja työttömyydestä. Yleensä niistä puhuvat henkilöt eivät ole noita asioita kokeneet. Jos nyt vaikka ajatellaan masennusta niin se on sairaus siinä, missä ne fyysisemmätkin. Ei kukaan voi päättää sairaana, että minäpä tästä ryhdistäydyn ja lakkaan olemasta laiska. Kyse kun ei kuitenkaan ole siitä, laiskuudesta tai omasta päättäväisyydestä. Enkä sano, ettei asioista saisi puhua jos ei tiedä, mutta jokainen vois silti edes yrittää ymmärtää…

    Joka tapauksessa: aika vaikuttava lista sulla on saavutuksia! :)

    Vastaa

    Jonna H.
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 08:19 (2 kuukautta ago)
    Niin puhuu, mikähän siinäkin on. Sitten sinne väliin joskus älähtää joku masennusta sairastava tai työtön, niin heti tulee syytösryöppy niskaan. Itse en olisi kuuna päivänä voinut kuvitella sairastuvani, miten minä joka pystyy ihan kaikkeen, ei olisi tullut kuuloonkaan. Monesti olen ajatellut sitä, että jos olisi antanut ”luvan” sairastua itselleni jo aiemmin, enkä vaan jatkaa pääni hakkaamista seinään, olisiko toipumiseni ollut nopeampaa? Vasta täydellinen romahdus töissä ja asiakkaiden ihmettelevät ilmeet saivat minut tajuamaan, että nyt on pakko hakea apua. Siihen asti olin kyllä tuntenut ahdistusta mennä työpaikalleni jo puolisen vuotta, eikä minulla ollut siellä hyvä olla, luonto ei vaan antanut periksi, kun rahaa oli saatava. :)

    VastaaPoista
  17. Taru/MissAria
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 08:21 (2 kuukautta ago)
    <3 Olet hieno ihminen!

    Vastaa

    Jonna H.
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 09:33 (2 kuukautta ago)
    <3

    En nyt tiedä hienosta, mutta sanotaanko niin, että toivottavasti sellainen, joka uskaltaa puhua vaikeistakin asioista ja sitä kautta saada joku toinenkin ajattelemaan, että hänessä ei ole mitään väärää. Ihminen joka on oppinut ymmärtämään paremmin itseään ja ympäristöään. Olen joskus sanonutkin, että ehkä meidän jokaisen pitäisi käydä joskus terapiassa. ;)

    Vastaa

    Taru/MissAria
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 11:57 (2 kuukautta ago)
    Itse olen ainakin näiden sun postausten takia ruvennut ajattelemaan omaa oloani ja ajoittaista masennustani uusin silmin. Hienoa että uskallat ottaa vaikeatkin asiat esille. :) Ihailen sua Jonna!!

    Vastaa

    Fani
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 10:02 (2 kuukautta ago)
    Mahtava kirjoitus! Jokainen sana on täysin totta mitä sanoit. Sinä olet hyvä <3

    Vastaa

    Jonna H.
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 10:47 (2 kuukautta ago)
    Kiitos Fani! <3

    Vastaa

    Mia / Beauty Highlights
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 15:24 (2 kuukautta ago)
    Mä olen aina tiennyt, että sä olet hyvä <3 Sellaisen tunteen olen susta saanut alusta saakka :) Älä koskaan väheksy itseäsi. SÄ OLET HYVÄ!

    VastaaPoista
  18. Jonna H.
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 15:56 (2 kuukautta ago)
    Mia <3

    Mä olen tosi itsevarma monessa asiassa, mutta jotenkin tää yhteiskunta on saanut mut vuosien saatossa tuntumaan itseni täysin turhaksi ja laiskaksi, vaikka en noita kahta todellakaan ole. Jotenkin sen käsittäminen, että hemmetti, mä oikeasti ole ihan hemmetin hyvä, oli jotenkin vavahduttava kokemus. :) Jännä fiilis.

