Päivän himotus

Karkkipäivän Sanni haastoi minut pari päivää sitten haasteeseen, jossa on tarkoitus paljastaa lukijoilleen ruokakassi. Tulen vastaamaan tuohon haasteeseen myöhemmin, joten pääsette näkemään, mitä ruokakassistani löytyy. Haaste sai kuitenkin välittömästi poskeni kuumottamaan, varsinkin, kun Sanni syö niin terveellisesti. Aloin pohtimaan, että sieltä omasta kauppakassista taitaa löytyä vain jäätelöä, jäätelöä ja jäätelöä. No okei, myös suklaata. :D Ainakin sieltä löytyy tämän hetken eniten himoitsemani asia: Mignon. Haaste oli hyvä, sillä samalla aloin ajattelemaan myös omaa ruokahistoriaani ja ruokailutottumuksiani. Ne ovat olleet aina hieman erikoiset, mutta sellaista ruokaa ei ole ollut olemassakaan, jota en olisi ainakin maistanut. Itse syömisen suhteen minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa, ruoka ja minä kuulutaan yhteen. Olen aina suhtautunut nuivasti ihmisiin, jotka nirsoilevat ruoan kanssa. Ymmärrän kyllä, että kaikesta ei voi pitää, mutta sitä en voi sietää, että joka toiselle ruoalle nyrpistetään nenää. Itse en ole koskaan ollut nirso ja voin kertoa, että myös puolisoni valintaan on vaikuttanut asia, että hän ei nirsoile ruoan kanssa. Nirsoileva mies on totaalinen turn off minulle.

Olen kuullut, että minulle jo pienenä syötettiin kahviin liotettuja pullapaloja, jotka olivatkin herkkuani ihan kouluikään asti. Vauvana minua syötettiin vaikka millä sörsseleillä ja kaikki upposi. Nykyisistä lapsille tarkoitetuista ruokasuosituksista ei 70-luvulla ollut tietoakaan. Olinkin aika suloinen lapsi Michelin-mies käsivarsineni ja jalkoineni. Ehkä tuo oli kuitenkin se taika, etten ole koskaan ollut allerginen millekään, joka tapauksessa, selvisin hengissä. Koulussa ollessani muistan, kun ihmettelin muiden lapsien yksi peruna, kauhallinen kastiketta, kera yhden näkkileivän lounaita. Minä olin tottunut syömään jo alle kouluikäisenä neljän perunan annoksia kyljyskastikkeella ja usein hain vielä lisää. Makaronia, jos keitettiin, lapoin sitä ison kulhon äärimmilleen. Koulussa huomasin selvästi yrittäväni sopeutua muiden lasten ruokatapoihin ja mahani kurni sitten nälästä lopun päivää. Onneksi päivän päätteeksi odotti kotona mummon tekemä ruoka ja sain mahani täyteen.

Minähän asuin seitsemän vuotiaasta asti vakituisesti mummoni luona. Kyllähän te nuo sota-aikana eläneet mummot tiedätte. Heillä on pakkomielle pitää kaapit täynnä, nyt kun sitä ruokaa vihdoin on. He kun ovat nähneet myös sen puolen, kun sitä ei ollut. Herkkuja ei todellakaan puuttunut, eikä minulla ollut karkkipäivää. Sain syödä herkkuja joka päivä niin paljon kuin kaapista löysin. Mummo kävi kaupassa vain kerran viikossa ja joskus herkut keksejä myöden olivat loppuviikosta melkein loppu. Sitten rouskuttelin makeanhimooni salaa sokerinpaloja. :D Ehtona oli se, että myös lämminruoka oli syötävä ja minähän söin. (niitä isoja annoksia) Parasta oli silti aina maanantait, kun mummo kävi kaupassa. Odotin noina päivinä koulusta pääsyä malttamattomana, sillä tiesin pakastimessa odottavan ison läjän Kingis-puikkoja ja Muru-Eskimoita, sekä mehujäätelöitä, karkkipusseista puhumattakaan. Lauantai-iltaisin saunan jälkeen suurinta herkkuani oli kermavaahto. Vispasin oranssi-valkoisen pahvipurkin koko sisuksen kulhossa ja pistelin sellaisenaan menemään. Limsa oli ainoa herkku, josta en niin välittänyt, enkä juonut sitä kuin syntymäpäivillä tai kesällä joskus saunan jälkeen. Tuohon aikaan ainoa asia millä minut sai ulkoa sisälle oli ruoka-aika, sillä rakastin syömistä ja rakastan vieläkin... Tiedän, että edellä kerrottu kuulostaa hurjalta, mutta tiedättekö, että olin silti niin laiha lapsi, että kouluterveydenhoitaja otti mummoon yhteyttä ja kyseli, että syönkö mitään, kun painoni on niin alhainen. Mummo oli naureskellut puhelimessa ja kertonut asian oikean laidan. En tiedä uskoiko terveydenhoitaja.

