Neljä rakasta

Pikkutyttönä rakastin koruja, mitä enemmän sen parempi. Kaulassa roikkui usein useampikin ketju ja korvissa killuivat tietenkin korvikset. Täysi-ikäiseksi tultuani tapahtui jotain, korujen käyttö väheni huomattavasti. Nykyään käytänkin koruja tosi sääteliäästi. Korvakorut eksyvät korviin melko harvoin, yleensä juhliin. Sormuksia en ole oikein koskaan osannut pitää, onneksi mies pitää meidän perheessä huolen siitä puolesta. Kaulakoruja pidän hyvin harvoin ja valikoidusti. Yllättäen rannekorut ja kellot ovat niitä, joita käytän eniten. Ne on helppo sujauttaa ranteeseen ulos lähtiessä. Tein vanhaan blogiini Lilyyn aikoinaan postauksen, jossa esittelin lukijoilleni lempikorujani ja niiden taustoja. Uusia lukijoita on tullut sittemmin paljon lisää, joten päätin toteuttaa postauksen uudestaan. Valitsin kuviin neljä rakkainta koruani, joista kahta en edes uskalla käyttää, hukkumisen pelossa. 


Hopeinen rintaneula, jonka sain mummolta, kun muutin pois kotoa. Mummo oli itse aikoinaan saanut rintaneulan lahjaksi. Voi kuinka rakastin tätä lapsena. Sain pitää tätä prinsessaleikeissäni mukana. (valvovan silmän alla) Rintaneulan pyöreässä muotokielessä on jotain erittäin kiehtovaa. Korun lukko on vaan sellainen, että se aukeaa helposti. Mummokin meinasi kadottaa tämän aikoinaan monta kertaa. Lukon vuoksi tyydyn ihailemaan tätä aina silloin tällöin, ottamalla sen pois korulippaasta.


Jotkut korut saavat hyvälle tuulelle ja tämä on yksi niistä. Joka kerran kun laitan tämän ranteeseen ja katson kuvioita minua alkaa hymyilyttämään. Tämä suloisilla käsinmaalatuilla kissoilla koristeltu rannekoru löytyi St. Bartsilta pienestä värikkäästä puodista. Vieläkin harmittaa suunnattomasti etten ostanut toista. Sillä näitä löytyi myös koirin, kaloin ja linnuin koristeltuna.


Kaulakellon sain mummolta lahjaksi, kun täytin 18 vuotta. Koru oli oma valintani ja olin himoinnut kaulakelloa jo kauan. Muistan kuinka onnellinen olin, kun koru paljastui syntymäpäivänäni paketista. Nyt koru tuntuu tosi retrolta. Tunnearvo on kuitenkin niin suuri, että tämä on toinen koruistani, jota en uskalla hukkumisen pelossa käyttää, vaikka se ei muuten kovin arvokas olekaan.


Viimeisenä muttei vähäisimpänä vihkisormukseni. Joskus joku tuntuu heti omalta. Olimme mieheni kanssa varanneet maistraatista vihkimisajan ja päättäneet, että hätätapauksessa kihlasormukset voivat toimittaa sormusten virkaa. Ostetaan ne oikeat sormukset sitten, kun ne tulevat vastaan. Sormukset eivät olleet meille se tärkein asia tuona päivänä. Kolmisen viikkoa ennen vihkimispäivää näin sormuksen liikkeessä ja kokeilin sitä sormeeni. Tiesin heti, että olin löytänyt haluamani: sekoitus klassista, erilaista ja näyttävää. Sormus jäi kuitenkin vielä tuolloin liikkeeseen. (hinta mietitytti) Kului pari päivää ja mieheni toi minulle kaupasta pyytämiäni mansikoita. Mansikoiden seasta löytyi rasia, josta löytyi sormus. Melkein neljän vuoden jälkeen olen tyytyväinen valintaani, rakastan sormuksen isoa sitriiniä ja sitä ympäröiviä timantteja. Persoonallisen sormuksesta tekee myös se, että yläosa on valkokultaa ja alaosa keltakultaa.

Mikä on teidän lempikorunne?