    Vastaa

    Mia / Beauty Highlights
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 16:33 (2 kuukautta ago)
    Tiedän mitä tarkoitat! Mä oon kulkenut samankaltaisia polkuja ja vellonut joskus samoissa tuntemuksissa. Meillä riittäisi juttua, vaikka kuinka <3 Onneksi sitä jossain vaiheessa tajuaa, että osaa yhtä sun toista ja on oikeasti HYVÄ! :) Tosin ihan joka päivä ei tunnu siltä :D

    Vastaa

    Jonna H.
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 18:42 (2 kuukautta ago)
    Niinpä, kuinka moni nainen osaa laatoittaa kylppärin? Ei varmasti ihan hirveän moni. :D Ihan harmittaa, ettei osuta koskaan samaan paikkaan, tosin epäilen, että meidän jutut venyisi pian yöhön asti. :D

    Vastaa

    Ilona
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 19:45 (2 kuukautta ago)
    Luin tämän, itkin. Jonna, olet hyvä, ihana ja upea ihminen. <3

    Vastaa

    Jonna H.
    torstai 2. huhtikuu 2015 at 19:57 (2 kuukautta ago)
    <3 <3 <3

    VastaaPoista
  19. Piia Pai
    perjantai 3. huhtikuu 2015 at 15:06 (2 kuukautta ago)
    Hei ja kiitos rohkeasta kirjoituksesta!

    Olen itse ollut vuosia sitten masentunut ja muistan ihmetykseni siitä, että lääkäri kirjoitti todistukseensa ja korosti koko ajan puheessaan TYÖKYVYN ylläpitämistä. Minusta tuntui, että työ oli aiheuttanut kaikki murheeni eikä sen säilyminen ja siihen tarvittavan kyvyn hoitaminen nyt niin oleellista ollut. Olin väärässä. Onneksi en jäänyt sairaslomalle (vaikken kyllä käsitä miten pystyin käymään töissä) ja onneksi pienten lasten äitinä oli sellainen olo, että on tultava kuntoon. Hain apua riivatun lailla ja sainkin sitä. Kuntoutuminen kesti monta vuotta.

    Minä en siis ihmettele sitä, että ihmiset pyritään erilaisin tukitoimin ohjaamaan työelämään (tai kuntouttavaan työtoimintaan) mahdollisimman pian. Pitkä työelämästä poissaolo lisää niin paljon riskiä siihen, ettei työhön enää pystykään palaamaan.

    Tätä en kirjoita tarkoittaen, että asia olisi sinun kohdallasi samoin, enhän tunne sinua. Moni korosti kommenteissa yksilöllisyyttä. Minun kohdallani yksilöllisyys toteutui näin päin. Pehmeä puskeminen (myös VIHAAMANI liikunnan pariin) oli avain tervehtymiseen ja saamani apu auttoi myös siten, että masennus ja paniikit eivät ole uudistuneet, vaikka elämä on heittänyt riskitekijöitä tuon jälkeenkin eteeni.

    Toivon sulle kaikkea hyvää niin kevääseen kuin muuhunkin <3. Piia

    Vastaa

    Jonna H.
    perjantai 3. huhtikuu 2015 at 17:02 (2 kuukautta ago)
    Tuota yksilöllisyyttä minä korostaisin, lääkärillä pitäisi olla silmää lukea potilasta ja lähteä rakentamaan parantumisreittiä sitä pitkin, eikä laittaa kaikki samaan muottiin. Mikä toimii toisella, ei toimi toiselle. Itsellä valitettavasti tämä samaan muottiin pistäminen vei tilannetta vuosia koko ajan pahemmaksi, vasta terapeutti on ollut eka ihminen, joka on pystynyt kohdallani tuota kierrettä vähän pysähdyttämään. Koska Suomessa ei tunneta psyykkisesti sairailla muuta parantumisreittiä kuin mennä töihin.