Eihän tuollainen ruokavalio enää lapsella toimisi, koska lasten aktiviteetit on nykyään niin erilaisia. Omassa lapsuudessani tehtiin koko ajan jotain fyysistä. Itse lähdin melkein joka päivä koulun jälkeen talvella hiihtämään meidän talon edessä olevaa pientä peltoa ympäri pilkkopimeässä ja usein mummo joutui huutelemaan sisälle nukkumaan. Hiihdin, koska pidin siitä. Kesäpäivät rypläsin järvessä uimassa tai pihalla sulkapalloa pelaamassa. Maalla kun asuin, kaupunkiin päästäkseen piti pyöräillä neljä kilometriä yhteen suuntaan. Mitään julkisia kulkuneuvoja ei ollut.

Sitten tuli aikuisuus ja oma elämä. Pois mummon säännöllisten ruoka-aikojen luota teki sen, että syömiseni muuttui totaalisesti. En oikeastaan syönyt kymmeneen vuoteen aamupalaa ollenkaan, päivällä jotain ja illalla sitten nälissäni kaapista kaiken mitä löysin. Keksipaketti saattoi humahtaa nopeasti alas, siihen päälle leipää ja joitain muitakin herkkuja. Söin tavallaan koko päivän ruuat vasta illalla ennen nukkumaan menoa. Aluksi tällä ei ollut kroppaani mitään vaikutusta. Kun se big 30 lähestyi, huomasin olevani turpea ja tajusin, että jotain on tehtävä. Aloitin elämäni toistaiseksi ensimmäisen ja ainoan dieetin. Laihdutin vuoden aikana 17 kiloa, pelkästään sillä, että laskin joka ikisen suupalan, mitä suuhuni pistin. Muutin ruokavalioni terveellisemmäksi ja mikä tärkeintä, aloin syömään säännöllisesti. Elämääni astui myös kunnon aamupala: aamupuuro. Mikä on edelleen ruokavalioni perusta. Laihdutusjutun voit lukea täältä. Minulla kävi ihan älytön tuuri, löysin ensimmäisellä yrittämällä homman, joka toimi minulla, opetti minut uusille tavoille ja loi pysyvän pohjan sille, mitä olen tänä päivänä.

Nykyään syön säännöllisesti. Aamu alkaa aina kaurapuurolla ja marjoilla. Päivällä syön tukevan lämpimän kotiruoan (tämän annoksen koossa en säästele) ja illalla hedelmän, lisäksi ehkä pari palaa leipää tai sitten kreikkalaista jogurttia, marjoja ja pähkinöitä. En napostele aterioiden välillä, paitsi joskus saatan syödä jonkun hedelmän, jos lämpimän ruuan valmistus venyy myöhemmäksi. Leipää syön suomalaiseksi todella vähän, joskus menee parikin päivää, etten syö ollenkaan. Maksimi on aina kaksi palaa/päivä. Minulla on kuitenkin edelleen heikkouteni: jäätelö ja suklaa. Jos maailman ainoa makea olisi salmiakki, voisin hyvin olla ilman, mutta jäätelö ja suklaa... Jos minulle tulee tilaisuus herkutella, en kieltäyty. Olen takuulla se, joka tilaa kahvilassa isoimman palan suklaakakkua.

Mistä sitten päästäänkin otsikkoon eli tämän päivän himotukseen Mignoniin. Tähän aikaan vuodesta minua ei vedä mikään niin karkkihyllyn eteen kuin tuo pieni valkoinen muna. Oma tämän vuoden saldoni taitaa olla jo reilut kymmenen munaa ja pääsiäiseen on vielä aikaa... En ole yksin himoni kanssa, sillä tiesittekö, että myös Kaarina Kivilahti (kyllä, se superhoikka nainen) on Mignon-munien ystävä. Kaarina on haastattelussa kertonut, että pääsiäisenä hän saattaa syödä lähemmäksi 20 Mignonia. Siinä olisi tavoitetta, jopa minulle. Minusta elämästä kuuluu nauttia. En syö elääkseni vaan elän syödäkseni, pitämällä toki kohtuuden mielessäni. Kuvassa oleva Mignon tietää, mikä kohtalo sitä odottaa seuraavaksi.

Millainen on teidän ruokahistoria? Mikä on teidän himotus?