  1. Kauniita :)
    Itsellä ei ole mitään perintökoruja, lempikorut on kaikki mieheltä oikeastaan. Vihkisormus tietysti ja hääpäivälahjat, ensimmäisenä vuosipäivänä saamani Eira-riipus ja toisena Talon Sydän-sormus, Kalevalakoruja siis molemmat, pronssisina. :) Kaikki käytössä koko ajan, ja huomaa kyllä että on pronssia kun hailakka vihertävä raita välillä kaulassa.. :D Ei se kyllä hirveästi erotu onneksi :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pronssi tosiaan jättää tota vihertävyyttä, varsinkin kesällä, jos vähänkin hikoaa. :D Talvella ei ole samaa ongelmaa niinkään.

      Poista
  2. Voi että miten kaunis vihkisormukseksesi on! Ja ihana postaus, näistä oli kiinnostava lukea (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla ja kiitos, tykkään siitä kyllä itsekin. ;) Onpa edes jotain keltaista, kun vaatteissa aina huokailen värin sopimattomuutta itselleni. :D

      Poista
  3. Kauniit korut ja kuvat! Mukavaa, että joku uskaltaa valita vähän valtavirrasta poikkeavan sormuksen, juuri sellaisen joka tuntuu omalta ja oikealta. Tuossa on jopa menneitten vuosisatojen glooriaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole tullut ainakaan vielä toista samanlaista vastaan. Sen takia sen pitäminen myös tuntuu speciaalilta. :)

      Poista
  4. Voi miten kauniita koruja- ja miten ihana postaus! Vihkisormuksesi on kyllä ihan mielettömän kaunis! ^^

    Mun rakkaimpiin koruihin kuuluu niin kihla-kuin vihkisormuskin- ne on molemmat yhtä tärkeitä, sillä muistan niiden saamishetket ikuisesti. Myös suvussa kulkeneet antiikkikorvakorut ovat äärimmäisen rakkaat, kuin myös hassu inuiittikoru Thule man, jonka olen saanut joskus ihan pienenä. Kyseinen koru taitaa olla luuta, ja on hassu pieni hupullinen ihmishahmo-samaistun siihen suuresti!

    VastaaPoista
  5. Todella kaunis ja persoonallinen vihkisormus. Itse pidän koruista, tosin liian harvoin tulee käytettyä niitä, haittaavat urheilussa yms. Itselleni erityisen rakas on aviomieheltäni saama Kalevalakorun kultainen Aurinkoleijona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, Aurinkoleijona on upea, varsinkin juuri kultaisena ihan huikea!

      Poista
  6. Onnittelut kauniista ja persoonallisesta vihkisormuksesta! Tuli mieleen että kannattaisi varmaan käydä näyttämässä rintaneulan lukkoa kultasepälle...jos löytyisi apu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rintaneulassa lukkomekanismi on tosiaan sellainen, että neula napsahtaa pois itsekseen helposti urasta. Ei ole ollenkaan sellaista varmistavaa klipua. Luulen, että se voisi olla ratkaisu, mutta vaatisi aika ison muutoksen. Olen kyllä joskus miettinyt, että kävisin näyttämässä sitä kultasepälle, että onko lukon täysi muuttaminen ainut vaihtoehto.

      Poista
  7. Ihailin tuota vihkisormustasi kun se vilahti jossain aiemmassa postauksessasi. Todella kaunis ja persoonallinen, kuvaa mielestäni hyvin sinua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Instagramissa ainakin. Se postaus, missä oli kuvia minusta eri ikäisenä, vilahti myös vanha edellisen liiton vihkisormus, myös se ei ollut mikään ihan tavallinen. :p

      Poista
  8. Oh, onkohan tuo rintakoru Liisa Vitalin tuotantoa? Ne ovat nykyään kai arvokkaita, sanovat.

    Ja mikä ihana sormus! Juuri tuollaisen suostuisin laittamaan sormeeni. Olen sormusihmisiä, ja minulla on kaksi tunnearvosormusta, hopeinen, jossa on iso tipan muotoinen onyx-kivi, ja Planin Aurinkolintu. Niistä jompikumpi on minulla melkein aina sormessa. Onhan noita koruja kertynyt muutenkin, harakka täällä hei... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä yhtään. Sen verran olen rintakorun takana olleista leimoista pystynyt jäljittämään, että tiedän kuka kultaseppä sen on tehnyt. Kyseinen herra on ollut aktiivisena -55-70. Pitäisi varmaan näyttää tuota joskus jollekin asiantuntijalle, koska en ole törmännyt toiseen samanlaiseen, joten ei varmaan mikään ihan kamalan iso massatuotanto koru ole.