    Itsehän yritin ekana sairastumis vuonna työhön paluuta kahdesti. Ensimmäisellä kerralla jaksoin vaivoin 1.5 kuukautta, koska tiesin, että kesäloma tulee, laskin vain joka päivä töissä päiviä siihen. Tätäkään ei olisi pitänyt jälkeenpäin ajateltuna tehdä, mutta menin, koska psykiatri painosti. En muista edes tuosta ajasta elämästäni oikeastaan mitään, muuta kuin sen, että välillä kävin takahuoneessa itkeämässä. Kesäloman jälkeen palasin töihin, vaikka jo lomalla sain paniikkikohtauksia, kun edes ajattelin työhön paluuta. Olin viikon töissä, jonka jälkeen en enää koskaan mennyt. Romahdin ihan täysin, psyyke oli niin huonossa kunnossa, että myös kehoni alkoi käydä fyysisesti sotaa minua vastaan. Sain selittämättömiä kipukohtauksia, joiden aikana luulin kuolevani. Minusta oli tuolloin aika naurettavaa, että sinne töihin yritettiin pakottaa, koska tein asiakaspalvelutyötä, jossa liikkeessä oltiin pitkiä aikoja yksin. Päivät menivät niin, että minä istuin hyllyjen välissä tai takuhuoneessa haukkomassa happea pussiin ja itkeämässä, kun asiakkaita alkoi kertyä tiskille jonoksi asti ja ihmettelevät, missä myyjä on. Eihän siinä ollut mitään tolkkua ja hoitavien lääkäreiden olisi pitänyt tuo käsittää. Olisi varmaan ollut eri asia tehdä jotain toimistotyötä, mikä ei olisi sisältynyt asiakaspalvelua.

    Ihanaa kevättä Piia!

    VastaaPoista
  20. Piia Pai
    lauantai 4. huhtikuu 2015 at 13:05 (2 kuukautta ago)
    Totta joka sana, yksilöitä pitää hoitaa yksilöllisesti. Kuulostaa suorastaan traumaattiselta nuo töihinpaluuyritykset, huh! Työn laadulla on varmasti merkitystä siihen, pystyykö töissä pysymään sairauden aikana vai ei. Itselläni oli tilanne, jossa pystyin vaikuttamaan työn kuormittavuuteen ja päivien sisältöön melko paljonkin. Se oli hyvä. Tosin sitä häpeää jatkuvasta alisuoriutumisesta se ei vähentänyt, päinvastoin. Tiesin työpanokseni olleen tuolloin mitätön. Jälkikäteen ajatellen… Ihan sama (lausutaan narisevalla teiniäänellä ;)). Kyllä nyt oma olo on tärkeämpi kuin työ.
    T. Piia :)

    Vastaa

    Jonna H.
    lauantai 4. huhtikuu 2015 at 13:16 (2 kuukautta ago)
    Tosi loisto juttu, että pystyit, vaikka tottakai ”alisuorittaminen” painoi. Itsehän juuri jutussani sitä mietin, että jos sitä työympäristöä olisi muutettu minulle suotuisammaksi, olisinko voinut jatkaa töissä? Sitähän ei koskaan saada tietää, koska työnantajalla ei ollut intressejä, koska olisivat joutuneet palkkaamaan sinne olemaan jonkun mun kanssa samaan aikaan ja se olisi ollut iso kulu. Hoitava taho ei ottanut missään vaiheessa huomioon sitä, että oli vaan omassa terveydentilassa ihan mahdoton palata tuohon.

    Kun olin pahimmillani ja sairaspäivät täynnä, niin hoitava psykiatri tuumasi, että mulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin mennä töihin tai irtisanoa itseni, koska kuntoutustukeen ei muka olisi mahdollissuuksia. Ihan täyttä p*skaa lateli, kun myöhemmin olen lääkäreiden kanssa asiasta puhunut, mutta eihän mulla tuossa tilanteessa ollut voimia alkaa vänkäämään asiantuntijan mielipidettä vastaan. Töitä en pystynyt tekemään, joten ei auttanut muu kuin irtisanoutua. Tuon takia menetettiin yli vuosi mahdollista parantumisaikaa. Tästä mun jutusta oikeasti saisi pitkän, jos kertoisin kaikki asiat, mitä tässä vuosien saatossa on tehty alusta asti juuri niin kuin ei olisi pitänyt. Ihmeellisintä on, että hoitavat tahot ovat aiheuttaneet toimillaan melkein joka vuosi takapakin tilanteeseeni, just kun olen luullut meneväni eteenpäin. Viimeisin takapakki tuli viime keväänä ja todellakin toivon, että samanlaista ei nyt tule. Noi takapakit on siitä huonoja, että psyykkeeni ei kestä ollenkaan, enkä pääse niistä kovin nopeasti yli, koska paineensietokyky on täysin nollassa tälläkin hetkellä.

