Hiljaisuus

Monille ihmisille hiljaisuus on ahdistava toimettomuuden tila. Itse luulen, että tällaiset ihmiset eivät ole koskaan kokeneet oikeaa hiljaisuutta, ainoastaan pintaraapaisun. Minusta tuntuu, että ihmisen erilleen kasvaminen hiljaisuudesta johtuu varmasti paljon yhteiskunnasta, joka painottuu tuloksen tekemiseen. Joku onkin hyvin sanonut, että oleminen ei ole toimettomuutta. Minulle hiljaisuus on merkannut aina tietynlaista mielenrauhaa ja voimaa. Jos en saa päivittäistä hiljaisuusannostani, tunnen kuinka voimat katoavat kehostani ja minusta tulee helposti hyvinkin ahdistunut. Masennukseen sairastuminen korosti entisestään itsessäni puolta, joka kaipaa hiljaisuuteen.

Valitettavasti tänä päivänä hiljaisuuden saavuttaminen ei ole kovinkaan helppoa, ainakaan kerrostalossa. Monet sanovat, että laita korvatulpat, no se ei ole vaihtoehto. Minusta korvatulpat tuntuvat ikäviltä korvissa ja päätäni alkaa kivistämään melkein heti, kun olen saanut ne korviini. Olen koittanut totutella niihin, tuloksetta. Minä voisin olla hyvin se erakko, joka asuisi keskellä korpea torpassaan ja veikkaan, että olisin siellä takuulla rentoutuneempi kuin mitä olen elämässäni tällä hetkellä. Ehkä vielä joskus...

Olen usein miettinyt tätä mieltymystäni täyteen hiljaisuuteen. On aika selvää, että olen jo lapsesta asti tottunut siihen ja vanha koira ei vaan opi enää uusia temppuja, vaikka miten koittaisi opetella. Lapsuudenkotini sijaitsee metsän keskellä hyvin pienen hiekkatien varressa. Tosin sille hiekkatiellekin vie talolta toinen 100m:n pituinen pieni tie. Liikennettä tuolla suuremmalla tiellä on muutaman auton verran päivässä. Lapsena kuulin jo kaukaa, jos auto oli tulossa ja tunnistin jopa äänestä, jos se oli jonkun tutun auto. Pyörällä tulijankin kuuli jo kaukaa, kun vanteet suhisivat hiekkatietä vasten ja tarakka kolahti pyörän osuessa kuoppaan. Lähin naapuri on yli puolen kilometrin päässä ja katuvaloista ei ole tietoakaan. Minun herätyskelloinani toimivat kouluajan ulkopuolella sateen rummutus peltikattoon, pääskyset pesäpuuhissaan tai haavan lehtien rapina tuulessa. Talvella aamuisin vinttihuoneessani saattoi olla niin viileä, että nenänpäätäni alkoi kipristelemään, kun hengitin raikkaan viileää ilmaan keuhkoihini. Haistoin pakkasen nenässäni. Yökyläilyt serkkuni luona joka asui kerrostalossa, olivat tuskaisia. Heräsin joka ikinen yö useaan kertaan pienimpäänkin rasahdukseen, mitä naapurit yöllä saattoivat aiheuttaa. Niistä vessan vetäminen oli pahimpia. Jo silloin ajattelin mielessäni, että mitenköhän ikinä pystyn asumaan vakituisesti kerrostalossa. 

Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta kun tunnistin itsessäni jo lapsena tämän valtavan tarpeen olla säännöllisesti täydessä hiljaisuudessa, se oli yksi niitä syitä, minkä vuoksi tajusin, että minusta ei tule koskaan äitiä. Nostan hattua kaikille ihanille äideille, sillä oma mielenterveyteni ei kestäisi. Olen koko syksyn säälin sekaisin tuntein kuunnellut, kun naapurimme vauva huutaa iltaisin monta tuntia yhteen putkeen. Vanhempien kasvoistakin näkee, ettei varmasti ole helppoa. Meille ääni sentään kuuluu kantavaaseinää pitkin melko vaimeana, joten voin vaan kuvitella, millaista sitä on kuunnella samassa huoneessa. 