      Poista
  9. Hei, minulla on myös tuo tismalleen samanlainen rintakoru, joka päätyi minulle jo 90-luvun lopulla mummoni kuoltua yli 80-vuotiaana. Lukko-osa on todellakin vain avoin koukku. Korusta en tiedä valitettavasti mitään, mutta pyhämekon rintamuksessa mummo sitä kovasti käytti aikoinaan :) Heli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oliskohan nää jotain 70-lukulaisia? Mummolla oli myös tämä juhlissa joskus, mutta tosi usein sai poimia maasta. En itse uskalla ottaa riskiä.

      Poista
    2. Tuli niin nostalginen tunne nähtyäni blogissasi tuo rintakoru, joten googlailin hetken ja vaikuttaisi vahvasti siltä, että rintakoru olisi todellakin Liisa Vitalin Leppäkerttu -sarjasta, suunniteltu 60-70-luvun taitteessa. Kultakeskus Oy on ottanut sarjan näköjään uustuotantoon. Veikkaan mummoni saaneen korun 60-vuotislahjakseen 70-luvun alussa. Kiitos muistelutripistä. Heli

      Poista
    3. Voi kiitos vaivannäöstä.

      Uskomatonta, että blogin kautta sai tämänkin tietää. Kannatti kirjoittaa korusta. ;) Jotenkin aina rintaneula on kiehtonut itseäni ja joskus olen yrittänyt googlaillakin ja kultasepän leimasta sain tekijän tietoon, mutta sen enempää ei sillä kertaa selvinnyt. Ihan selvä leppäkerttuhan tuo on, nyt kun ajattelee! :) Olisikohan oma mummonikin saanut tuon vuonna -73 50-vuotislahjaksi?

      Poista
  10. Hei,
    minulla on myös tuollainen rintakoru, äitini äidin peruja. Mummoni on menehtynyt jo v.72, minun ollessani nippanappa kouluikäinen. Äitini luovutti korun minulle ja kertoi, että mummoni on saanut sen aikanaan lahjaksi, ilmeisesti täytettyään 50 eli heti 60 luvun alussa. Näillä vanhoilla koruilla on suuri rahallinen arvo, tunnearvon lisäksi tietysti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mahtavaa kuulla Paula, että jollakin toisella on myös tuo samanlainen rintakoru. Itse en ole koskaan törmännyt missään tuohon, tiedän, ettei se mikään uniikki ole, mutta käsittääkseni niitä ei kuitenkaan ihan hirveästi ole tehty ja niitä on juurikin annettu lahjoiksi, kun ihminen on täyttänyt tasavuosia. :) Esineenä kaunis, tykkään älyttömästi rintakorun pyöreästä muotokielestä.

      Poista
    2. Olen siinä uskossa, selviteltyäni asiaa tosin vain täällä internetin ihmeellisessä maailmassa, että näiden Liisa Vitalin suunnittelemien leppäkerttu sarjan rintaneulojen arvo on useita satoja euroja.. n. 400 - 600e tällä hetkellä. Varsinkin hopea on arvossaan.

      Poista
    3. No huh, ihanko totta? :o Onhan nämä tosi uniikin näköisiä tänä päivänä ja no, rintaneula ei ole sellainen koru mitä nykyään valmistetaan ensimmäisenä.

      Poista
  11. Sitriini on aivan ihana kivi! Sillä on myös monia hoitavia vaikutuksia, oletko perehtynyt niihin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Siis itsehän vasta jälkeenpäin luin jostakin, että sillä sanotaan olevan auroja puhdistavia vaikutuksia, sekä poistaa myrkkyjä kehosta ja auttaa ihoa uusiutumisessa tai jotain tällaistä. Jälkeenpäin hieman huvitti, että taisi alitajuntani tietoisesti valita jotain itselleni sopivaa. ^_^Sitriini kait myös Skorppionin horoskooppikivi ja oma miehenihän on horostkoopiltaan juuri skorpioni, tätäkään en silloin tiennyt...

      Poista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown

Designed by FlexyCreatives