    Ihanaa pääsiäistä!

    Vastaa

    Piia Pai
    lauantai 4. huhtikuu 2015 at 15:02 (2 kuukautta ago)
    Samoin <3

    Olen itse auttamisammatissa, tosin erityisopetuksessa enkä terveydenhuollossa. Pyrin aina varmistamaan, mitä neuvon, ettei vaan kukaan jää jostain etuudesta paitsi tai kärsi vääryyttä mun huonojen neuvojen takia. Ja niin kyllä lääkärienkin pitäisi, todella.

    VastaaPoista
  21. karkki
    lauantai 4. huhtikuu 2015 at 21:05 (2 kuukautta ago)
    Tulin iloiseksi puolestasi! Parasta on se, kun itse oivaltaa olevansa sitä jotain, mitä niin kovasti haluaa olla. Useinhan me ollaan, jokainen omalla tavallaan.

    Pelkkä palkkatyö ei tee kenestäkään ahkeraa. Ei edes menestynyttä. Me mitataan asioita monelta eri kantilta, mutta valitettavasti se, mitä julkisuuteen pääsee on yleensä se työn kautta ansaittu gloria ja raha. ”Kovalla työllä” on paljon enemmän kuin vaan ”työllä”. Se kuuluu suomalaisuuteen, valitettavasti.

    Vaikka menettäisi kaiken, mutta viivan alle jäisi edes hitunen onnellisuutta, ei ole oikeastaan menettänyt juuri mitään. Ei mitään sellaista, josta voisi oikeasti olla onnellinen.

    Vastaa

    Jonna H.
    lauantai 4. huhtikuu 2015 at 21:42 (2 kuukautta ago)
    Karkki, kiitos viestistäsi. Kiteytit siinä jotenkin aivan älyttömän hienosti kaiken, mitä asiasta ajattelen. On jotenkin älytöntä sanoa, mutta näinä viimeisenä seitsemänä vuotena sairaudestani huolimatta olen ollut onnellisempi kuin koskaan. En kokenut olevani näin onnellinen silloin, kun kaikki oli näennäisesti hyvin. Ehkä tarvitsin tämän sairauden nähdäkseni selvästi. :)

    Vastaa

    Mohn
    maanantai 6. huhtikuu 2015 at 01:12 (2 kuukautta ago)
    Hyvä kirjoitus! Olen iloinen puolestasi, että olet löytänyt oivalluksen omaan hyvyyteesi, kuulostaa todella hienolta!

    En tiedä onko tämä kappale sinulle tuttu, minulle se oli aikoinaan todella, todella tärkeä kappale kun asiat olivat huonosti. Nykyään kuuntelen sitä aina silloin tällöin ja nyt se on minulle jonkin sortin voimabiisi.

    https://youtu.be/XuBJ0QQ4dak

    Vastaa

    Jonna H.
    maanantai 6. huhtikuu 2015 at 10:21 (2 kuukautta ago)
    Kiitos Mohn. <3

    Kävin aamun alkajaiseksi kuuntelemassa biisin, kaunis biisi, jossa oli aika osuva sanoma. ;)

    Vastaa

    Myy
    maanantai 6. huhtikuu 2015 at 23:27 (2 kuukautta ago)
    <3

    Vastaa

    Jonna H.
    tiistai 7. huhtikuu 2015 at 08:36 (2 kuukautta ago)
    <3

    VastaaPoista
  22. Kuura
    perjantai 15. toukokuu 2015 at 21:13 (2 viikkoa ago)
    Olet hyvä ja arvokas! <3 Tuo palautumispäivä/t kuulostaa hyvin tutulta. Oletko ikinä lukenut neurologisesta sairaudsta CFS/ME, jonka uusi nimitys on SEID, eli rasituksensietointoleranssi? Taudin liitännäissairautena saattaa olla masennusta (ja myös muita sairauksia).