Miten minä sitten sopeuduin kerrostaloelämään? Sanotaanko näin, että sinnitellen. Olen tottunut sen verran, että en herää naapurien pieniin öisiin rapinoihin tai vessareissuihin. En silti voi sietää sitä, että joku ottaa oikeudekseen kuunnella niin kovalla musiikkia, että minäkin tunnistan kappaleen. Ovien paiskominenkin tuntuu kerrostalossa elävillä olevan kovasti muodissa. Minä ainakin pistän oven niin hiljaa kiinni, ettei naapurien tarvitse pelätä omien ikkunoidensa tippuvan alas, kun suljen oven. Eikä puhuta mitään siitä alakerran räksyttävästä koirasta, joka selkeästi potee jonkin sortin eroahdistusta. En koskaan unohda entistä muuten niin mukavaa ulkomaalaistaustaista naapuriamme, joka otti joka sunnuntai Skype-puhelun kotimaahansa ja kailotti meidän kaikkien iloksi pari tuntia kovaan ääneen puheluaan tai sitä naapuria, joka otti kuningasideakseen bilettää joulunpyhät. Valitettavasti meillä on vuosien saatossa ollut naapurien suhteen todella huonoa onnea ja olen saanut nauttia kaipaamastani hiljaisuudesta erittäin rajoitetusti. Tätäkään kirjoittaessa ei ole täysin hiljaista. Naapurilla on televisio niin kovalla, että kuulen sen. Joskus mietin, että vaadinkohan liikoja ja kuuluukohan meiltäkin jotain ääniä. Siihen sain viime talvena vastauksen naapurin vanhalta herralta, joka tokaisi minut rappukäytävässä nähdessään: "Ai tekin asutte vielä täällä, ajattelin, että olette muuttaneet, kun teiltä ei kuulu koskaan mitään." Samaa voisin sanoa tuosta ihanasta vaarista, josta ei myöskään koskaan kuulunut mitään. Nyt vaari on jo muuttanut ja tilalla on onneksi yhtä hiljainen tyyppi. Onpa edes yksi seinä, jota pitkin ei koko ajan jotain mekkalaa kuulu.

Ennen masennukseen sairastumistani kuuntelin paljon musiikkia. Minulla saattoi olla taustalla useinkin stereot päällä, kun olin koneella, siivosin tai tein ihan arkisia askareita, jopa lukiessani. Jos minulla ei sitten ollut menossa hiljainenhetki. Ei onnistu enää. Musiikista tuli vähän samanlainen katkerasuloinen asia kuin siitä lukemisesta. Nykyisin musiikki on minulle ainoastaan taustamelua, joka häiritsee keskittymistäni siihen toiseen asiaan. En pystyisi mitenkään kirjoittamaan esim. blogitekstiä samaan aikaan, jos minulla olisi televisio tai stereot päällä. Niinpä musiikinkuuntelu on jäänyt melkein kokonaan. Kuuntelen edelleen mielelläni mieheni kitaransoittoa ja laulamista, mutta silloinkaan en pysty itse tekemään mitään tähdellistä samaan aikaan. Ainoastaan joskus minulle tulee olo, että haluan kuunnella jotain. Joulun alla kuuntelin jonkun verran joululauluja. Musiikista koen paljon syyllisyyttä, koska mieheni rakastaa musiikkia ja hän joutuukin kuuntelemaan sitä minun kotona ollessani kuulokkeiden kautta. Tosin hän ei varmaan vuosien jälkeen koe tätä ongelmaksi, sillä hän varmasti ennemmin kuuntelee musiikkinsa kuulokkeiden kanssa kuin katselee hajoamispisteessä olevaa rouvaansa. Musiikki tekee minut ahdistuneeksi ja levottomaksi, jos sen kuunteleminen ei ole oma valintani. Ravintolassa syödessäkin usein mietin, että onko siellä taustalla pakko olla jokin renkutus soimassa, eikö ihmisten puheensorina riittäisi? Tiedostan terapian myötä myös hyvin sen, että osasyy tähän musiikin yliannostukseen on entinen työpaikkani, jossa viihdyin melkein kymmenen vuotta. Siellä piti työnantajan käskystä olla koko ajan "taustamelu" päällä. Myönnänkin joskus sulkeneeni työpäivän aikana stereot ja en usko, että se toi asiakaskatoa.

Yksi asia mistä tunnistan sen todellisen ystävän, on se, että ystävän seurassa voi olla ihan hiljaa, ilman, että se olisi kiusallista. Joskus hyvä hiljaisuus ystävän kanssa voi olla se paras hetki.

Halusin kirjoittaa hiljaisuudesta, koska joulun alla lapsuudenkodissa käydessäni vihdoin tajusin, kuinka iso osa identiteettiäni on täällä kaupungissa kerrostalossa koko ajan hukassa. Siinä tutulla sohvalla istuessani, tutun seinäkellon raksuttaessa seinällä, huomasin silmänurkkaani kertyvän onnenkyyneleen, koska ymmärsin, etten ollut kokenut sellaista täydellisen hiljaisuuden hetkeä todella pitkään aikaan. Minulle tuli älyttömän kevyt olo. Sanoin sen ääneenkin: "Miten täällä voi olla näin hiljaista?"

Tykkäättekö hiljaisuudesta vai saako se rauhattomaksi?

Kuvat otettu eräänä erittäin hiljaisena kesäiltana, kun tuntui, että koko kaupunki nukkui.