    Tietoa sairaudesta:
    https://docs.google.com/document/d/1Geg4UkVqu9kqgxRSMEjj9LwH9nepSlZ65PKvfTVh3kw/edit?pli=1

    Vastaa

    Jonna H.
    perjantai 15. toukokuu 2015 at 21:50 (2 viikkoa ago)
    En ollut lukenut, mutta nyt luin. (olen kyllä kuullut tuosta, mutta en ole koskaan tutkinut asiaa) Katselin aluksi lähinnä noita oireita läpi. Mitkään fyysiset jutut ei tossa mun kohdalla täsmää. Olen itseasiassa ollut fyysisesti terveempi kuin koskaan sairastamisen aikana. Mutta uniasia ja kognitiiviset vaikutukset olisivat voineet olla täysin mun elämästä kirjoitettua. Mullahan alkoi kaikki sillä pelkällä nukkumisella, jota riitti vuosiksi. Kun pääsin siitä yli seurasi unettomuus, joka on jatkunut nyt vuodesta 2011 asti. Välilä saan nukuttua, musta tuntuu koko ajan, että uni ei ole tarpeeksi hyvänlaatuista. Neurologisista täsmäsi tuo aistiyliherkkyys & se uni. Olen täälläkin kertonut, miten kaikki mm. naapurien aiheuttamat kovat äänet ovat ihan hirveitä, ahdistun niistä heti. Jos saisin valita, olisin mieluiten kaikessa hiljaisuudessa. Lisäksi olen tullut herkäksi auringolle. Liiallinen valo varsinkin keväisin aiheuttaa omassa tilanteessa laskun, myös muistin heikkeneminen pitää paikkansa, sekä tiedonkäsittelyn vaikeudet. Mielenkiintoinen juttu kaikenkaikkiaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Jonna, tutulta kuulostaa. Kaikilla CFS/ME/SEID potilailla ei ole jatkuvaa kuumetta ja "sairastelua". Itseasiassa monella on taas vuorostaan jatkuvaa alilämpöä, eli kuume ei nouse ikinä. Minua ei myöskään vaivaa jatkuva fyysinen sairastelu, vaan pahinta on rasitusintoleranssi, uupumus, aistiyliherkkyydet ja kognitiivisten kykyjen heikkeneminen. Näistä eniten ottaa päähän juuri kognitiiviset asiat; tiedonkäsittely ja muisti ovat huonot.
      CFS/ME/SEID on luultavimmin montaa eri tyyppiä. Rinnaikkaissairaudet vaikuttavat myös paljon olotilaan. Tyypillisiä rinnakkaissairauksia on kilpirauhasen ja lisämunuaisen vajaatoiminnat. Useat kärsivät masennuksesta varsinkin sairauden alussa, toiset myös myöhemmin.
      Sairaudessa on tyypillistä juuri alussa kärsiä voimakkaasta uneliaisuudesta, jolloin unta piisaa. Sairauden edetessä tulee mukaan unettomuus. Tyypillistä on, että iltaisin virkistyy ja on jonkinasteista toimintakykyä. Yöt taas valvotaan ja unta saa aamuyöstä. Päivät nukutaan. Tämä johtuu sympaattisen ja parasympaattisen hermoston toimintahäiriöstä. Uni ei virkistä tässä sairaudessa.

      Ihanaa kesää sinulle toivoo,
      Kuura

      Poista
    2. Juu kyllä tossa jotkut "oireet" natsaa ihan täysin. Kilpirauhas -ja lisämunaisarvot multa on otettu vuosittain, ne on ok. Nehän ne tarkistaa heti psy.polilla, ettei masennus johdu niistä. ;)

      Toi iltaisin virkistyminen kuulostaa myös tosi tutulta... Mä en ole koskaan ollut aamu-ihminen ja pystyin entistä työtäkin varmaan tekemään niinkin kauan, kun työpäivät alkoi vasta klo 10.30-11.

      Ootko muuten Kuura saanut miten apua tohon lääkäreiltä ja oletko saanut joltain tohon diagnoosin? Lueskelin, että Suomessa ei ole kovinkaan paljon asiaan perehtyneitä lääkäreitä ja tuota ei edes lueta sairaudeksi, jolla voisi saada esim. kuntoutustukea. :( Sinänsä hurjaa, koska tuo rasitustoleranssa on just se tosi kuormittava ja kaikkihan tietää millaista työelämä nykyään on.

      Ihanaa kesää sinnekin!

      T. J

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown